26 Feb

Pyrkimys löytää totuus tarkoittaa stereotypioiden ja kliseiden hylkäämistä

Kuva: Altti Näsi

Kuva: Altti Näsi

The title of this post is a quote by the journalist Harold Evans and it says: “Attempting to get at truth means rejecting stereotypes and clichés”. Having said that, in this article Riikka ponders the problematics of making decisions based on stereotypic thinking.

Stereotypiat kaikessa monimuotoisuudessaan on mielenkiintoinen aihe. Niitä on monia ja kuten kaikki sosiaaliset konstruktiot, ne muuttuvat ajan myötä. Monet stereotypiat ovat satiirisia, jopa hauskoja. Kuinka monta kertaa olet itse nauranut ruotsalaisvitseille? Entäpä laihialaisvitseille? Nämä stereotypiat naurattavat, sillä jokainen tietää, etteivät ne pidä paikkaansa.

Mutta entäpä ne negatiiviset stereotypiat? Stereotypiat, jotka ilman minkäänlaista totuuspohjaa alitajunteisesti ohjaavat käyttäytymistämme. Ne ovat kuin varkain vakiintuneet osaksi toimintakulttuuriamme ja niillä saatetaan perustella suuriakin päätöksiä. Samalla ne vaikeuttavat monien elämää.

Kuinka moni miespuolinen onkaan jäänyt vaille haluamaansa vuokra-asuntoa, koska ”pojat nyt vaan ovat sotkuisempia ja epäluotettavampia kuin tytöt”? Kuinka moni nuori henkilö on jäänyt vaille kesätyötä, koska ”teinit ovat laiskoja”? Entä kuinka moni naispuoleinen on jäänyt vaille esimiespaikkaa, koska ”naiset eivät ole johtajatyyppiä, sillä he toimivat tunteella eivät järjellä”.

Nämä stereotypiat ovat erityisen harmillisia. Ne eriarvoistavat ihmisiä, riisuvat meiltä yksilöllisyytemme ja ovat omiaan luomaan me vastaan te -asetelmaa. Negatiiviset stereotypiat myös rajoittavat vahvasti elämäämme ja vievät mahdollisuuksia vaikuttaa omaan tulevaisuuteemme. On hyvin uuvuttavaa taistella jatkuvasti tuulimyllyjä vastaan ja rikkoa stereotypioiden asettamia lasikattoja.

Kuva: Altti Näsi

Kuva: Altti Näsi

Mutta ovatko positiiviset stereotypiatkaan aina niin positiivisia? Ne stereotypiat, joita viljelemme jatkuvasti ikään kuin kohteliaisuutena. Skandinaavit ovat kauniita. Saksalaiset täsmällisiä. Pohjoissuomalaiset luotettavia ja savolaiset leppoisia.

Vastaus kysymykseen on hyvin pitkälti kielteinen. Itse asiassa ne voivat olla yhtä harhaanjohtavia ja vahingollisia kuin negatiivisetkin. Positiivisilla stereotypioilla luodaan usein hyvin epärealistisia odotuksia, joihin on hankala vastata. Ja tämä johtaa automaattisesti pettymyksiin. Vai mitä tähän sanoisi töissä loppuun palanut aasialainen, joka palkattiin firmaan, koska ”aasialaiset ovat aina niin ahkeria ja tehokkaita”?

Positiiviset stereotypiat ovat myös omiaan laskemaan niiden henkilöiden itsetuntoa, joilla tulisi olla tiettyjä ominaisuuksia. Eivät kaikki naispuoleiset ole perineet hoivaviettiä äidinmaidosta eivätkä kaikki muusikoiden lapset ole musikaalisia. Vahvakin itsetunto voi säröillä, jos sen sijaan mitä on, keskitytään aina siihen mitä stereotypisesti tulisi olla.

Postauksen otsikko on lainattu journalisti Harold Evansilta ja se osuu napakymppiin.

Stereotypiat, niin negatiiviset kuin positiivisetkin, kategorisoivat ihmisiä. Ne lokeroivat meidät ottamatta huomioon yksilöllisiä ominaisuuksiamme ja asettavat näkymättömiä rajoja, ei pelkästään sille, miten näemme muut, mutta myös sille, miten näemme itsemme.

Stereotypioiden ohjatessa suhtautumistamme ympäröivään maailmaan, totuuden näkeminen käy mahdottomaksi. Toisten ihmisten kohtaaminen sellaisena kuin he ovat, ja heidän parhaiden puoliensa näkeminen on hankalaa, jos stereotypisten ennakkokäsitystesi mukaisesti yrität etsiä heistä vain tiettyjä ominaisuuksia. Tai vielä pahempaa, niiden vuoksi et halua kohdata heitä ollenkaan.

On myös hankala saada itsestä täysi potentiaali irti, jos stereotypioiden rakentaman minäkuvan vuoksi pyrkii kehittymään vain tiettyyn suuntaan. Kuinkahan monta naisfyysikkoa onkaan jäänyt syntymättä sen takia, ettei fysiikkaa yleisesti nähdä naisten alana? Entäpä miespuoleista taitoluistelijaa?

Kuva: Altti Näsi

Kuva: Altti Näsi

Olisikin hyvä alkaa hiljalleen tietoisesti tunnistamaan elinpiirissämme vaikuttavia stereotypioita. Myös niitä alunperin positiivisina pitämiämme. Tarkastella sitä, kuinka paljon annammekaan niiden jokapäiväisessä elämässämme vaikuttaa ajatteluumme ja sitä kautta käyttäytymiseemme. Nimittäin vasta myöntämällä oman stereotypioiden rajoittaman ajatusmaailmamme, voimme alkaa tarkoituksenmukaisesti sitä laajentamaan. Tämä on ensimmäinen askel avoimempaan mieleen.

– Riikka Hietajärvi

19 Feb

Tervetuloa takapihalle!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuva: Irina Herneaho

In this article Irina Herneaho continues with the subject of community thinking and gives valuable viewpoints on 1) how a sense of community can be promoted by individuals,  2) what types of added values it can bring to a society and 3) who are the major players in boosting it.

Ystävänpäivää vietettiin äskettäin, ja moni toivottavasti havahtui tuntemaan kiitollisuutta ympärillään olevista ihmisistä. Ystävät ovatkin ehdottomasti merkkipäivänsä ansainneet. Olisi hienoa, jos edes kerran vuodessa jokainen pysähtyisi miettimään myös sitä, millainen on oma perusasenne ihmisiin ylipäätään – ei vain lähimmäisiin, vaan myös naapuriin, lähikaupan myyjään, vieraaseen kadunmieheen.

Joitakin vuosia sitten entisellä kotipaikkakunnallani vastustettiin perhetukikeskusta, koska osa vanhemmista ei halunnut lastensa näkevän “ongelmaisia perheitä”. Perustelu huvitti minua, vaikkei asiassa sinällään ole mitään hauskaa. Olen nimittäin melko varma, ettei täysin ongelmatonta perhettä ole olemassakaan. Jako ongelmaisiin ja ongelmattomiin tai avunsaajiin ja auttajiin on keinotekoinen, koska elämän ohittamaton realiteetti on, että jokainen tarvitsee joskus tukea. Koskaan ei voi tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu: vaikka kaikki tuntuisi omassa elämässä menevän putkeen, kukaan ei ole immuuni epäonnisille sattumuksille. Huomenna kaikki voi olla toisin, kenen tahansa kohdalla. Senkin takia voi olla tarpeen pohtia suhtautumistaan toisten hätään.

Perhetukikeskuksen vastustamista voi pitää esimerkkinä niin kutsutusta NIMBY-ilmiöstä (lyhenne sanoista not in my backyard – ei minun takapihalleni), jossa leipäjonot, kehitysvammaisten asuntolat ja maahanmuuttajien vastaanottokeskukset halutaan pitää poissa omilta kulmilta, vaikka niitä sinällään tärkeinä pidettäisiinkin. Teot ja asenteet ovat silloin jyrkässä ristiriidassa. Samanaikaisesti ei voi uskottavasti puolustaa yhdenvertaisuutta mutta vastustaa sitä omassa lähiympäristössään.

Nimbyily on myrkkyä yhteisöllisyydelle. Tällainen asenne voi johtaa siihen, ettei eri tavalla elävien arkeen ole mitään kosketuspintaa. Silloin on houkuttelevaa sortua helppoihin vastauksiin ja etsiä syntipukkeja monimutkaisiin ongelmiin muualta, esimerkiksi erilaisista vähemmistöryhmistä. Viholliskuvia on helppo maalailla, mutta niiden muuttaminen on työläämpää.

Ilahduttavasti ihmiset ovat käyneet vastarintaan nurkkakuntaisuutta kohtaan. Suhtauduin edellisessä blogitekstissäni kriittisesti sosiaalisen median narsistisia asenteita ruokkivaan puoleen. Verkko on kuitenkin kiistatta hyödyllinen kasvualusta ruohonjuuritason yhteisöllisyydelle. Esimerkkejä on lukuisia. Pienimmillään yhteisöllisyyttä rakentavat teot voivat olla naapuruston omassa Facebook-ryhmässä tapahtuvaa tutustumista ja palvelusten vaihtoa. Yhteistoiminnalla voi olla myös selkeitä ja kunnianhimoisiakin tavoitteita, kuten vaikkapa kaupunkitilan kehittäminen. Parhaimmillaan vaikutukset yksittäisen ihmisen elämään ovat mullistavia. Kun väsyneet vanhemmat saavat sosiaalisen median kautta matalan kynnyksen tukea vailla pelkoa leimautumisesta, puhutaan mittaamattoman arvokkaista asioista.

Kuva: Irina Herneaho

Kuva: Irina Herneaho

Toki myös verkon ulkopuolella tapahtuu. Yhteisöllinen asuminen, työskentely ja erilaiset pop up -tapahtumat kasvattavat suosiotaan. Yhteistä tälle kaikelle on se, että toiminta lähtee kansalaisista itsestään. Tämänkaltainen kansalaistoiminta ei tietenkään tee julkisia palveluja tai hyvinvointivaltioita tarpeettomaksi vaan tilkitsee aukkoja ja toimii ongelmia ennaltaehkäisevänä turvaverkostona. Ihmisarvoisen elämän perusta on silti tieto siitä, ettei hädän hetkellä ole vain hyväntekeväisyyden varassa.

Mutta miten uusia yhteisöllisyyden muotoja voisi edistää? Ruohonjuuritason liikehdintää ei tule ohjata ylhäältäpäin vaan tarjota sille paremmat puitteet. Yhden ihmisen ajatuksesta alkunsa saanut tempaus voi synnyttää kymmenen uutta. Yksittäiset teot ja tapahtumat kertautuvat niin, että jälkikäteen voi olla vaikeaa paikantaa, miten pienestä kipinästä kaikki sai alkunsa. Tämän mahdollistamiseksi tarvitaan vapaata ja yhteistä tilaa niin verkossa kuin fyysisessä todellisuudessakin. Sen lisäksi tarvitaan taitoa toimia yhdessä. Tulevaisuutta ajatellen erityisen suuressa roolissa on tällöin koulu.

Nuoret viettävät suuren osan valveillaoloajastaan koulussa, ja jos päällimmäiseksi kokemukseksi jää ulkopuolisuuden tunne, seuraukset voivat olla kauaskantoisia – ja ikäviä. Tätä nykyä on muodikasta vaatia kouluihin lisää yrittäjyys- ja työelämäopintoja. Koulutuksen pääasiallisen tavoitteen ei kuitenkaan tulisi olla kansallisen kilpailukyvyn turvaaminen vaan toisia ihmisiä kunnioittavaksi kansalaiseksi kasvaminen. (Erilaisten ihmisten kanssa toimeen tuleminen ei tietenkään ole haitaksi työelämässäkään, päinvastoin.)

Koulujen tulisi taistella välinpitämättömyyttä vastaan ja opettaa nuoria siihen, että yhdessä asioihin voi ja pitääkin vaikuttaa. Yhteistyötaidot eivät ole synnynnäisiä ominaisuuksia, vaan ne opitaan käytännössä niin kuin muutkin taidot. Jos yksilöllisen osaamisen ohella panostettaisiin nykyistä enemmän myös empatian ja ryhmätaitojen kehittämiseen, sosiaaliset siteet vahvistuisivat ja kiusaaminenkin ehkä vähentyisi.

Ryhmässä toimiminen ei ole vain omien näkemysten esiin tuomista ja puolustamista vaan kuuntelemista, keskustelua ja vuorovaikutusta. Se on tehokas rokote kapeakatseisuutta, rasismia ja radikalisoitumista vastaan. Tämä koskee nuorten lisäksi tietenkin myös kaikkia muita. Jos ei koskaan antaudu dialogiin eri tavoin ajattelevien kanssa, voi kiintyä liiaksi omiin näkemyksiinsä ja haksahtaa pitämään niitä erehtymättöminä. Mutta jos suhtautuu kaikkiin kohtaamiinsa ihmisiin kunnioittavasti, yhteisöllisyys saa vapaasti versoa takapihoillakin.

Kuva: Irina Herneaho

Kuva: Irina Herneaho

Yhteisöllisyys on ehdottomasti itseisarvo, mutta se on myös tärkeä väline, kun pitää saada asioita aikaan. Sarjan päättävässä kirjoituksessa pohdin, mitä yhteisöllisyyden kulttuurin nousu voi merkitä laajemmassa mittakaavassa yhteiskunnan kehityksen kannalta.

12 Feb

Ystävyys on pieniä tekoja

otto_kari

Otto Kari on toiminut Punaisen Ristin delegaattina Jordaniassa. kuva: Mikko Vähäniitty, Suomen Punainen Risti

This article is written by the vice-chairman, Otto Kari of the Finnish Red Cross. He shares his experience from Jordan where Kari worked as a delegate for IFRC . Tired and exhausted after a long day, co-workers showed Kari incredible friendship without a common language.

Muistan aina hetken, jolloin jordanialaisessa varastohallissa tehdyn kahdeksan tunnin työurakan jälkeen pääsin istumaan ilmastoituun tilaan. Olin valvonut yksin Punaisen Ristin kansainvälisen komitean rekan lastausta sairaalan rakennustarvikkeilla. Tavallisesti toimimme pareittain, mutta tällä kertaa vatsatauti oli kaatanut työparini sängyn pohjalle. Meillä oli parisen viikkoa aikaa pystyttää sairaala syyrialaispakolaisille ja joukko avustustyöntekijöitä odotti jo tarvikkeita aavikolla. Pieni hiki ja väsymys kuului asiaan, mutta kieltämättä tiukkatahtinen päivä lämmössä painoi.

Minut oli tavalliseen tapaan ohjattu istumaan toimiston tuolille, odottamaan toimistohenkilökunnalta listaa hyllyt jättäneistä tarpeistamme kuittausta varten. Tällä kertaa ovesta ilmestyi kuitenkin joukko hyväntuulisia varastomiehiä. Heidän tehtävä ei ollut suunnitella kuten muiden huoneessa olijoiden vaan nostaa ja siirrellä materiaalia paikasta toiseen. Yhteistä kieltä ei ollut muutamaa sanaa ja aamun tervehdyksiä lukuunottamatta. Parin viikon aikana olimme kuitenkin yhdessä siirtäneet satoja kuutioita avustustarvikkeita kentälle. Olimme kollegoita, yhtä lailla. He laskivat hymyillen eteeni pussin, jossa oli lämmintä ruokaa ja juomapullo. Listoja valmisteleva mies toimi tulkkina: miehet olivat huomanneet varastolla, että minulta olivat tauot ja lounas jääneet väliin. He kävivät siksi ostamassa minulle syötävää, omilla rahoillaan. Kiitollisuuteni välittyi ilman tulkin apua.

Varastotyöntekijöitä Jordaniassa. Kuva: Otto Kari

Varastotyöntekijöitä Jordaniassa. Kuva: Otto Kari

Inhimillisyys on sitä, että kohtelee myös tuntematonta kuin ystävää. Viime kädessä pidempikin ystävyys rakentuu pienistä teoista, joilla osoittaa välittävänsä ja jakaa toisen arjen. Pienillä arjen teoilla voimme jokainen tarjota hengähdystauon sitä tarvitseville, ottaa osan huolista kannettaviksi tai tuoda iloa yksinäisen arkeen. Kokemani hetki oli pysäyttävä ystävyyden ja inhimillisyyden osoitus. Usein se muistuttaa minua siitä, kuinka ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla arjen huolineen ja toiveineen. Toisaalta ymmärsin, miten ystävyys ei katso kulttuuria tai yhteistä kieltä. Ehkä tarinan tärkein opetus on kuitenkin näiden pienten inhimillisten tekojen merkityksessä. Pienillä teoilla voimme yhdessä saavuttaa jotain suurempaa. Varastomiehet jatkoivat tavaroiden nostamista ja siirtämistä, ja rakensivat sairaalan apua tarvitseville. Eväiden avulla he pitivät huolen siitä, että minäkin jaksoin tehdä osani yhteisen tavoitteen eteen myös tulevina päivinä.

Punaisen Ristin komitean avustusrekka. Kuva: Otto Kari

Punaisen Ristin komitean avustusrekka. Kuva: Otto Kari

Näiden tekojen merkitys toisen elämään voi olla merkittävä, kuten nuoren kohdalla, jolla yksinäisyyden lievittyminen voi tehdä eron syrjäytymisen ja elämään kiinnittymisen välillä. Vaikka tämä on riittävä palkinto itsessään, näiden kohtaamisten kautta saamme myös itse kokea jotain ainutlaatuista. Vähintään auttamisen iloa, mutta parhaimmillaan pitkän ja antoisan ystävyyden. Näin ystävänpäivän alla ehdotan, että otamme tavaksi muistaa omien läheistemme lisäksi kollegoitamme, hyvän päivän tuttuja ja ehkä entuudestaan tuntemattomiakin pienillä arjen teoilla. Ystävänpäivänä – tai miksei useamminkin – meillä on myös mahdollisuus kiittää heitä, jotka ovat olleet meidän tukenamme.

Otto Kari,
Suomen Punaisen Ristin varapuheenjohtaja ja valtakunnallisen nuorisotoimikunnan puheenjohtaja