26 Mar

Jos ei muuta, niin ainakin oli kivaa!

This is a video from Tampere, where we marched for parity as part of the week against racism. This is also my last posting as the editor in chief at Henry Goes Live. From here on, Paula Pihlava will continue running this wonderful blog. As intended, I succeeded in putting this whole thing up and running and it’s time to pass the baton to my successor. Thanks to my awesome content providers as well as my colleagues for all the support. See ya!

Näin päätämme rasisminvastaisen teeman pienellä videolla Tampereen Yhdenvertaisuusmarssilta. Tämä on myöskin viimeinen postaukseni päätoimittajana Henry Goes Live -blogissa. Tästä eteenpäin Paula Pihlava ottaa ohjaimet käsiinsä. Blogin perustaminen meni suunnitellusti ja tästä on erittäin hyvä Paulan jatkaa. Kiitos mahtaville sisällöntuottajille ja kollegoille tuesta ja avusta blogin alkutaipaleella. Nähdään!

22 Mar

Pakolaisten perheenyhdistämisestä tullut lähes mahdotonta

Jordania-Azraq

Emil Helotie / Suomen Punainen Risti

Family reunification has been made nearly impossible for refugees nowadays. The article tells Hawkar’s and Elizabeth’s story, how they have been struggling to get their families to Finland.

Kun 17-vuotias Hawkar Aref Mohamed tuli Suomeen, hän ei tiennyt, mihin oli saapunut. Suomi-niminen maa oli hänelle täysin tuntematon. Lisäksi Hawkar oli yksin ilman perhettään.

Hawkar ja hänen perheensä joutuivat pakenemaan Irakin Kurdistanista. Levottomuudet maassa olivat lisääntyneet, minkä takia perhe jätti kotinsa ja pakeni Turkkiin. Vanhemmat, sisko ja veli joutuivat jäämään Turkkiin, kun salakuljettaja otti kuorma-autonsa kyytiin vain Hawkarin. Hän ei tiennyt, mihin häntä oltiin kuljettamassa. Salakuljettaja päätti hänen kohtalostaan ja toi hänet Suomeen.

Aluksi Hawkar asui Siuntiossa vastaanottokeskuksessa. Nykyään 19-vuotias Hawkar asuu Helsingissä, mutta on edelleen erossa perheestään. Vanhempien tai sisarusten kohtalosta ei ole tietoja. Hawkar opiskelee rakennusalaa ja toivoo tulevaisuudessa saavansa alan töitä.

– Unelmanani on saada perheeni Suomeen, Hawkar kertoo.

Hawkar-Aref-Mohamed

Hawkar Aref Mohamed Pakolaisavun tilaisuudessa. Kuva Paula Pihlava

Ugandalainen Elizabeth joutui pakenemaan kotoaan seksuaalisen suuntautumisensa takia 2012. Syyskuussa 2013 hänelle myönnettiin oleskelulupa Suomesta. Siitä alkoi yhdeksän kuukautta kestänyt pitkä odotus, lukuisat puhelinsoitot ja pitkät viestit eri järjestöille.

Elizabeth oli joutunut jättämään kaksi lastaan Ugandaan, ja uuteen kotimaahan päästyään hän toivoi lastensa pääsevän myös Suomeen. Lapset joutuivat kuitenkin muuttamaan naapurimaan Kenian pääkaupunkiin Nairobiin, missä he pystyivät hakemaan perheenyhdistämistä. Päätöstä voi hakea vain Suomen ulkomaan edustustossa, jota ei Ugandassa ole.

Lapsilla ei ollut kotia Nairobissa ja he joutuivat muuttamaan moneen kertaan odottaessaan päätöstä siitä, voivatko he muuttaa äitinsä luo. Elizabethin oli pakko lainata ystäviltään rahaa lasten asumisen ja elämisen maksamiseen.

Lapset joutuivat odottamaan kahdestaan yhdeksän kuukautta, kunnes heidän perheenyhdistämishakemuksensa hyväksyttiin. He pystyivät muuttamaan Suomeen äitinsä luo viime vuonna.

– Yhdeksän kuukautta on liian pitkä aika odottaa ilman vanhempia vieraassa ympäristössä. Toivon, että kukaan muu lapsi ei joutuisi käymään läpi samanlaista kokemusta, Elizabeth sanoo.

Elizabeth kertoo perheen viihtyvän Suomessa. Hän opiskelee suomea ja etsii töitä. Nyt 16- ja 6-vuotiaat lapset totuttelevat uuteen kotimaahansa, mutta perhe käy tapaamassa edelleen psykologia lasten traumojen takia.

– Perheenyhdistämisestä pitää tehdä helpompaa ja prosessin pitää nopeutua, Elizabeth painottaa.

perheenyhdistäminen

Pakolaisapu demonstroi, miten monta myönteistä ja kielteistä perheenyhdistämispäätöstä Suomessa tehtiin 2013. Kuva Paula Pihlava

Pakolaisten mahdollisuus perheenyhdistämiseen on vaikeutunut viime vuosina huomattavasti. Lakimuutosten takia perheenyhdistämishakemukset ovat romahtaneet.

Suurin syy tähän on vuonna 2012 voimaan tullut lakimuutos, jonka seurauksena hakemuksen voi jättää vain ulkomailla asuva perheenjäsen itse. Aiemmin perheenyhdistämistä on voinut hakea myös Suomessa oleskeluluvan jo saanut perheenjäsen. Lainmuutoksen vuoksi Elizabeth ei voinut tehdä mitään Suomeen tultuaan, vaan hänen lapsensa joutuivat matkustamaan Suomen edustustoon ja laittamaan hakemuksen vireille.

Hakemus pitää jättää Suomen edustustoon, mutta sellaista ei ole kaikissa maissa. Vuodesta 2011 lähtien perheenyhdistämistä hakevan henkilön on pitänyt oleskella laillisesti maassa, missä Suomen edustusto sijaitsee. Jos oleskelu ei ole laillista, hakemusta ei oteta vastaan. Perheenyhdistämistä hakevan pitää ensin saada viisumi, jotta voi matkustaa toiseen maahan tekemään hakemuksen. Viisumi ja matkustaminen tulevat kalliiksi, jos Suomen edustusto ei sijaitse naapurivaltiossa. Edustustoon joutuu matkustamaan moneen otteeseen hakijan kuulemisen ja DNA-tutkimusten takia. Osalle pakolaisista perheenyhdistämisen hakeminen on mahdotonta eikä perhe pääse koskaan palaamaan yhteen.

Vuonna 2010 muutetun ulkomaalaislain mukaan perheenyhdistämistä hakevan lapsen pitää olla päätöksen saadessaan alle 18-vuotias, asuipa hän Suomessa tai ulkomailla. Perheenyhdistämishakemusten käsittelyajat ovat pitkiä, vuonna 2013 jopa yli kaksi vuotta. Alaikäisenä hakemuksen tehnyt lapsi ei välttämättä saa vanhempiaan Suomeen tai pääse muuttamaan heidän luokseen. Vain yksi huoltaja sai myönteisen päätöksen 157 hakemuksesta vuonna 2013.

Pakolaisilla pitää olla oikeus perhe-elämään. Suomen Punainen Risti vaatii muutoksia nykyiseen lainsäädäntöön, jotta perheenyhdistämishakemusten tekeminen helpottuisi. Tilanne on kohtuuton lapselle ja vanhemmille, jotka pahimmassa tapauksessa eivät pääse koskaan asumaan yhdessä.

Paula Pihlava

19 Mar

Säilyisi tulevallekin mahdollisuus

kuva: Irina Herneaho

kuva: Irina Herneaho

This is the third and last article from Irina, where she writes about the sense of community. This time she discusses how sometimes the crises of the world are just insurmountable. The change for better begins first in everyone’s thoughts. After, thoughts can become reality.

Viime vuosi oli minulle monella tapaa merkityksellinen ja ravisteleva. Ajattelutavassani tapahtui suuri muutos, kun heräsin pohtimaan omaa osallisuuttani maailman tapahtumiin. Uutisanti tuntui olevan vielä tavallistakin masentavampaa: verkkokalvoille vyöryi katastrofia katastrofin perään. Valitettavasti vuosi 2015 ei ole alkanut sen valoisammissa merkeissä. Vaikka monet asiat ovat maailmassa historiallisen hyvin ja monissa tärkeissä kysymyksissä ollaan edetty harppauksin eteenpäin, työtä riittää. On käynyt piinallisen selväksi, ettemme elä valmiissa maailmassa.

Reaktioni järkyttäviin tapahtumiin on hävettävän usein ollut lamaannuttava maailmantuska. Se on toisaalta ymmärrettävää, sillä monet epäkohdat ovat globaaleja ja monitahoisia, eikä yksinkertaisia ratkaisuja ole. Ilmastokriisi on jo todellisuutta, maailmanpoliittinen tilanne on räjähdysherkkä, ihmisoikeusrikkomuksia raportoidaan jatkuvasti. Kaikessa tässä oma rooli tuntuu joskus mitättömän pieneltä. Mitä väliä minun valinnoillani ja teoillani muka on? Eihän kukaan voi yksin ratkaista kaikkia maailman ongelmia!

Ei ehkä voikaan, eikä tarvitsekaan. On kuitenkin epärehellistä väittää, ettei itsellä ole lainkaan valtaa vaikuttaa. Historiasta löytyy läjäpäin esimerkkejä siitä, miten yksittäiset ihmiset ovat sysänneet liikkeelle mullistavia muutoksia. Sitä paitsi kenenkään ei tarvitse toimia yksin. Yhdessä tekeminen on tehokkaampaa, hauskempaa ja palkitsevampaa. Aidosti vaikuttava toiminta edellyttää yhteisöllisyyttä, siis sitä, että tuntee kuuluvansa johonkin suurempaan yhteisöön.

Vaikka olisikin omaan elämäänsä ja sen puitteisiin tyytyväinen, ei voi tuudittautua ajattelemaan, että kaikki säilyy automaattisesti ennallaan. Jos havahtuu puolustamaan tärkeäksi kokemiaan asioita vasta sitten, kun ne ovat jo historiaa, on jo liian myöhäistä. Sitä paitsi aktiiviseen kansalaisuuteen kuuluu myös yhteisvastuun ajatus: emme ole täällä vain itseämme varten. Olemme vastuussa paitsi toisillemme, myös tuleville sukupolville. Siksi jokaisen on syytä miettiä, millaista historiaa haluaa olla kirjoittamassa.

On tarpeellista ymmärtää, että asiat ovat Suomessa näin hyvin suurelta osin siksi, että ennen ja nyt on ollut ihmisiä, jotka ovat ponnistelleet paremman yhteisen tulevaisuuden puolesta. Sellainenkin meille arkinen asia kuin hyvinvointivaltio on verrattain uusi rakennelma, joka on vaatinut valtavasti raakaa työtä. Yhteiskunnallisia kamppailuja käydään edelleen koko ajan, vaikka itse jättäytyisikin sivustaseuraajan rooliin.

Aktiiviset kansalaiset ovat toimivan demokratian perusta. Usein tarpeelliset muutokset saavat alkunsa ruohonjuuritasolta. Poliittiset päättäjät saattavat kannatuksen menettämisen pelossa sortua lyhytnäköiseen ajatteluun. Meidän tehtävämme on vaatia parempaa, ei vain itsemme, vaan myös muiden takia. Solidaarisuus on suorastaan välttämätöntä, kun on kyse globaalien ongelmien ratkaisusta. Esimerkiksi ilmastokriisin kohdalla olemme konkreettisesti samassa veneessä, samalla maapallolla.

kuva: Irina Herneaho

kuva: Irina Herneaho

Mitä yksittäinen ihminen siis voi tehdä? Yksin maailmantuskassa piehtaroiminen ei vielä saa muutosta aikaan. Ahdistus epäkohdista voi kuitenkin jalostua toiminnaksi. Hedelmällisempää onkin pyrkiä aidosti vaikuttamaan asioihin, joissa huomaa parantamisen varaa. Lopulta kyse on vain siitä, mitkä kysymykset kokee itse edistämisen ja puolustamisen arvoiseksi, sillä valinnanvaraa riittää. Joku haluaa keskittyä lähiyhteisön kehittämiseen, toinen kamppailee jonkin maailmanlaajuisen ongelman ratkaisemiseksi. Vaikuttamisen väyliä on kenties enemmän kuin koskaan.

Tärkeä ensiaskel tapahtuu ajatusten tasolla, kun havahtuu yhteiskunnallisen vaikuttamisen tarpeellisuuteen. Jo epäkohdista tietoiseksi tuleminen on tärkeää – silmien sulkeminen on teko, joka mahdollistaa monen epäoikeudenmukaisuuden jatkumisen. Silmät auki näkee onneksi myös kauneutta. Nykyään en enää olekaan niin pahasti maailmantuskani armoilla. Yritän olla manaamatta maailman tilaa ja kysyä sen sijaan useammin, mitä tälle asialle voisi tehdä.

Mutta entä jos ponnisteluista huolimatta muutoksia ei saadakaan aikaan?

Kuvitellaanpa tilanne, jossa koululainen on kiusaamisen kohteena päivästä toiseen. Eräänä päivänä joku sivustakatsoja uskaltaa puolustaa kiusattua. Vaikka kiusaaminen ei siihen loppuisikaan, voiko väittää, ettei mikään olisi muuttunut?

Itse asiassa tilanne on muuttunut kaikkien osapuolten kohdalla. Kiusaaja on huomannut, etteivät kaikki hyväksy hänen käytöstään. Kiusattu ei enää tunne olevansa yksin. Ja hiljaisen hyväksyjän roolin hylännyt tietää tehneensä oikein. Se on jo palkinto itsessään.
Sama pätee suuremmassa mittakaavassa. Jos yhä useampi on valmis tarttumaan toimeen ja ponnistelemaan paremman huomisen puolesta silloinkin, kun se tarkoittaa omista etuoikeuksista luopumista, on kyse suuresta käänteestä. Ei maailma ole sen jälkeen entisensä.

Irina Herneaho

16 Mar

Ikuisesti ulkomaalainen

Ibrahim-Malla-Iraq

Ibrahim Malla / IFRC

Today starts the official week against racism. Racial and ethnic discrimination is still common in many societies. This week aims to encourage people to stand against any kind of racism, discrimination and intolerance.

Millaista olisi, jos et kuuluisi minnekään, jos et olisi osana mitään yhteisöä? Sinulla ei olisi kotimaata eikä kansalaisuutta tai mahdollisuutta muuttaa toiseen maahan siinä toivossa, että se hyväksyisi sinut kansalaisekseen.

Maailmassa on 10 miljoonaa ihmistä tällaisessa tilanteessa. He eivät ole minkään maan kansalaisia eikä heillä ole sen takia kansalaisten perusoikeuksia. Ilman kansalaisuutta oleva ihminen ei voi saada henkilöllisyystodistusta, joka on peruslähtökohta sille, että ihminen voi todistaa olevansa olemassa.

Suomalaisena henkilöllisyystodistuksen tärkeyttä on vaikea ymmärtää, koska se on meille itsestäänselvyys. Poliisiasemalla harmittaa, kun joutuu jonottamaan passia useamman minuutin. Entä jos poliisi toteaisikin luukulla, ettei sinulla ole oikeutta saada passia, koska et ole maan kansalainen. Sinulla ei olisi myöskään oikeutta poistua maasta. Suomessa laki takaa sen, että jokaisella on oikeus kansalaisuuteen, mutta näin ei ole kaikkialla maailmassa.

Kansalaisuudettomuus vaikuttaa kaikkiin arkielämän asioihin. Terveyskeskuksessa kysytään ensimmäiseksi henkilöllisyystodistusta. Palvelua ei saa, ellei pysty todistamaan, kuka on ja mistä on. Terveydenhuollon lisäksi kansalaisuudettomalla on harvoin oikeutta koulutukseen tai työpaikkaan. Edes pankkitiliä ei pysty avaamaan ilman henkilöllisyystodistusta.

”Kaikki ne asiat, jotka tekevät elämästä toimivan ja normaalin, on evätty ilman kansalaisuutta olevilta ihmisiltä. He jäävät helposti kaiken ulkopuolelle”, Punaisen Ristin perheenyhdistämisen suunnittelija Ann-Charlotte Sirén-Borrego sanoo.

Kansalaisuudettoman on vaikea vaikuttaa omaan tilanteeseensa. Ilman kansalaisuutta ei ole oikeutta äänestää ja vaikuttaa poliittisiin päätöksiin. Ulkopuolisena jää näkymättömäksi.

Norsunluurannikko-blogi

IFRC

Kansalaisuudettomuus on vakava ihmisoikeusloukkaus ja hirveä tilanne erityisesti lapsille. Yli kolmasosa maailman kansalaisuudettomista on lapsia. Tähän on useita syitä. Osassa maista kansalaisuudettomuus voi periytyä vanhemmilta, jos heistä ei kumpikaan pysty todistamaan kotimaatansa. Osassa maista kansalaisuus ei periydy äidiltä, vaikka äiti olisikin virallisesti asuinmaan kansalainen. Jos isällä ei ole kansalaisuutta tai vanhemmat ovat eronneet ja äiti kasvattaa lapsen yksin, lapsi jää ilman kansalaisuutta ja on tuomittu elämään yhteiskunnan ulkopuolella. Pahimmassa tapauksessa kansalaisuudettomuus voi periytyä useita sukupolvia.

”Jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus viralliseen syntymätodistukseen heti syntyessään. Ilman rekisteröintiä ei ole olemassa mitään todisteita siitä, että lapsi on edes olemassa. Tämän jälkeen jokaisen maan tulisi taata lapselle kansalaisuus automaattisesti. Esimerkiksi Suomessa syntynyt lapsi saa Suomen kansalaisuuden, vaikka vanhemmilla ei olisi kansalaisuutta”, Sirén-Borrego kertoo.

Viime vuosikymmenillä suurimmat syyt kansalaisuudettomien lisääntymiseen ovat olleet valtioiden, muun muassa Jugoslavian ja Neuvostoliiton, hajoamiset. Ihminen voi jäädä ilman kansalaisuutta, jos ei täytä asuinmaansa kansalaisuusehtoja kuten kielitaitovaatimuksia. Neuvostoliiton hajottua moni maan entinen kansalainen jäi asumaan Baltian maihin, mutta on edelleen ilman kansalaisuutta.

Meneillään olevat konfliktit pakottavat monet kansalaisuudettomiksi. Paon yhteydessä pakolaiset saattavat menettää henkilöpaperinsa. Pelkästään Syyrian konfliktin aikana on syntynyt kymmeniä tuhansia lapsia, joiden vanhemmat ovat joutuneet pakenemaan naapurimaihin. Osa näistä lapsista on ilman kansalaisuutta, koska vanhemmilla ei ole henkilöllisyystodistuksia todisteeksi kotimaasta. Pakolaiset joutuvat tilanteeseen, jossa ilman henkilöpapereita he eivät voi saada uuden asuinmaansa kansalaisuutta, mutta konfliktin takia eivät voi palata kotimaahankaan.

Ibrahim-Malla-Syria-blogi

Ibrahim Malla / IFRC

Suurin syy kansalaisuudettomuuteen tällä vuosikymmenellä on kuitenkin syrjintä. Etnisen taustan tai uskonnon takia monilta ihmisiltä on evätty mahdollisuus normaaliin elämään. Kansalaisuuden hakemisesta on tehty osassa maista mahdotonta. Tilanne voidaan muuttaa, jos siihen on poliittista tahtoa. Tärkeintä on turvata lasten tulevaisuus.

”Kansalaisuutta ei saa kieltää tai ottaa pois riippumatta ihmisen taustasta”, Sirén-Borrego painottaa.

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n tavoitteena on saada kansalaisuudettomuus loppumaan vuoteen 2024 mennessä. UNHCR pyrkii vaikuttamaan maiden lainsäädäntöön, jotta kansalaisuudettomat eivät jäisi enää näkymättömiksi ja heidän erityistarpeet otettaisiin huomioon. Käy allekirjoittamassa vaatimus kansalaisuudettomuuden päättämisestä.

Paula Pihlava