27 Oct

“Ääriviivani ovat piirtyneet ennakkoluuloista”

image

Julia Silverio (kuvassa keskellä) kirjoittaa, miten erilaiset kohtaamiset ovat vaikuttaneet hänen tapaansa olla ja ajatella. Kuva: Julia Silverio

 

Täällä olen kuin kuka vaan, leimaton. Oikeasti vain huulipunani värillä ja vaatteilla, ilolla ja surulla saan kohtaamisiini väriä. Värejä jotka antavat suuntaa siitä, mitä minä edustan, mistä pidän, millainen olen.

 

MUUTETTUANI SUOMESTA Britanniaan sain huomata valtavan muutoksen siinä, miten minua kohdellaan vähemmistönä, tummempana kuin muut.

Enää ei ole uskomuksia, joiden avulla keskustelukumppani saa pelkällä katseella luoda persoonalleni ääriviivat.

Kun ääriviivat on kerran piirretty, niiden muuttaminen on hankalaa. Suomessa minulta odotetaan ulkonäköni puolesta hyvää ja monipuolista kielitaitoa. Kun kerron, etten puhu sen useampaa kieltä kuin moni muukaan, koen häpeää siitä, että aiheutan pettymyksen. Kanssakeskustelija saattaa tajuta, etten täytä hänen ennalta luomaansa muottia. Silloin on helppo ajatella, että vika on muotin sijaan minussa ja taidoissani.

On paljon vaikeampaa myöntää omien oletustensa paikkansapitämättömyys tai kapeakatseisuus; myöntäessä täytyy myös oman ajatustavan, ja siten maailmankuvan muuttua.

Toista on helpompi pitää erikoisena.

 

ENNEN MUUTTOA Englantiin olin juuri oppinut käyttämään hyväkseni omaa erilaisuuttani. Osasin vetää oikeasta narusta oikeassa paikassa. Työhaastatteluissa koin haastattelijan usein maalaavan ulkonäköni perusteella mielikuvan täydellisestä kielitaidosta ja työpaikan kansainvälisestä imagosta.

 

“Olin juuri oppinut

käyttämään hyväkseni

omaa erilaisuuttani.”

 

Kerroinkin haastattelijoille omasta erilaisuudestani ja sen tuomista hyvistä puolista. Sanottuani nämä asiat ääneen, tuli välillemme aina tyytyväinen ymmärrys siitä, että mielikuva muuttuu todeksi.

Kuvaillessa itseäni opin kertomaan, miten tykkään sienten poimimisesta. Lisäksi kerron, miten rakastan hiihtoa Rovaniemellä ja runoutta suomen kielellä. Nämä tiedot toimivat todisteina suomalaisuudestani, ettei kenenkään tarvitse enää epäillä tai kyseenalaistaa kansalaisuuttani.

Toisissa tilanteissa, toisten ihmisten kanssa, on eduksi jakaa tieto siitä, kuinka sieluni ja lantioni syttyvät salsalle, kuinka rakastan ja kaipaan aurinkoa tai kuinka kihara tukka minulla oikeasti on. Tämä on eksoottista, seksikästä ja kiehtovaa joillekin.

Sopivalla hetkellä on aina hauskaa nostaa ennakkoluulot pöydälle. Mainita, ettei tummasta tytöstä kannata pimeällä kuvaa ottaa, silloin hohtaa vain hampaat. Voin myös sanoa, ettei ”africa booteyllä” farkkuja Suomesta löydä, vanhoja miehiä likaisine ajatuksineen kylläkin.

Olen ollut rehellinen ja aito ajatuksieni kanssa, mutta olisinko sanonut näitä asioita, jos en haluaisi murtaa tai vahvistaa niitä näkymättömiä oletuksia, joita oletan keskustelukumppanillani olevan?

 

NYT UUDESSA kaupungissa kohtaamiset tuntuvat kamalan paljastavilta ja rehellisiltä. En voi piiloutua oletusten taakse ja pelata niillä. Vain minun tavallani olla on väliä. Se miten käyttäydyn, mitkä sanat valitsen tai millaisen paidan puen määrittävät minut.

Enää ihonvärini ei määrittele minua tai kerro, missä olen hyvä ja missä huono. Mitä minun kannattaisi opiskella tai mitä ei. Oma vartalonikin, fyysiset ääriviivani, tuntuvat antavan minulle enemmän tilaa kuin aiemmin.

Erilaisten mutta ennen kaikkea hyväksyttyjen vartalomallien ja -värien keskellä oma kehoni tuntuu yhtäkkiä paljon paremmalta. Reiteni eivät enää kanna samanlaista taakkaa turhasta pyöreydestä, vartaloni osat ovat vapautuneet omista soimaavista ajatuksistani.

Väitänkin, että rodullisen eriarvoistamisen vähentyessä vartalon muodot määrittävät ihmisen mahdollisuuksia ja taustaa entistä vähemmän. Kun hyväksymme erilaiset värit ja niiden yhdistelmät, tulevat muodot ja mallit siinä samassa.

 

MILTÄ SITTEN tuntuu elää hieman vähemmän ennakkoluuloisessa yhteiskunnassa kahdenkymmenen Suomessa eletyn enemmän ennakkoluuloisen elinvuoden jälkeen? Minusta tuntuu oudolta. Aluksi koin vapautta. Vapautta ennakkoluuloista ja muiden toiveista. Vapautta roolista, jota olin kantanut jo niin pitkään.

 

“Kuka ‘minä’ edes on,

jos se ei enää voi

olla salsa-Julia?”

 

Sitten tuli tyhjyys ja hämmennys. Miten olla nyt minä? Tai kuka ‘minä’ edes on, jos se ei enää voi olla ‘salsa-Julia’, ‘nappisilmä’ tai ‘se tumma tyttö’? Täällä niillä nimillä kutsutaan niin monia muitakin.

Huomaan olevani jumissa ääriviivoissani. Eikä yksin Suomen kansa ole piirtänyt niitä minulle, vaan olen piirtänyt niitä myös itse, käsi kädessä kansan kanssa.

Nyt kun yhteiskuntani käsi on irrotettu minua piirtävästä kynästä, minä en haluakkaan päästää irti. Nämä värit ja linjat ovat jo minussa, muuttuneet minuksi.

Huomaan yrittäväni pelata entisillä Suomi-ennakkoluuloilla, mutta kommentteihini reagoidaan Britanniassa eri tavalla kuin Suomessa. Lauseeni aiheuttavat hämmentyneitä naurahduksia, jopa ihmetteleviä kommentteja.

Kerron usein olevani kotoisin Suomesta, mutta sitten huikkaan nopeasti, että en kuitenkaan näytä suomalaiselta, koska juurissani on muitakin mutkia. Sitten pitäisi nauraa. Usein britti naurahtaa, koska minä nauran, ei siksi että vitsi olisi hauska. Täällä on ihan tavallista olla kotoisin mistä hyvänsä, eikä ulkonäöllä ole väliä.

Ehkä täällä, minulle uudessa yhteiskunnassa, minun kynästäni on hiljakseen tartuttu uudella otteella ja värillä. Pikkuhiljaa voin yhdessä muiden kanssa luoda uusia ääriviivoja vanhoja jatkamaan ja koristamaan. Nyt uskallan jopa sanoa, että muutos on alkanut.

 

Teksti: Julia Silverio

Kirjoittaja työskentelee EVS-vapaaehtoisena Ison-Britannian Punaisella Ristillä Nottinghamissa. Kaupungilla on pitkä historia maahanmuuttajien kanssa, ja monikulttuurisuus läpäisee kaikki yhteiskuntaluokat.

20 Oct

Kun auttavia käsiä on liikaa – avustustyö slummissa haastaa tekijänsä

kibera-1

Kiberan slummi Kenian pääkaupungissa Nairobissa muuttuu sateella mutalammikoksi, sillä viemäröintiä ei ole. Osa asukkaista on saanut auttajista tarpeekseen, koska slummin olosuhteet eivät ole vuosien saatossa merkittävästi parantuneet. Kuva: Linda Laine

 

Moni auttamishaluinen haaveilee tekevänsä avustustyötä ulkomailla. Ei ole yhdentekevää, missä päin maailmaa unelmaansa toteuttaa. Paikoitellen avustusjärjestöt voivat olla paikallisille huojennus, mutta myös rasite. Katsaus Kenian slummeihin osoittaa, että avustustyön on vastattava yhteisön todellisia tarpeita, jotta työ olisi toimivaa.

 

SLUMMIT OVAT nopeasti ajateltuna hyviä avustustyön kohteita: paljon autettavia pienellä pinta-alalla. Siksi monet afrikkalaiset epäviralliset asuinalueet, eli tuttavallisemmin slummit, ovat monen avustusjärjestön kiinnostuksen kohde. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa organisaatiot tekevät päällekkäistä työtä ja paikallisten luottamus tekijöiden hyviin tarkoitusperiin on joskus koetuksella.

Iso osa Keniaan 2000-luvulla tulleista avustusjärjestöistä saapui maahan AIDS-epidemian ja poliittisen väkivallan seurausten takia. Nykyään järjestöjä on paikoitellen jopa liikaa. Paikalliset puhuvat NGO-taloudesta: järjestöt luovat työpaikkoja ja tuovat mukanaan rahaa. Kaikkia toimijoita ei ehkä tarvittaisi, mutta järjestöistä on tullut niin tärkeä osa yhteiskuntaa, ettei irti päästäminen ole vaihtoehto.

Muun muassa Kenian pääkaupungissa Nairobissa, slummien julkkiksenakin tunnetussa Kiberassa, osa paikallisten ajasta kilpailevista järjestöistä on alkanut tarjota paikallisille niin kutsuttua istumismaksua houkutellakseen heitä järjestökokouksiin. Jotkut tienaavat jopa elantonsa kyseisillä maksuilla eri kokouksia kiertäen. Epävirallisten arvioiden mukaan Kiberassa elää jopa miljoona ihmistä äärimmäisessä köyhyydessä.

– Aika on rahaa, eikä meillä ole aikaa hukattavana. Ne, jotka tienaavat osallistumismaksuilla, hyötyvät niistä (järjestöistä), jotka ovat tulleet tänne hyötyäkseen meistä, kommentoi Kiberassa kasvanut ja avustusjärjestöjen toimintaa kritisoinut parlamentin jäsen Ken Okoth Marketplace-julkaisulle viime keväänä.

Osa paikallisista on puolestaan puhunut osallistumismaksujen hyödyntämistä vastaan. Heidän mukaansa ihmisten tulotason ei pitäisi olla sidoksissa avustusjärjestöihin, joiden perimmäinen tarkoitus loppujen lopuksi on tehdä itsensä tarpeettomiksi.  

 

KRITIIKISTÄ HUOLIMATTA slummeissa riittää työsarkaa, ja oikein tehdyllä ja kohdistetulla avustustyöllä on epävirallisilla asuinalueilla kysyntää.

Kenian Punaisen Ristin työntekijä Safia Verjee kertoo, että organisaatio ei toimi Kiberassa, mutta järjestön juuri päätökseen saatettu projekti urbaanien riskien vähentämiseksi oli aktiivinen muilla epävirallisilla asuinalueilla, kuten Matharessa, joka olosuhteiltaan muistuttaa monilta osin Kiberaa. Projektin tarkoituksena oli auttaa slummeissa vaatimattomissa oloissa asuvia ihmisiä reagoimaan ja ehkäisemään elinoloihin ja elämäntapaan liittyviä uhkia.

Verjee tuntee tiettyjen järjestöjen käyttämät istumismaksut, mutta kertoo, ettei Kenian Punainen Risti hyödynnä niitä. Työssäkäyvät saattoivat kuitenkin saada korvauksen menetetystä työajasta.

– Jos paikalliset osallistuivat koko päivän kestäviin aktiviteetteihin, annoimme heille korvauksen tulonmenetyksestä tai tarjosimme lounaan ja virvokkeita, Verjee sanoo.

Hän listaa Matharessa ja muissa urbaaneissa yhteisöissä työskentelevien järjestöjen suurimmat haasteet:

1. Päällekkäisyys. Slummeissa on suuri määrä avustusjärjestöjä ja muita toimijoita, jotka toimivat samalla alueella. Näin ollen useat järjestöt saattavat harjoittaa samankaltaista toimintaa.

2. Asukkaiden suuri liikkuvuus. Korkeatasoisen avustustyön jatkuvuuden kannalta on tärkeää muodostaa pitkäaikaisia kontakteja. Slummeissa voi kuitenkin käydä niin, että henkilö, jonka kanssa olet ollut yhteyksissä, saattaa parin kuukauden päästä muuttaa muualle esimerkiksi uuden asunnon tai työn perässä.

3. Paikallisten ajasta kilpaileva toiminta. Jotta yhteisöissä tehtävä työ saadaan kantamaan hedelmää, tarvitaan myös paikallisten aikaa ja sitoutumista. Monilla on kuitenkin päivätyönsä hoidettavanaan, mikä voi vähentää energiaa osallistua vapaaehtoisiin aktiviteetteihin, kuten työpajoihin ja koulutuksiin.

4. Yhteisökulttuurin puuttuminen. Suurkaupungeissa jokainen on yleensä oman onnensa seppä. Siksi tiiviimmissä yhteisöissä, kuten pikkukylissä, voi olla helpompaa saada ihmiset ponnistelemaan yhteisen hyvän eteen.

 

KUINKA SITTEN varmistaa, että työ hyödyttää muitakin kuin tekijöitään? Perinpohjainen tutustuminen autettaviin alueisiin ja paikallisten osallistaminen ovat osa ratkaisua.

– Projekti urbaanien riskien vähentämiseksi tehtiin yhteistyössä asukkaiden, Kenian Punaisen Ristin vapaaehtoisten ja paikallisten viranomaisten kanssa, Safia Verjee kertoo.

Epävirallisilla asuinalueilla tapaturmavalmius on tärkeää, sillä vaatimattomat elinolot lisäävät onnettomuusriskiä. Yksi kohteista oli Mathare, joka on tyypillinen esimerkki epävirallisesta asuinalueesta. Se on ylikansoitettu alue ilman kunnollista infrastruktuuria ja monia asumiseen liittyviä peruspalveluita.

– Ihmiset asuvat taloissa, joiden katot on tehty peltilevyistä ja 9 neliömetrin hökkelissä saattaa asua jopa kahdeksan ihmistä. Maaltamuuton ja yleisen väestönkasvun takia elintilaa yritetään saada lisää rakentamalla tällaisia taloja päällekkäin, Verjee kertoo.

Kaupunkiolot poikkeavat täysin maaseudusta, jossa maanviljely ja karjankasvatus luovat elämälle rytmin. Urbaaneissa ympäristöissä elämäntyyli painottuu enemmän kulutukseen ja ahtaissa oloissa yksilön valinnoilla on suurempi vaikutus ympärillä oleviin ihmisiin. Siksi epävirallisten asutusalueiden yhteisöillä on erityistarpeensa.

– Tällaisissa yhteisöissä tarvitaan erityisesti parempaa hygieniaa, kuten wc-tiloja. Matharessa monet ihmiset ulostavat edelleen kadulle tai käyttävät epähygienisiä käymälöitä. Lisäksi parempi terveydenhuolto ja laillinen sähkönsiirto ovat tärkeitä, jotta paikallisten elintasoa saadaan kohennettua, Verjee sanoo.

 

SEN SIJAAN että Kenian Punainen Risti olisi suin päin sännännyt ideoinnista auttamistoimiin, päätti se ensin selvittää, minkälaista apua yhteisö todella kaipaa. Tämä tapahtui selvittämällä asukkaiden elinympäristön haavoittuvuudet ja arvioimalla, minkälaisten taitojen kartuttamisesta yhteisö eniten hyötyisi. Paikalliset osallistuivat toimintaan kertomalla sekä yhteisönsä heikoista kohdista että sen vahvuuksista.

Vasta analyysin jälkeen Punainen Risti ryhtyi tositoimiin.

– Etsimme yhteisöstä jäseniä, jotka halusivat ryhtyä vapaaehtoisiksi, ja muodostimme heistä tapaturmavalmiustiimin. Annoimme tiimille perinpohjaisen onnettomuusvaste- ja tulipalokoulutuksen sekä tarvittavat varusteet. Kyseinen tiimi järjesti kaiken alueellaan tapahtuvan valmiuden ylläpitoon liittyvän toiminnan, kuten päivystyksen ja koulutuksia. Me puolestamme olimme heihin yhteydessä kuukausittain saadaksemme tietää, miten toimintaa pitäisi kehittää, Verjee sanoo.

Matharen vapaaehtoiseksi ilmoittautuneet asukkaat koulutettiin toimimaan oikein hätätilanteissa, ja he levittävät paikallisten keskuudessa viestiä riskitietoisuuden tärkeydestä. Nämä paikalliset pääsivät projektissa avainasemaan, eikä toiminta ollut ylhäältä saneltua.

Jos siis unelmoit avustustyön tekemisestä ulkomailla, sinun kannattaa tutustua etukäteen valitsemasi järjestön työskentelytapoihin ja periaatteisiin. Näin saat varmuutta siihen, että antoisan kokemuksen lisäksi sinulla on mahdollisuus tehdä kohteessasi mahdollisimman paljon hyvää.

 

Täältä voit lukea lisää Punaisen Ristin ulkomaan avustustoiminnasta.

Teksti: Mikaela Remes

13 Oct

Nuorista taottiin johtajia Tanskassa

HENRY GOES ABROAD

ryhmakuva_uusi-1

 

Helsinkiläinen Vesa Vahermaa, 29, sulkeutui kahdeksi viikoksi sisäoppilaitokseen tullakseen paremmaksi johtajaksi. Hän osallistui elokuussa Punaisen Ristin Youth Leadership Academy -koulutukseen Tanskan Hørvessa.

 

“KOKO MATKAN ajan ilmassa oli mielenkiintoinen kahtiajako: samaan aikaan olimme selkeästi eri taustoista tulleita nuoria, jotka olivat juuri tutustuneet, mutta heti ensimmäisestä päivästä lähtien oli helppo tuntea yhteenkuuluvuutta, sillä olimme kaikki Punaisen Ristin nuoria, vaikka tulimme eri maista ja jopa eri mantereilta.

Kun lähdin reissuun, en tiennyt mikä minua odotti. Olin aiemmin osallistunut useisiin Suomen Punaisen Ristin koulutuksiin, kuten nuorisodelegaattikurssille, joka oli yksi elämäni parhaimmista koulutuksista. Voisiko Tanskan-reissu olla vielä parempi?

 

KÖÖPENHAMINAN LENTOKENTÄLLÄ minua oli vastassa Tanskan Punaisen Ristin nuorisojäsen, jonka kanssa matkasin järjestön nuorten päämajaan tapaamaan muita osallistujia, jotka olivat kotoisin Romaniasta, Tanskasta, Grönlannista, Ukrainasta, Zimbabwesta, Malawista, Pakistanista ja Kirgisiasta. Olin ainoa Suomen edustaja.

 

“Kahden viikon ajan

jaoimme tilat koulun

oppilaiden kanssa.”

 

Päämajasta lähdimme bussilla kohti parin tunnin päässä olevaa Vallekilden koulua, joka on lukiotason sisäoppilaitos. Siellä oli mitä mahtavimmat oltavat: kauniit maisemat, isot tilat ja mukava majoitus.  Kahden viikon ajan jaoimme tilat koulun oppilaiden kanssa ja vaihdoimme oman päiväohjelmamme jälkeen usein kuulumisia heidän kanssaan.

Itse koulutus oli viimeisen päälle suunniteltu. Meidät jaettiin pienryhmiin, ja jokaisen aamun aloitti vuorollaan yhden ryhmän valmistelema ohjelma. Näitä pienryhmiä käytettiin myös säännöllisesti reflektoimiseen ja keskustelutuokioihin, vaikka valtaosa ohjelmasta tapahtui koko ryhmän kera. Idea toimi varsin hyvin, ja sitä kannattaa käyttää muissakin vastaavissa koulutuksissa.

Eräs suosituimmista workshopeista oli graafinen suunnittelu, jossa opimme miten yksinkertaisista elementeistä voi luoda hyvin havainnollistavia kokonaisuuksia niin kynällä ja paperilla kuin tietokoneella. Lisäksi meitä perehdytettiin muun muassa vapaaehtoisten motivointiin, kansainväliseen avustustoimintaan, varainhankintaan ja videoeditointiin.

 

MIELENKIINTOINEN IDEA oli myös niin sanotut TED-talkit. Kaikki osallistujat saivat varata itselleen ajan pitää noin viiden minuutin puheen itseään kiinnostavasta aiheesta ryhmän edessä.

Osa piti tehtävää jännittävänä, mutta ryhmään tutustuttua jännitys katosi. Kukaan meistä ei puhunut englantia äidinkielenään, joten virheistä ei tarvinnut juuri välittää. Samalla pääsimme harjoittelemaan julkista puhumista, mikä on tärkeä johtamistaito.

Yksi koulutusohjelman kohokohdista oli viimeisinä päivinä tehty vierailu toiseen tanskalaiseen kouluun, jossa vedimme pienryhmissä workshoppeja elämäntaidoista koulun oppilaille. Olimme itse vastuussa ohjelman suunnittelemisesta sekä toteuttamisesta. Samalla saimme käytännön kokemusta nuorisokoulutuksen järjestämisestä.

 

KESKUSTELLESSANI MUIDEN osallistujien kanssa tuli selväksi, miten eri maissa kohdataan erilaisia haasteita esimerkiksi valmius- ja ensiaputoiminnassa.

Kertoessani muille oman osastomme valmiusryhmän varautumisesta esimerkiksi pitkään sähkökatkokseen, talvimyrskyyn tai henkisen tuen antamiseen tulipalon uhreille, ajattelin, että tällaista se Punaisen Ristin valmiustoiminta on. Sitä se minulle oli.

Pakistanin Punaisen Puolikuun nuorisoedustajan käsitykset olivat toisenlaisia. Maassa tapahtuu toisinaan pommituksia, joista osa kohdistuu kouluihin.

Uusi ystäväni kertoi esimerkin pakistanilaiseen kouluun tulleesta itsemurhapommittajasta, joka oli räjäyttänyt itsensä ja tusinan verran muita oppilaita koulun ruokasalissa. Punaisen Puolikuun  vapaaehtoiset valmiustoimijat joutuivat näkemään tämän pommituksen vaikutukset tullessaan paikalle auttamaan viranomaisia, enkä voinut olla ajattelematta, että eri maissa valmiustoiminta todellakin on hyvin erilaista.

Grönlannin edustajien kanssa tuli puolestaan esille, että vapaaehtoistoimintaa voivat rajoittaa myös välimatkat. Grönlannissa kaupunkien väliset etäisyydet voivat olla satoja kilometrejä, eikä Suomen kaltaista maanlaajuista infrastruktuuria ole paikoin edes olemassa.

 

KOULUTUKSEN LÄHESTYESSÄ loppuaan järjestimme kulttuuri-illan, johon kaikki olivat tuoneet jotain kotimaastaan: moni toi syötävää, osa toi erilaisia Punaisen Ristin tuotteita ja eräät esittelivät omaa kulttuuriaaan tanssin muodossa.

Yksin en Säkkijärven polkan tahtiin lähtenyt tanssimaan, mutta suomalaiset salmiakit, turkinpippurit ja mustikkakarkit sekä Suomen luonnon ja kulttuurin esittely lennokkaan kuvaesityksen avulla saivat loistavan vastaanoton.

 

“Yksin en Säkkijärven

polkan tahtiin lähtenyt

tanssimaan.”

 

Kahden viikon jälkeen olin saanut 30 uutta ystävää, oppinut monia käytännön asioita vapaaehtoistoiminnasta sekä saanut lisää motivaatiota ja uusia ideoita toiminnan kehittämiseen Suomessa. Ennen kaikkea kurssi vahvisti ajatustani siitä, että tämän on se järjestö jonka kanssa minulla on vielä pitkä ja valoisa tulevaisuus, ja jonka toimintaan ja kehittämiseen haluan antaa oman panokseni.

Nyt istun Suomessa tätä kirjoitusta kirjoittamassa ja mietin, minkälaista ensi vuoden Leadership Academyn Suomen edustajilla tulee olemaan. Jos juuri sinä luet tätä blogia miettien, kannattaisiko tähän koulutukseen hakea, ei minun mielipidettäni varmaan tarvitse kahdesti kysyä. Jos tänne lähdet, et tule kyseistä matkaa unohtamaan.”

 

Teksti: Vesa Vahermaa

Henry Goes Abroad -sarjassa kerrotaan Suomen Punaisen Ristin nuorten kokemuksia ulkomailla järjestetyistä leireistä ja koulutuksista.

06 Oct

“Etelä-Sudanin lyhyt itsenäisyyden historia on ollut murheellista aikaa”

Kansainvälisen Punaisen Ristin komitean lentokone pudottaa hirssisäkkejä Etelä-Sudanissa, Jonglein Tochissa, Kolapachin kylään, jossa on  maansisäisiä pakolaisia. Etelä-Sudanin Punaisen Ristin vapaaehtoiset ja työntekijät varmistavat, että ruoka-apu päätyy sitä eniten tarvitseville. Avustuslento, avustus, ruuanjakelu, nälkä, ruoka, hirssi.

Kansainvälisen Punaisen Ristin komitean lentokone pudotti viime keväänä hirssisäkkejä eteläsudanilaiseen kylään, jossa oli maansisäisiä pakolaisia. Kuva: Yamila Castro/ICRC

 

Rauhansopimus solmittiin yli vuosi sitten, mutta aseet eivät ole vaienneet. Nuoret pystyvät kuitenkin edelleen rakastamaan ja haaveilemaan paremmasta tulevaisuudesta.

 

Etelä-Sudanin itsenäistyminen Sudanista vuonna 2011 valoi toivoa alueen rauhanomaiseen kehitykseen. Maan lyhyttä itsenäisyyden historiaa on kuitenkin leimannut äärimmäinen väkivalta.

Orivedellä asuva Greta Andersén, 35, työskenteli viime vuonna kuuden kuukauden ajan sairaanhoitajana Etelä-Sudanin konfliktin keskellä. Millaisena hän näkee maan tilanteen, ja mistä kaiken turvattomuuden keskellä voi löytää toivoa?

 

Greta, miten nuoret käsittelevät kohtaamaansa väkivaltaa?

“On hyvin surullista ajatella kuinka arkipäiväistä nuorten kohtaama väkivalta Etelä-Sudanissa on. Tuskin on perhettä tai yhteisöä, jossa ei olisi menetetty jotakuta läheistä väkivaltaisuuksien takia, tai jota konflikti ei olisi koskettanut. Ihmisen luonteeseen kuuluu kuitenkin onneksi vahva eteenpäinpyrkimys, ja arkipäiväiset ilot tuovat lohtua myös konfliktin keskellä. Nuoret haaveilevat, rakastuvat ja yrittävät elää normaalia elämää. Toivoa pidetään yllä, vaikka ympäristö ei teekään siitä helppoa.”

 

Miten väkivalta ja turvattomuus näkyvät Etelä-Sudanin arjessa?

“Aseistautuneiden ihmisten jokapäiväinen läsnäolo muistutti konfliktista, vaikkei Etelä-Sudanin savanneilla ja savimajakylissä esimerkiksi Syyrian tapaan olekaan kerrostaloja tuhottavaksi. Etelä-Sudan on monin tavoin jakautunut maa, eivätkä väkivaltaisuudet rajoitu vain kahden selkeän ryhmittymän välille. Kerrostuneet ongelmat ja konfliktien luoma epävarmuus estävät yhteiskunnan kehitystä. Konfliktin jäljet näkyvät perusasioissa. Kulkuyhteyksien ylläpitäminen tai materiaalien ja lääkkeiden toimittaminen terveysasemille eivät välttämättä onnistu ilman Punaisen Ristin apua. Pitkään jatkunut epävarmuus estää lapsia saamasta koulutusta, mikä taas edelleen ruokkii epätoivoa ja luo turvattomuuden tunnetta. Ongelmat juontuvat kauas, mutta Etelä-Sudanin lyhyt itsenäisyyden historia on ollut murheellista aikaa.”

 

Miten Etelä-Sudanissa elävät miljoonat maansisäiset pakolaiset jatkavat elämäänsä?

“Elämä ei voi pysähtyä. Väkivaltaisuuksista ja olosuhteiden kaoottisuudesta huolimatta pakolaisilla ei ole mahdollisuutta odottaa aseistetun konfliktin loppua, vaan jokainen yrittää elää parhaan kykynsä mukaan. Monet hakeutuvat kansainvälisten avustusjärjestöjen, kuten Punaisen Ristin toimintaan saadakseen koulutusta ja työtä. Nämä kanavat antavat mahdollisuuden oppia käytännön taitoja, joita käyttää yhteisön hyväksi. Etenkin klinikoilla työskennelleiden vapaaehtoisten työ on erittäin arvokasta.”

 

Millaisena muistat aikasi Etelä-Sudanissa?

“Etelä-Sudan oli ensimmäinen komennukseni Suomen Punaisen Ristin kautta. Avun tarve on maassa valtava, mutta niin on toisaalta tekemämme työn merkityskin. Toimin osana Punaisen Ristin liikkuvaa kirurgista tiimiä, johon kuului kirurgi, lääkäri ja kaksi sairaanhoitajaa. Tiimin toimialueeseen kuului lähes koko maa ja liikuimme paikasta toiseen esimerkiksi helikopterilla tai pienkoneella lentäen. Suoritimme kirurgisia operaatioita ja toimimme paikallisen henkilökunnan tukena paikallisilla klinikoilla. Tarjosimme materiaalien, kuten sidetarpeiden ja lääkkeiden, lisäksi myös terveydenhuollon koulutusta paikallisille hoitajille ja vapaaehtoisille.”

 

Mistä maahan auttamaan tullut ammentaa voimansa?

“Oma työpanos tuntuu tietenkin aina riittämättömältä avun tarpeeseen verrattuna. Kuitenkin keskittymällä juuri siihen ihmiseen, jonka hengen pelastan tai jolle annan koulutusta, näen oman työni suuren vaikutuksen hänen elämälleen. Ei kai parempaa voimavaraa voi olla kuin toivon ruokkiminen ja sen vaikutusten näkeminen. Sillä tätä työtä tehdään.”

 

 

Konfliktin taustat

Vuosikymmeniä väkivallan kierrettä

Lukuisten aseistettujen konfliktien Sudanin islamilaisen pohjoisosan ja enimmäkseen kristityn eteläosan välillä toivottiin päättyvän Etelä-Sudanin itsenäistyessä vuonna 2011. Tätä seuranneet Etelä-Sudanin sisäiset ongelmat ovat kuitenkin jatkaneet väkivallan kierrettä itsenäistyneessä Etelä-Sudanissa.

Etelä-Sudanin merkittävimpien aseellisten ryhmittymien välille vuonna 2015 solmittu rauhansopimus ei ole pitänyt ja Etelä-Sudanin humanitaarinen tilanne on yksi maailman vakavimmista.

Yhä suurempi määrä ihmisiä on joutunut lähtemään kodeistaan. Vuonna 2015 arviolta jo 1,7 miljoonaa ihmistä oli jättänyt kotinsa Etelä-Sudanin sisällä, ja lisäksi 600 000 ihmisen arvioitiin paenneen naapurimaihin, kuten Ugandaan, Keniaan tai Sudaniin.

Väkivaltaisuuksien aikana kymmeniätuhansia ihmisiä on kuollut, loukkaantunut ja joutunut seksuaalisen väkivallan kohteeksi.

Ruoan, terveydenhuollon ja puhtaan veden sekä sanitaation puute ovat johtaneet aliravitsemukseen ja tauteihin, kuten koleraan. Yli 686 200 lasta kärsii aliravitsemuksesta.

Etelä-Sudanissa lähes joka kolmas koulu on tuhottu, vahingoittunut, vallattu tai suljettu.

Humanitaarisen avun tarpeessa Etelä-Sudanissa uskotaan elävän ainakin noin 6,1 miljoonaa ihmistä.

 

Teksti: Sami Kotiranta