30 Nov

Reilu ikkuna maailmaan

Kuvaaja Jenni Toivonen otti muotokuvan Samuel-nimisestä miehestä Adjumanissa Pohjois-Ugandassa. Toivosen ja muiden nuorten kuvaajien otokset Ugandasta ja Keniasta ovat esillä Sanomatalossa Helsingissä.

 

Valokuvaajalla on aina valtaa siihen, miten hän esittää kuvattavansa. Kun kuvien kohteet ovat erityisen haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä, kuvaajan vastuu korostuu.

 

JOUKKO ETELÄ-SUDANISTA paenneita ihmisiä on juuri saapunut Pohjois-Ugandan Adjumanissa sijaitsevalle suurelle pakolaisleirille. Vähäinen omaisuus lojuu lopen uupuneiden ihmisten jaloissa. Kahdeksanlapsisen perheen 24-vuotiaan äidin pitää rakentaa koko elämänsä uudestaan.

Sinä olet valokuvaaja. Miten kuvaisit näitä ihmisiä? Miksi kuvaisit näitä ihmisiä?

 

ADJUMANISSA huhtikuussa käynyt Hannele Kauppinen uskoo, että haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten tilanteesta on tärkeä kertoa. Koko ajan on kuitenkin puntaroitava, miten esimerkiksi pakolaisia kuvaa muulle maailmalle, kun itse on hyvinvoiva länsimaalainen.

– Haluan perehtyä tilanteeseen, tutustua ihmisiin ja hakea aitoa kontaktia edes hetkeksi, jotta en kuvaa pelkkää pintaraapaisua. En haluaisi olla yksi turisteista, mutta lopulta tietenkin aina olen sellainen, Kauppinen kertoo.

Adjumanin-vierailulla mukana ollut Jenni Toivonen ajattelee samalla tavalla.

– Mietin matkan aikana monta kertaa, mitä teen siellä kameran kanssa, kun mieleni olisi tehnyt auttaa ihmisiä suoraan. Pohdin paljon omaa esittämistapaani, etten kuvillani leimaa ihmisiä epäreilusti.

Näyttelyn nimi Daima Mbele on swahilin kieltä ja tarkoittaa ”aina eteenpäin”.

 

VIIME KEVÄÄNÄ Tampereen yliopiston toimittajakoulutus järjesti kenttämatkan Keniaan ja Ugandaan. Toivonen ja Kauppinen olivat mukana valokuvaamassa.

Matka oli kummallekin ensikosketus Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan. Paikan päällä he näkivät selvästi, kuinka yksipuolinen kuva mantereen maista helposti annetaan, kun uutiskynnys ylittyy lähinnä ikävissä asioissa.

Maiden sisällä on suuri kulttuurien ja elämäntilanteiden kirjo. Kuvaajat näkivät samoilla seuduilla sekaisin suurta köyhyyttä, toivoa, yritteliäisyyttä ja uskoa koulutuksen voimaan. Ja kun Nairobissa Kiberan slummialueella juhlittiin nuubialaisia häitä, humu jatkui kolme päivää.

 

MATKALLA OLI mukana monta kuvaajaa, mutta valtaosa heidän kuvistaan uhkasi jäädä somistamaan arkistoja. Hyvien kuvien jääminen pimentoon olisi ollut harmi, joten Kauppinen ja Toivonen kokosivat kuvaajien parhaista otoksista valokuvanäyttelyn.

Tuotosten näyttäminen on kaksikolle tärkeää. Kauppiselle valokuva on väline, jolla voi vaikuttaa yhteiskuntaan. Kuvaamalla voi nostaa esiin asioita, jotka muuten olisivat näkymättömiä.

Toivoselle kyse on siitä, että ihmisille tarjotaan ikkuna maailmaan ja siihen, millaisia ihmisiä ja kohtaloita siellä on. Siksi kuvaamisen ydin on ihmisten lähestymisessä. Kun toisen ihmisen kanssa onnistuu luomaan yhteyden ja molemminpuolisen luottamuksen, kuvaan voi tallentua jotain erityistä.

– Suoraan auttamalla en voi pelastaa kaikkia. Tiedonvälittäjänä voin kuitenkin yrittää auttaa isommassa mittakaavassa, Toivonen sanoo.

 

Valokuvanäyttely Daima Mbele – Tarinoita Itä-Afrikasta on nähtävillä Helsingin Sanomatalossa 4.12.2016 asti. Suomen Punainen Risti tuki opiskelijoiden matkaa Keniaan ja Ugandaan.

Teksti ja kuvat: Tapio Pellinen

24 Nov

Vastaanottokeskus oli välitila – nyt elämä jatkuu

vokki2Tätä maisemaa Faraj Malek katsoi kuukausien ajan huoneestaan Helsingin Ruskeasuon vastaanottokeskuksessa. Nyt keskus on suljettu ja sen huoneet ovat autiot. Malek ei halua esiintyä kuvissa.

 

Elämä tuntui painajaiselta. Vielä syksyllä 2015 Faraj Malek oli kotonaan Etelä-Syyriassa äitinsä, sisarustensa ja kihlattunsa luona. Tämän vuoden alussa hän makasi uudessa sängyssään Ruskeasuon vastaanottokeskuksessa Helsingissä. Oli keskitalvi ja ulkona jatkuva pimeys.

 

19-VUOTIAS Faraj Malek pakeni Syyriasta, kun häntä vaadittiin liittymään armeijaan. Malek jätti kotinsa marraskuussa 2015 ja matkusti lähes kuukauden, kunnes saapui Suomeen.

Ensimmäisenä hänet sijoitettiin Lahteen, mikä oli Malekille rankka kokemus. Ihmiset huutelivat kaduilla, eivätkä turvapaikanhakijat uskaltaneet liikkua yksin, koska pelkäsivät joutuvansa pahoinpidellyiksi. Vastaanottokeskus puolestaan oli suuri, yli 300 henkeä asuttava laitos.

Kerättyään Lahdessa muutaman kuukauden voimiaan Malek haki siirtoa Helsinkiin. Se hyväksyttiin, ja hän saapui Ruskeasuolle tammikuun lopulla.

Malekin turvapaikkakuulustelu oli pidetty jo Lahdessa, joten Ruskeasuolla mies ei voinut tehdä muuta kuin odottaa.

vokki12Malekin lisäksi Ruskeasuolla päätöstä turvapaikasta odottivat myös kymmenet muut ihmiset. Asukkaat koristelivat Punaisen Ristin vapaaehtoisten kanssa keskuksen ovia ja seiniä tehdääkseen tilasta kotoisamman. Esimerkiksi yksi perhekerroksen ovista oli koristelu perheenjäsenten nimikirjaimilla ja sanalla ‘rakkaus’.

 

AIKAANSA vastaanottokeskuksessa Malek kuvaa välitilaksi. Päivät tuntuivat puuduttavilta, sillä kaikki tehtiin saman rutiinin mukaan. Ajankulukseen Malek kävi kaupungilla, pelasi biljardia ja vietti aikaa huoneessaan.

Samassa tilassa Malekin kanssa asui kolme muutakin miestä, ja häntä painoi oman tilan puute. Joskus Malek pakeni puistoon tai alakerrassa olevaan saliin saadakseen olla yksin.

Alkuajat vieraassa maassa kuluivat kuin sumussa. Malek ei tuntenut kuuluvansa Suomeen. Oman perheen kaipuu tuntui lamauttavalta.

Myös tunnelma vastaanottokeskuksessa oli usein apea, kun aika ajoin joku asukkaista sai kielteisen turvapaikkapäätöksen. Malekin mukaan samassa talossa asuessa muita kohtelee kuin veljiään, ja yhden suru sattuu kaikkiin. Kielteiset päätökset lisäsivät myös pelkoa siitä, millainen tulevaisuus itsellä on edessä.

–  Mieli ei lepää vastaanottokeskuksessa, kun kaikki odottavat päätöksiään.

vokki15Vastaanottokeskukset ovat väliaikaiseen asumiseen tarkoitettuja laitoksia, ja välillä se myös näkyy. Ruskeasuon keskuksen lastenhuone muuttui kodikkaammaksi, kun asukkaat tarttuivat siveltimiin vapaaehtoisina olleiden taideopiskelijoiden kanssa.

 

RUSKEASUOLLA TARJOTTIIN suomen kielen opetusta, ja sen avulla Malek aloitti hitaan kotiutumisen. Syyriassa hän oli opiskellut yliopistossa. Helsingissä Malek pääsi kolmeen eri työkokeiluun, joissa hän oppi rakennusalasta. Tänä syksynä hän aloitti rakennusopinnot ammattikoulussa.

Myönteisen turvapaikkapäätöksen Malek sai ehdittyään jo muuttaa pois Ruskeasuon vastaanottokeskuksesta. Suomen Punaisen Ristin työntekijät auttoivat keskuksen asukkaita löytämään alivuokralla olevia huoneita kaupungista. Malek muutti syksyn alussa suomalaisen miehen alivuokralaiseksi.

– Voin siellä paljon paremmin. Saan laittaa ruokani itse ja päättää, miten tulen ja menen.

Malek ei kuitenkaan hylännyt Ruskeasuota.

– Kävin uusien turvapaikanhakijoiden kanssa asuntotoimistossa ja muilla asioilla sekä autoin heitä kielen kanssa.

vokki7Sana ‘kiitos’ oli ripustettu vastaanottokeskuksen salin kattoon. Tila toimi olohuoneena, jossa asukkaat pelasivat biljardia ja seurustelivat toistensa kanssa.

 

RUSKEASUON vastaanottokeskuksen sulkeminen on ollut tiedossa keväästä asti. Virallisesti keskus meni kiinni marraskuun ensimmäisellä viikolla, ja edeltävällä viikolla paikkaa tyhjennettiin kovaa vauhtia. Malekin vanhassa huoneessa oli silloin jäljellä enää sänkyjen rungot. Nuorten käytävillä kuivui vielä pyykkejä, mutta perhekerrokset olivat autioita.

vokki_pieni1Vastaanottokeskuksia suljetaan eri puolilla Suomea, koska turvapaikanhakijoiden määrä on vähentynyt viime vuodesta. Keskusten sulkemisesta päättää Maahanmuuttovirasto. Ruskeasuolla Malekin sängystä oli loka-marraskuun vaihteessa jäljellä pelkkä runko.

 

Ruskeasuon sulkeminen ei tunnu Malekista pahalta, sillä hän ei  kiintynyt paikkaan. Hän kuitenkin kertoo, että nykyiset asukkaat ovat surullisia ja peloissaan.

– Tämä on ollut heille koti, ja nyt he eivät tiedä, mihin päätyvät. Ihmisiä saatetaan sijoittaa aivan toiseen kaupunkiin, jossa asenteet voivat olla kielteisempiä.

 

vokki8Ruskeasuon viikkoaikataulu ammotti tyhjyyttään keskuksen sulkemisen kynnyksellä. Asukkaat siirrettiin muihin Helsingin ja Uudenmaan piirin alueella oleviin vastaanottokeskuksiin.

 

RUSKEASUON VASTAANOTTOKESKUKSESSA asui enimmillään 120 henkilöä. Yksin tulleet nuoret miehet ja lapsiperheet asuivat omissa kerroksissaan. Omalla osastollaan pihan toisella puolella asuivat yksin saapuneet alaikäiset.

– Tämä oli paras vastaanottokeskus, josta olen kuullut, Malek kertoo.

vokki_pieni2Ruskeasuon vastaanottokeskuksessa alkoi viikko ennen sulkemista olla pimeää henkilökunnan tiloja lukuun ottamatta. Parhaimmillaan Suomen Punainen Risti ylläpiti samanaikaisesti 109 vastaanottoyksikköä ja järjestelykeskusta eri puolilla Suomea. Marraskuun lopussa toiminnassa olevia keskuksia on 55.

 

Tällä hetkellä Malek odottaa kuulustelua, jossa käsitellään hänen perheensä mahdollisuutta päästä Suomeen. Ensisijaisena tehtävänään hän pitää nyt opintojaan.

– Koulun aion käydä loppuun. Sitten pystyn miettimään selvemmin, miten voin jatkaa elämääni.

 

Teksti ja kuvat: Saara Tuominen

Kolme tapaa auttaa turvapaikanhakijoita

Vapaaehtoisilla tärkeä rooli vastaanottokeskuksissa

 

 

24 Nov

Vapaaehtoisilla tärkeä rooli vastaanottokeskuksissa

  • Punaisen Ristin vapaaehtoisilla on tärkeä rooli vastaanottoyksikön asukkaiden arjessa: he muun muassa opettavat suomen kieltä, kulttuuria ja tapoja sekä pitävät erilaisia kerhoja ja järjestävät vapaa-ajan toimintaa.
  • Turvapaikanhakijoiden kotoutumisen tuki on tärkeä osa vastaanottotyötä. Suomeen jäävät ihmiset opettelevat uutta kulttuuria ja kieltä sekä etsivät työtä ja asuntoa. Tässäkin vapaaehtoisten tarjoama tuki on korvaamatonta.
  • Ruskeasuolla vapaaehtoiset järjestivät muun muassa suomen kielen kerhoja, retkiä, jalkapalloa ja muuta urheilua sekä veivät turvapaikanhakijoita esimerkiksi kirjastoon, kuntosalille ja uimaan. Vastaanottokeskuksessa järjestettiin myös useampia ravintolapäiviä.
17 Nov

Saappaat paljastivat kadonneen

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Turussa kadonneita etsitään usein taajama-alueilta. Noora Aarnio treenaa kahden koiransa kanssa etsintöjä varten pari kertaa viikossa. Kaksivuotias bordercollie Ralla on kokeita vaille valmis hälykoira. Australiankelpie Rati on jo kokenut etsijä. Kuva: Ida Kannisto

 

Matkalla etsintäpaikalle vapaaehtoistyöntekijä Noora Aarnio miettii, mitä maastossa tällä kertaa odottaa. Palkitsevinta on, kun kadonnut löytyy – teki löydön kuka tahansa.

 

PUHELIMEN MERKKIÄÄNI havahdutti Noora Aarnion, 25, kesken illan. Ikkunasta näkyi varsinaissuomalainen maisema pimeässä syyssäässä. Monia houkuttelivat jo lämmin sänky ja makeat yöunet. Aarniolla taas oli edessään pitkä yö.

Viestissä Aarniota pyydettiin avuksi kadonneen henkilön etsintöihin. Hän tiesi yöllisen kutsun tarkoittavan usein monen tunnin urakkaa. Kerran etsinnöissä aikaa kului iltakymmenestä aamukymmeneen. Toisaalta joskus Aarnio on ehtinyt vasta parkkipaikalle, kun kadonnut on jo löytynyt.

Tällä kertaa tavanomaisten varusteiden, kuten taskulampun, eväiden, kompassin ja GPS:n, lisäksi mukaan lähti australiankelpie Rati, joka osallistui etsintöihin ensimmäistä kertaa.

Nyt, lähes kolme vuotta myöhemmin, Aarnio muistaa illan tapahtumat edelleen hyvin.

Kun Rati alkoi haukkua, ajattelin, että se on huomannut peuran. En osannut aavistaa, että koira teki löydön ensimmäisissä etsinnöissään.

 

KUTSU ETSINTÖIHIN tulee useimmiten illalla. Aarnio pakkaa reppunsa lähes aina.

Yleensä kadonneesta aletaan huolestua yöllä. Toisaalta etsiminen on silloin helpompaa, koska muita ihmisiä ei juuri ole liikkeellä.

Turun suunnalla etsinnät sijoittuvat usein taajama-alueille, mutta toisinaan vapaaehtoiset työskentelevät myös vaikeammassa maastossa, kuten saariston liukkailla kallioilla ja jyrkänteillä. Vaikeakulkuiseen maastoon ohjataan yleensä koiran kanssa liikkuvat etsijät.

Koira on tehokas apuväline hyvän hajuaistinsa ansiosta. Lisäksi sen voi lähettää paikkoihin, joissa maasto on ihmiselle hankalaa, Aarnio kertoo.

Etsijät eivät koskaan kulje yksin. Koiran kanssa liikkuvat etsijät saavat mukaansa kartanlukijan. Kun tehtävät on jaettu, ryhmät suuntaavat etsintäalueen reunalle, missä tehdään hyvät suunnitelmat.

Ohjaajan ja koiran yhteistyö on tärkeää. Koira on kumppani, jota Aarnio sekä ohjaa että lukee.

Usein otan etsintöihin mukaan sytkärin, joka osoittaa, mistä suunnasta tuulee. Sen avulla tulkitsen, mistä koiran löytämä haju on peräisin.

 

PIMEÄN METSÄN yläpuolella pörrää etsintöjen aikana helikopteri, joka tutkii maastoa lämpökameran ja kirkkaan valon avulla. Helikopterin meteli kaikuu metsässä. Alueella liikkuu paljon ihmisiä yllään Vapaaehtoisen pelastuspalvelun keltaiset heijastinliivit. Poliisi johtaa operaatiota ja osallistuu toisinaan etsintään koirien kanssa. Ambulanssi on paikalla odottamassa mahdollista löytöä.

Joskus etsinnöissä tuntuu siltä kuin olisin elokuvassa, Aarnio kuvailee tunnelmaa.

Etsintöjen alettua koira lähtee matkaan yllään heijastinliivi ja kaulapantaan kiinnitetty kilisevä kello, joka kertoo, missä eläin liikkuu. Ratin ensimmäisissä etsinnöissä oli kolea syyssää. Ikävämmässäkin ilmassa metsään lähdetään.

Joskus on ollut kaatosade tai satanut räntää. Tuntuu, ettei kukaan eksy, kun on aurinkoinen keli.

Aarnio kertoo, että etsijällä pyörii mielessä lähes joka kerta se, mikä metsässä odottaa. Hän laskee usein todennäköisyyksiä sille, voidaanko henkilö vielä löytää elossa. Etsintäalueella hän kuitenkin keskittyy vain tehtäväänsä.

Etsijät saavat tietoonsa kadonneen tuntomerkkejä, kuten iän ja terveydentilan. Aarnion mukaan etsintöjen kohteena on usein muistisairas vanhus. Toisinaan etsitty voi olla kateissa myös omasta tahdostaan. Yön tuntien aikana etsijä käy läpi melkoisen tunteiden kirjon.

Aina olisi helpompaa, jos tietäisin, missä kunnossa etsittävä on. Silloin ei tarvitsisi jännittää ja miettiä niin paljon.

 

KOIRAN HAUKUNTA ihmetytti Aarniota kolmen vuoden takaisissa etsinnöissä. Rati oli saanut hajun nenäänsä.

Olimme jo etsineet toisen koiran kanssa yhtä aluetta pari tuntia. Vaihdoimme seuraavaan alueeseen ja jatkoimme tunnin verran, kunnes Ratin käytös yhtäkkiä muuttui. Koira näytti siltä, että täällä on jotain.

Aarnio arveli, että alueella liikkuu peura, jonka koira on huomannut. Hän piti epätodennäköisenä sitä, että löytö sattuisi omalle kohdalle, sillä vapaaehtoisia oli liikkeellä paljon.

Haukunnan perässä tulleet etsijät huomasivat kuitenkin nopeasti, että koira oli tehnyt oikean löydön.

Vaikka koira haukkui, en odottanut löytöä ennen kuin näin saappaat. Sen jälkeen ymmärsin, että sieltä on oikeasti löytynyt joku.

Vaikka löytö tuntui palkitsevalta, konkreettiselta osoitukselta työn tärkeydestä, se myös järkytti. Kadonnut ihminen löytyi metsästä menehtyneenä.

Aarnio ei aluksi ollut varma löydetyn tilanteesta. Hän ei ollut aikaisemmin nähnyt kuollutta ihmistä.

Olihan se shokki. Löytömme jälkeen paikalle tuli heti Punaisen Ristin henkisen tuen ryhmä, jonka kanssa kävimme läpi tapahtunutta. Tapasimme vielä sen jälkeenkin, joten tapahtuma käsiteltiin hyvin.

Aarnio on neljän vuoden aikana saanut huomata, että ihmiset reagoivat kriisitilanteissa eri tavoilla. Hän vakuuttaa oppineensa ainakin ihmistuntemusta ja yhteistyötaitoja. Aikaa vievä harrastus vaatii sitoutumista, mutta siihen hän on valmis.

Sen lisäksi, että vapaa-ajalla saa harrastaa koiran kanssa, kannustavaa on yhteiskunnallinen hyöty ja halu olla avuksi. Aarnion mukaa kadonneen löytyminen on aina palkitsevaa, vaikka löytö ei sattuisikaan omalle kohdalle.

Jokaista etsijää tarvitaan. Inhottavinta on, jos löytöä ei ole tullut. Silloin jää miettimään, että olisikohan kadonnut kuitenkin ollut siellä.

 

Teksti: Ida Kannisto

Lue lisää