31 Aug

Kenttäsairaala on kuin legokaupunki, jossa tehdään avustustyötä vuorokauden ympäri

 

Kun maanjäristys tekee tuhojaan tai aseellinen konflikti leimahtaa, ihmiset tarvitsevat apua välittömästi. Jos maan omat voimavarat eivät riitä, kansainvälinen Punainen Risti voi tuoda kenttäsairaalan hädän keskelle.

 

KUN TUORE KRIISI vaatii toimintaa, ensimmäisenä paikalle lähetetään lääkinnällistä apua, jotta loukkaantuneita voidaan hoitaa ja paikallista perusterveydenhuoltoa tukea. Lääkinnälliseen käyttöön Punaisella Ristillä on kahdentyyppisiä katastrofivalmiusyksikköjä: terveysasemia ja sairaaloita.

– Terveysasema on auki päiväsaikaan, ja siellä tarjotaan perinteistä vastaanottoa poliklinikalla. Kenttäsairaalassa eri yksiköt, kuten leikkaussali, laboratorio, röntgen ja vuodeosasto, toimivat usein ympäri vuorokauden, Punaisen Ristin Tampereen logistiikkakeskuksessa ERU- eli Emergency Response Unit -suunnittelijana työskentelevä Jari Koiranen kertoo.

Kriisioloissa pyritään siihen, että paikallinen terveydenhuolto pääsisi mahdollisimman pian jaloilleen katastrofin jälkeen. Akuuttien hoitotoimenpiteiden lisäksi paikallisille tarjotaan perusterveydenhuollon palveluja. Vaikka kyseessä on kenttäsairaala, esimerkiksi hygieniasta ja steriileistä leikkausolosuhteista pidetään huolta samalla tavalla kuin suomalaisessa keskussairaalassa. Lääkinnälliset yksiköt tulevat paikalle silloin, kun avuntarve on jo olemassa, joten niiden pitää pystyä toimimaan välittömästi.

– Katastrofin sattuessa potilastulva on väistämätön, ja useimmiten ensimmäiset potilaat odottavat vuoroaan jo ennen kuin kenttäsairaala on edes kunnolla pystyssä. Onneksi perusterveydenhuollon klinikalle pystytään ottamaan potilaita jo muutaman tunnin sisällä rakentamisen aloittamisesta ja jatkamaan rakennustöitä samaan aikaan. Kokonaisuudessaan klinikka on toimintakykyinen noin vuorokaudessa, katastrofiterveydenhuollon suunnittelija Johanna Arvo kuvailee.

SUOMESSA KANSAINVÄLISTÄ auttamisvalmiutta pitää yllä Punaisen Ristin logistiikkakeskus Tampereella. Keskus hankkii katastrofiapu- ja kehitysyhteistyöhankkeisiin tarvittavat varusteet ja pitää huolta avustustarvikkeiden varastoinnista, pakkauksesta ja kuljetuksesta. Samalla se huolehtii kotimaan valmiusvarastosta katastrofien varalta ja varmistaa, että katastrofivalmiusyksiköt ovat lähtövalmiina kansainvälisiä komennuksia varten.

– Olemme koko ajan valmiustilassa siltä varalta, että avunpyyntö tulee. Varusteita olemme hankkineet etukäteen varastoon, koska apua voidaan tarvita joskus hyvinkin pikaisesti. Pystymme toimittamaan tarpeellisia varusteita kohteeseen kolmessa vuorokaudessa pyynnön vastaanottamisen jälkeen, logistiikkakeskuksen Koiranen sanoo.

Näin paljon tavaraa kenttäsairaalan pystyttämiseen tarvittiin vuonna 2001. Määränpää oli Bjuhin kaupunki Intian maanjäristysalueella. Kuva: Jyrki Luukkonen

 

Nopeimmillaan uudenlainen evakuointisairaala on kahden tunnin kuluttua hälytyksestä Tampere-Pirkkalan lentokentällä tai neljän tunnin kuluttua Helsinki-Vantaan lentokentällä.

Avustuskohteeseen lähetetään tärkeitä tavaroita ja hyödykkeitä laidasta laitaan: esimerkiksi vuonna 2015 Suomen Punainen Risti toimitti materiaaliapuna ulkomaille muun muassa huopia, pressuja, telttoja, hygieniatarvikkeita, saippuaa ja ruokaa yhteensä 1 525 260 kiloa kaikkiaan 15 maahan.

KATASTROFITILANNETTA VARTEN suunniteltu katastrofivalmiusyksikkö koostuu koulutetusta työvoimasta ja erilaisista varustemoduuleista. Yksiköt rakennetaan mahdollisimman itsenäisiksi kokonaisuuksiksi, sillä kriisikohteissa on yleensä pulaa monista perusasioista. Materiaalien ja varusteiden osalta yksiköt pystyvät olemaan täysin omavaraisia kuukauden ajan.

Puhdas vesi on elintärkeää, ja siksi yksiköillä on mukanaan aina omat välineet veden puhdistamiseen. Lisäksi tarvitaan polttoainetta generaattoreiden pyörittämiseen ja ajoneuvoilla kulkemiseen.

– Pisimmillään yksiköt toimivat kohteessa neljä kuukautta, jonka jälkeen paikalliset koulutetaan ottamaan ne omaan käyttöönsä. Materiaalit jäävät lahjoituksena maahan, jotta niitä voidaan hyödyntää edelleen, Koiranen sanoo.

Riitta Mäki-Vaurio toimi sairaanhoitajana Punaisen Ristin kenttäsairaalassa Haitin maanjäristyksen jälkeen vuonna 2010. Kuva: Lasse Kylänpää

 

Jotta kenttäsairaala saadaan nopeasti pystyyn ja toimimaan kunnolla, tarvitaan lääkäreiden ja sairaanhoitajien lisäksi paljon muita eri alojen ammattilaisia, kuten it-alan asiantuntijoita, tiedottajia, tulkkeja ja taloushallinnon ammattilaisia.

– Kenttäsairaalan pystyttäminen on kuin legokaupungin rakentamista. Eri moduuleita voidaan yhdistellä erilaisiin tarpeisiin, joten se on muuntautumiskykyinen kokonaisuus. Jotta kaikki sujuu kuin rasvattu, tarvitaan esimerkiksi osaavia teknikkoja huolehtimaan siitä, että rakenteet ja varusteet ovat kunnossa ja että sähköä ja puhdasta vettä on saatavilla koko ajan riittävästi, Arvo tähdentää.

Perusterveydenhuoltoon ja sairaalatoimintaan keskittyvien katastrofivalmiusyksikköjen lisäksi on olemassa myös monia muita nopean avustustoiminnan yksiköitä, kuten logistiikkaan, viestintään ja sanitaatioon keskittyviä kokonaisuuksia.

KRIISIKOHTEESSA kaikki on mahdollista: koskaan ei voi olla varma, millaisiin tilanteisiin ulkomaankomennuksella päätyy. Avustuskohteessa käytettävissä on usein tavallista vähemmän voimavaroja, eikä kaikkea apua pystytä järjestämään kuten normaaliolosuhteissa.

Toisinaan avustustyö voi alkaa saman tien, kun katastrofivalmiusyksikkö saapuu kohteeseen. Näin kävi Jari Koiraselle vuoden 2004 lopussa Intian valtameren tsunamin jälkeen: ensimmäiset hoitotoimenpiteet tehtiin jo Sri Lankassa paikallisen sairaalan aulassa.

– Avustuskohteessa tehdään pitkää päivää eikä vapaapäiviä juuri ole. Koska avuntarve on valtava, joskus riittämättömyyden tunne ihmisten hädän keskellä lyö vasten kasvoja. Toisaalta onnistumisen kokemukset ja ihmisten ilo palkitsevat. Suurimpia sankareita ovat paikalliset ihmiset, jotka katastrofinkin yllättäessä pystyvät selviytymään ja jatkamaan jälleen elämäänsä, Koiranen kertoo.

Muun muassa Nepalin maanjäristyksen jälkimainingeissa sekä Sierra Leonen Ebola-epidemian ja Kreikan pakolaiskriisin keskellä sairaanhoitajana työskennellyt Johanna Arvo pitää tärkeänä sopeutumiskykyä nopeasti vaihtuvissa tilanteissa. Vaikka työ katastrofin murjomassa kohteessa on ammatillisesti haastavaa, on se myös oppimisen paikka avustustyöntekijälle. Arvo kuvailee kokemuksiaan Koirasen tavoin raskaiksi, mutta samalla antoisiksi.

– Vaikka työ on välillä äärimmäisen raskasta, saa siitä olla myös valtavan kiitollinen. Elämän realiteetit tulevat aivan eri tavalla silmien eteen, ja yleensä sitä tulee aika paljon nöyrempänä komennuksen jälkeen takaisin Suomeen.

Suomen ja Saksan Punaiset Ristit lähettivät Haitiin Carrefourin kaupunkiin kirurgisen kenttäsairaalan maanjäristyksen jälkeen vuonna 2010. Kuva: Ari Räsänen

 

Tulisiko sinusta uusi kansainvälisen avun työntekijä? Lue lisää: https://www.punainenristi.fi/tyomme-maailmalla/kansainvalisen-avun-tyontekijaksi

Teksti: Nelli Miettinen

17 Aug

Tulee, kun on tullakseen: Indonesiassa maanjäristyksiä ei surra etukäteen

Yrittäjä Mahruf joutuu ottamaan majatalonsa rakenteissa huomioon maanjäristysten mahdollisuuden. Kuva: Ulriikka Myöhänen.

 

Kaakkois-Aasiassa Pienillä Sundasaarilla luonto muistuttaa mahdistaan jatkuvasti, sillä seutu sijaitsee mannerlaattojen kohtaamispaikalla. Kolme indonesialaista avaa arkeaan järistysten maassa.

 

LOPUTON MERI ympäröi Gili Menon saarta ja sen leppoisaa elämäntyyliä. Indonesialle kuuluvalla, alle kahden neliökilometrin kokoisella saarella ei liiku lainkaan moottoriajoneuvoja. Hiljaisuuden rikkoo satunnainen vasaran pauke.

– Aloitin bungalow-bisneksen kolme vuotta sitten. Tämän uusimman talon pitäisi valmistua alkusyksystä, omistaja Mahruf sanoo ja viittaa kohti laajennustyömaata, jossa huhkitaan useamman miehen voimin helteestä huolimatta.

Maanjäristykset ja tulivuorenpurkaukset ovat Indonesiassa tavallisia. Mahruf kertoo, ettei juurikaan hätkähdä luonnon oikutteluja, mutta ottaa luonnon ja sääolosuhteet huomioon rakentaessaan. Katto tehdään ennemmin tiilistä kuin helposti tuulen mukaan lähtevästä pellistä, ja laastia sekoittaessaan mies kiinnittää erityistä huomiota raaka-aineiden oikeaan suhteeseen.

– Rautaa en käytä kovin mielelläni, sillä suolainen meri-ilma ruostuttaa sen hetkessä. Bambu on rakennusaineena elastista, ja sillä vahvistamme rakenteita. Taloni ovat vahvaa tekoa, Mahruf vakuuttaa iloisesti. 

Rappaustöitä rakennustyömaalla Gili Menolla. Kuva: Ulriikka Myöhänen.

 

JA SYYTÄ ON OLLAKIN. Tuhannet indonesialaiset kodit tuhoutuivat tai joutuivat koville, kun joulukuun 2004 surullisenkuuluisa maanjäristys tsunameineen iski etunenässä Sumatran saaren pohjoisosaan. Sittemmin maassa on koettu lukuisia voimakkaita 6–8 magnitudin järistyksiä. Myös lievemmät järistykset ovat yleisiä.

Lombokin saarella Mataramin kaupungissa hotelliyrittäjänä toimiva Arya Tatontos arvioi maan järisevän saarella noin kolme kertaa vuodessa. Mies aavistelee, että tulevaisuus tuo tullessaan ongelmia myös hänen kotiinsa.

– Kun iso rekka ajaa talon ohi, ikkunat alkavat helistä. Niin ei ole käynyt aiemmin, joten maan sisällä on varmasti tapahtunut muutoksia. Uskon, että maaperän rakenteet ovat rikki, ja jotakin tapahtuu pian, Arya Tatontos sanoo vakavana.

Lombokilainen hotelliyrittäjä Arya Tatontos on huolissaan Indonesian katastrofivalmiudesta.

 

Isoimmilla saarilla katastrofeihin varautuminen näkyy rantojen tuntumiin pystytettyinä tsunamivaroituskyltteinä, jotka osoittavat hätäpoistumissuunnan. Arya Tatontos näkee turvallisuusasioissa petrattavaa.

– Suoraan sanottuna uskon, että kyltit ovat vain hallituksen tapa näyttää turisteille, että asiaa on ajateltu. Erityisesti maaseudulla paikalliset eivät tiedä, miten toimia, kun maanjäristys tulee. Nykyään hallitus järjestää turvallisuuskoulutuksia, joihin osallistuu edustaja kustakin kylästä. Ongelmallista on se, ettei voida olla varmoja, saavatko myös loput kyläläiset koulutuksen, mies harmittelee.

Tsunamivaroituskyltti Balian Beachilla osoittaa hätäpoistumissuunnan. Kuva: Ulriikka Myöhänen.

 

BALIN MAASEUDULLA, Tabananin alueella kanat kulkevat pihamailla peräjälkeä tasaiseen tahtiin kotkottaen. Välillä kukko kiekaisee kuin parvea komentaen. Nengah Wedayasan vaatimattomassa tienvarsikioskissa muukalainen otetaan vastaan lämpimästi. Pihapiiriä koristaa balilaiseen tapaan kotitemppeli, jossa rukoillaan ja kunnioitetaan hindujumalia. Maanjäristyksistä kysyminen saa hämmästyksen nousemaan yrittäjän kasvoille.

– Paikalliset eivät hätkähdä järistyksiä, sillä ne ovat osa luontoa. Tärkeintä on balanssi ihmisen ja jumalan välillä, mies hymyilee. 

Nengah Wedayasa (vas.) perheineen omistaa kioskin Balin maaseudulla. Kuva: Ulriikka Myöhänen.

 

Nengah Wedayasa on kokenut elämässään useita järistyksiä. Peruskouluajoiltaan vuodelta 1976 hän muistaa Balin tuhoisan järistyksen, joka rikkoi seudun kylät ja talot. Viimeksi maa järisi maltillisesti muutamia viikkoja takaperin.

– Mutta emme me täällä maaseudulla oikeastaan varaudu maanjäristyksiin, eikä meillä ole modernia varoitusjärjestelmää, hän sanoo päätään pudistellen.

Tosiasiassa vuoden 2004 tuhoisan tsunamin jälkeen Intian valtamerellä otettiin käyttöön tsunamivaroitusjärjestelmä, ja myös Indonesia sai kansalliset varoituskeskuksensa. Järjestelmä ei kuitenkaan ollut vielä toiminnassa pari vuotta myöhemmin, kun seuraava tsunami iski Javan saarella sijaitsevaan Pangandaranin kaupunkiin. Tiedon saaminen riittävän nopeasti varoitusjärjestelmästä asukkaille on yhä vaikeaa, sillä Indonesia koostuu noin 13 000 saaresta, joista noin 6 000 on asuttuja.

Indonesian maaseudulla kukot ja kanat kulkevat vapaina pörhistelemään. Kuva: Ulriikka Myöhänen.

 

LOMBOKILAINEN HOTELLIYRITTÄJÄ Arya Tatontos ei siis ole väärässä ilmaistessaan huolensa maan ja sen asukkaiden katastrofivalmiudesta. Paikalliset ottavat luonnon ja sen ilmiöt vastaan sellaisenaan, etukäteen suuremmin surematta.

Pelottavien kokemusten yhteydessä uskonto ja paikallinen kulttuuri uskomuksineen voivat auttaa käsittelemään tapahtunutta. Maanjäristyksien yhteydessä ihmiset juoksevat ulos taloistaan ja alkavat pitää kadulla ääntä. Silloin huudetaan indonesiaksi hidup, joka tarkoittaa elävää ja elossa olemista, kiitetään jumalaa elämästä ja soitetaan kentongan-rumpua.

– Ideana on se, että ihmiset saavat tiedon siitä, että jotain on tapahtunut, Arya Tatontos selventää.

Balilaiset valmistelevat tarjottavia hindujumalille. Islam on Indonesian pääuskonto, mutta 93 prosenttia Balin väestöstä on hinduja. Kuva: Ulriikka Myöhänen.

 

Maanjäristyksiin liittyy myös paikallisia uskomuksia. Järistyksen läpikäyneistä kananmunista ei anneta kuoriutua kanoja, sillä uskomusten mukaan järistys pilaa munat. Myös raskaana olevien naisten syntymättömien lasten uskotaan olevan vaarassa.

– Odottavien äitien pitää tehdä taikoja, muun muassa poistaa riisinjyvistä kuoria lapsen pelastamiseksi. Myös oma vaimoni oli raskaana vuoden 2004 järistyksen aikaan, mies muistelee.

Kotona ei kuitenkaan ryhdytty poppakonsteihin, ja myöhemmin perhe täydentyi terveellä lapsella. Arya Tatontos arvelee, että todellisuudessa järistyksen aiheuttamat loukkaantumiset ja shokki ovat niitä syitä, jotka voivat vahingoittaa syntymätöntä lasta.

– Itse uskon, että näissä asioissa on kyse ennemminkin tieteestä kuin siitä, että jumala olisi vihainen, hän järkeilee ja hymyilee.

Teksti: Ulriikka Myöhänen

20 Jul

Konkaridiplomaatti Pertti Torstila on nähnyt ihmisten voiman hyvässä ja pahassa

Vuonna 2016 Punaisen Ristin hallituksen puheenjohtaja Pertti Torstila keräsi rahaa Nälkäpäivä-kampanjalle Helsingin päärautatieasemalla.

 

Polte kansainvälistyä ja ripaus sattumaa – Pertti Torstila löysi jo nuorukaisena itsensä politiikan polttopisteestä. Viisikymmenvuotinen ura on opettanut Torstilaa niin ihmisyydestä kuin maailmanmenosta.

 

ELETÄÄN VUOTTA 1966. Kypros on kuusi vuotta aiemmin pyristellyt pois brittivallan alta, mutta ristiriidat kreikkalaisen ja turkkilaisen väestön kesken eivät ole laantuakseen. YK:n pyynnöstä Suomi on lähettänyt miehiään alueelle rauhanturvatehtäviin.

 

Myös parikymppinen ylioppilas Pertti Torstila sonnustautuu YK:n tunnuksiin ja lähtee jännittynein mielin Välimerelle. Torstila tietää ryhtyvänsä tärkeään työhön, muttei aavista, että komennus Kyproksella linjaisi ratkaisevasti myös hänen omaa tulevaisuuttaan.

– YK-luutnanttina heräsin kansainväliseen uraan. Näin läheltä sisällissodan vaikutuksen ihmisiin ja koin, että minun täytyy tehdä jotain näiden asioiden parissa. Siellä minuun kylvettiin diplomatian siemen, Torstila kertoo.

PUOLI VUOSISATAA MYÖHEMMIN voidaan todeta, ettei Torstila, 71, puhu lämpimikseen. Takana on 44 vuoden ura diplomaattina. Edes eläkepäivillään mies ei ole malttanut jättäytyä humanitaarisesta työstä, joten alkamassa on jo toinen kausi Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajana.

Torstilan ura ulkoministeriössä urkeni 70-luvulla, kun tuore valtiotieteiden kandidaatti aloitti ministeriön palveluksessa avustajana. Euroopassa elettiin kylmän sodan syvintä aikaa. Pian Torstila määrättiin valmistelemaan konferenssia, jonka lopullista merkitystä tuskin aavisti kukaan.

– Nuorena miehenä pääsin mukaan politiikan suurimmalle vihreälle oksalle, operaatiolle, joka lopulta murensi kylmän sodan aikaisen Euroopan itä–länsi-jaon. Siitä huippukokouksesta tuli myös oman urani punainen lanka, Torstila taustoittaa. Tuo kokous oli vuonna 1975 Helsingissä järjestetty Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi Etyk.

KANSAINVÄLISET KOKEMUKSET ovat paitsi vieneet miestä urallaan eteenpäin, myös muovanneet hänen maailmankuvaansa. Erityisesti tavallisten ihmisten teot ovat pohdituttaneet kokemus toisensa jälkeen.

– Vuonna 1989 olin todistamassa yksilöiden voimaa Etyk-suurlähettiläänä, kun itäsaksalaiset lomailijat tulivat rajan yli Wieniin. Se oli sellaista joukkovoimaa, että sitä on vaikea tankeillakaan kaataa, Torstila muistelee.

Suurlähettiläänä 90-luvun Unkarissa ja Kroatiassa mies seurasi paraatipaikalta Jugoslavian hajoamista, jossa nähtiin joukkovoiman nurja puoli. Autoritaaristen voimien vetämänä alueella saatiin aikaan pahaa jälkeä.

– Se sai minut pohtimaan, mihin suuntaan kansalaisia pitäisi ohjata, jotta mentäisiin kohti rauhaa. Silloin kansainvälinen yhteistyö ja diplomatia astuvat kuvaan, Torstila kertoo.

Tuoreempana esimerkkinä Torstila kertailee pakolaiskriisiä, jossa joukkovoima naamioituu sekä hyvän että pahan viittaan. Tuhannet vapaaehtoiset tekevät kaikkensa taatakseen tulijoiden henkisen ja fyysisen terveyden ja kotoutumisen, mutta toisaalta kasvoton vihapuhe syö pohjaa rauhalta.

KANSAINVÄLISTYMISEN KIPINÄN sytyttänyt Kyproksen rauhanturvaoperaatio päättyi suomalaisten osalta vuonna 2005. Torstilan mielenkiinto diplomatiaan puolestaan jatkui. Päättymäisillään oli suurlähettilään toimi Tukholmassa ja alkamaisillaan virka valtiosihteerinä ulkoministeriössä.

Reppu pullotti vuosikymmenien kokemuksista kansainvälisen politiikan parissa, ja oppia oli ammennettu useilta politiikan merkkihenkilöiltä. Yksi heistä oli Unkarin ensimmäinen presidentti Árpád Göncz, johon Torstila tutustui suurlähettiläsaikoinaan.

– Hän teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Aiemmin kuolemaantuomittuna miehenä hän johti jakautuneen kansan vapauteen ilman katkeruutta. Presidentti Martti Ahtisaari on puolestaan mies, joka ei ole koskaan käynyt diplomatian kursseja, mutta osaa mestarillisesti ne taidot, joita siellä opetetaan, Torstila hämmästelee.

Kolmanneksi esikuvakseen Torstila nimeää Nelson Mandelan, jota hän ei harmikseen koskaan päässyt tapaamaan. Kolmikossa korostuu vastustajan kunnioittaminen, huomaavaisuus ja määrätietoisuus, eivätkä he koskaan antaneet kostolle tilaa ajattelussaan. Suvaitsevaisuus on piirre, joka on kasvanut myös Torstilassa itsessään vuosien mittaan.

– Tekemättä itsestäni yhtään parempaa mannekiinia on sanottava, että maailman asioiden ymmärtäminen on helpompaa, kun on nähnyt toisenlaisia ihmisiä ja käyttäytymistapoja ja tunnistanut, että ne kaikki kuuluvat tähän maailmaan, Torstila päättää.

Teksti: Ulriikka Myöhänen

06 Jul

Festarikansan kaverit

Festaripäivystäjät voi löytää sekä päivystyspisteeltä että festarikansan joukosta. Kuvaaja Teemu Ullgrén / SPR.

 

Hilpeitä kaveriporukoita, yksinäisiä juhlijoita ja sekavia olotiloja: päihdetyötä tekevät festaripäivystäjät kohtaavat työssään monenlaista. Viime vuosina selviämisasemien kävijämäärät ovat laskeneet huomattavasti, mutta paisuva päihteiden kirjo tuo oman haasteensa päivystäjien työhön.

 

SUOMEN SUVESSA juhlitaan lukuisia festareita, joiden onnistumisen takaavat järjestäjien ja juhlakansan lisäksi vapaaehtoiset festaripäivystäjät. Tamperelainen sairaanhoitaja Riikka Salo aloitti päivystykset päihdetyössä vuonna 2010 ja osallistui parhaimmillaan kuudelle festarille kesän mittaan.

– Päivystäjinä kiertelemme alueella, juttelemme ihmisten kanssa ja katsomme perään, että kaikilla olisi kaveri. Se on sellaista small talkia, ja siihen mukaan ujutetaan päihdekeskustelua ja kannustetaan pitämään kavereista huolta, Salo kertoo.

Päihdetyön vapaaehtoiseksi voi tulla, jos on täysi-ikäinen ja haluaa auttaa. Ammatillista osaamista ei vaadita, sillä päivystäjät saavat koulutuksen Punaisesta Rististä.

PÄIHDETYÖ ALKOI virallisesti vuonna 2000, ja siitä lähtien Kati Laitila on koordinoinut toimintaa työkseen. Ensikosketuksensa festareiden selviämisasemiin Laitila sai jo vuonna 1986, jolloin hän oli harjoittelijana Dinosaurockissa Mikkelissä. Tänä kesänä neljälle festarille pystytetään selviämisteltta kiertävien päivystysten lisäksi. Teltta varustellaan patjoilla, huovilla ja oksennusastioilla. Seurantalomakkeeseen kirjataan selviäjän voinnissa tapahtuvat muutokset.

– Tilastot kertovat, että jotkut viettävät asemalla vain 10–15 minuuttia. Viime vuonna pisin aika oli seitsemän tuntia. Pyrimme siihen, että kun ihminen lähtee, käymme läpi Punaisen Ristin Varhaisen Puuttumisen mallin mukaisen keskustelun. Se on sellaista parempien vaihtoehtojen etsimistä ja tukipalveluihin ohjaamista, Laitila kuvailee.

Selviämisasemalle saavutaan monista syistä. Jotkut tulevat itse juotuaan liikaa. Toiset taas raahataan telttaan vähemmän hyvällä tuulella, mutta Laitilan mukaan tuulen suunta muuttuu usein hyvinkin äkkiä. Järjestyksenvalvojan saattelema kiukkuinen juhlija saattaa viisi minuuttia saapumisen jälkeen pötköttää teltassa pää festaripäivystäjän sylissä ja kertoa elämäntarinaansa. Silloin päivystäjä saa työstään parhaimman palkinnon.

– Suhtautuminen muuttuu, kun he tajuavat kohtaavansa vapaaehtoisia. Pian pidetään kädestä kiinni ja ollaan tyytyväisiä. Yksi keskustelu voi vaikuttaa koko ihmisen tulevaisuuteen, Laitila toteaa.

Juuri työn merkityksellisyys saa päivystäjät lähtemään festareille kerta toisensa jälkeen. Toiseksi merkittäväksi syyksi nousee hyvä ja tiivis porukka.

– Päivystäjät tulevat eri puolilta Suomea, ja festarit ovat ne paikat, joissa näitä kavereita näkee, Salo kiteyttää.

SEKÄ LAITILAA ETTÄ SALOA voi kutsua päihdetyön konkareiksi. Jokainen kesän tapahtuma on kuitenkin omanlaisensa, ja jokaisella tapahtumalla on oma tunnelmansa ja kävijäkuntansa. Laitila muistelee takavuosien festareita, joiden tapahtumia pystyi ennustamaan jo esiintyjien perusteella.

– Kun tietty bändi aloitti, tiettyjä asioita tapahtui. Esimerkiksi, kun Peer Günt -yhtye tuli lavalle, tuli myös yliannostuksia, Laitila kertailee.

Vielä viitisen vuotta sitten päihteiden kirjo oli tutumpi, ja selviäjien kanssa pystyttiin paremmin keskustelemaan sekavan olon aiheuttajasta. Nyttemmin verkosta ostettavien muuntohuumeiden tuntemattomat vaikutukset saavat myös käyttäjän hätääntymään.

– Ensiavussa sairaudet ja vammat pysyvät samanlaisina, mutta päihdepuolella on aina jotain uutta ja erikoista. Ihmiset keksivät uusia tapoja pistää päänsä sekaisin. Kun aloitin päihdetyössä vuonna 2010, pinnalla olivat lakka ja gamma, Salo kertoo.

Punainen Risti pitää yllä Nopean viestinnän verkostoa, jolla seurataan Suomeen tulevia huumeita ja varmistetaan, että vapaaehtoisilla on tietoa uusimmista päihteistä. Uusista päihdemetkuista huolimatta sekä Salo että Laitila toteavat kulttuurin muuttuneen parempaan suuntaan. Vuosituhannen vaihteesta kaikkien selviämisasemien kävijämäärät ovat laskeneet.

– Ihan kuin ihmiset olisivat oppineet käyttämään päihteitä, Salo hämmästelee.

– Nuorten mielestä ei ole tyylikästä olla sekaisin. Ylilyönnit ovat ennemminkin vahinkoja, Laitila vahvistaa.

Teksti: Ulriikka Myöhänen