02 Nov

Kansainvälisen vapaaehtoistyön monet kasvot – kulttuurienvälistä ymmärrystä ja tasavertaista oppimista vai elämyshakuista vapaaehtoismatkailua?

Karoliina Lehtola mietti vapaaehtoistyöhön lähtemistä vuosia. Hän tunnisti vapaaehtoisturismin ongelmallisuuden ja halusi itse toimia toisin. Parhaillaan hän opettaa englantia Keniassa paikallisille lukiolaisille.  Kuva: Karoliina Lehtolan kotialbumi

 

Vapaaehtoistyökokemukset ulkomailla ovat kasvattaneet suosiotaan. Niin voittoa tavoittelemattomat järjestöt kuin kaupalliset toimijat järjestävät ulkomaanjaksoja, joiden aikana voi päästä suojelemaan merikilpikonnia Thaimaassa tai tukemaan katulasten koulunkäyntiä Boliviassa. Vapaaehtoistyötä tehdään kuitenkin monenlaisin intressein: tavoitteena voi olla kartuttaa kulttuurienvälistä ymmärrystä tai keräillä uusia elämyksiä.

 

KANSAINVÄLISEN vapaaehtoistyön ja vapaaehtoisturismin raja on toisinaan häilyvä. Se voidaan kuitenkin sanoa, että voittoa tavoittelemattomilla kansalaisjärjestöillä ja kaupallisilla toimijoilla on usein erilaiset keinot toteuttaa vapaaehtoistyötä. Tavallisesti puhdasta vapaaehtoistyötä tehdään palkattomasti yleishyödyllisissä projekteissa, jotka tähtäävät yhteiskunnalliseen muutokseen. Vapaaehtoisturismista taas puhutaan silloin, kun siihen osallistuu voittoa tavoittelevia tahoja ja usein matkaan yhdistyy myös perinteistä lomailua.

Koska maailman eri kolkkiin suuntautuvia vapaaehtoistöitä välittävät monenlaiset tahot, vapaaehtoiseksi haluavan voi olla vaikeaa hahmottaa eri toimijoiden tarkoitusperiä. Kansalaisjärjestönä toimiva Kansainvälinen vapaaehtoistyö ry (KVT) tunnistaa ongelman.

Vapaaehtoismatkailuun liittyy yleensä kaupallisia intressejä ja taloudellisen voiton tavoittelua, jotka voivat olla ristiriidassa vapaaehtoistyön eettisten periaatteiden kanssa. Kaupallisessa toiminnassa vapaaehtoismatkailua ei ehkä järjestetä aina paikallisen yhteisön tarpeen mukaan, vaan projektit räätälöidään ennemmin matkailijan toiveita palveleviksi, KVT:n järjestökoordinaattori Meri Paunonen huomauttaa.

Myös muutaman kuukauden Keniassa vapaaehtoisena työskennellyt turkulainen Karoliina Lehtola, 25, on huomannut vapaaehtoisturismin nousun, kun yhä useammat kaupalliset tahot tarjoavat elämyksellisiä matkapaketteja eksoottisiin kohteisiin. Toki vapaaehtoistyöhön hakeutuvilla ihmisillä on erilaisia mielenkiinnon kohteita, eikä mikään vaihtoehto ole välttämättä toista huonompi. Toisinaan vapaaehtoisturismissa suora yhteiskunnallinen tavoite voi kuitenkin jäädä uusien kokemusten haalimisen jalkoihin.

 

LEHTOLA PÄÄTYI Keniaan Maailmanvaihto ry:n kautta, joka on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton kansalaisjärjestö. Järjestö lähettää vapaaehtoistyöntekijöitä maailmalle ja vastavuoroisesti ottaa vapaaehtoisia maailmalta Suomeen. Maailmanvaihto on osa kansainvälistä International Cultural Youth Exchange -järjestöä (ICYE).

Kuusi kuukautta kestävä vapaaehtoistyö Keniassa kustantaa Lehtolalle yhteensä   3 500 euroa. Summa kattaa asumisen isäntäperheessä, ruokailun ja muut olennaiset elämiseen tarvittavat kulut sekä järjestön yleiset hallintokulut. Osa summasta kohdennetaan paikalliselle projektille, johon Lehtolakin osallistuu.

Pidän tärkeänä sitä, että Maailmanvaihto kertoo läpinäkyvästi, mihin rahat todella menevät, Lehtola sanoo.

Lehtolalla vapaaehtoiseksi pääseminen kesti yhteensä yli puoli vuotta siitä, kun hän täytti hakulomakkeen viime tammikuussa. Hakulomakkeen perusteella hänet kutsuttiin haastatteluun ja hyväksyttiin lopulta vapaaehtoiseksi. Tämän jälkeen Lehtolan täytyi käydä terveystarkastuksessa ja toimittaa rikosrekisteriote Maailmanvaihdolle. Myöhemmin järjestö piti muutaman päivän kestäneen lähtövalmennuksen.

Lehtola kertoo arvostavansa sitä, kuinka molemminpuolista sitoutumista vapaaehtoistyö vaatii sekä hakijalta että järjestöltä.

 

KUN LEHTOLA saapui Keniassa pieneen Dudin kylään, valtio-opin opiskelijan arki vaihtui vapaaehtoistyöntekijän päivärytmiin. Vapaaehtoistyöpaikassa keskusteltiin heti aluksi siitä, millaisia vahvuuksia vapaaehtoisella on toimia paikallisessa projektissa. Lehtola oli lähettänyt myös jo aiemmin Maailmanvaihdon kautta oman ansioluettelonsa ja viimeisimmän opintorekisteriotteensa. Työtehtävät siis räätälöidään kunkin vapaaehtoisen osaamisen mukaan, ja Lehtolan kohdalla hyväksi vaihtoehdoksi valikoitui kielen opettaminen.

Opetustyötä paikallisessa koulussa on maanantaista perjantaihin noin kahdeksan tuntia päivässä, joskus myös viikonloppuisin.

Päätyöni on opettaa englannin kieltä nuorille tytöille, jotka tulevat todella köyhistä oloista. Osa heistä on orpoja. Kieliopintojen lisäksi olen kertonut heille muistakin hyödyllisistä elämäntaidoista. Lisäksi vietän aikaa vieressä sijaitsevien ala- ja yläkoulujen oppilaiden kanssa, Lehtola kuvailee.

Työpäivän jälkeen ennen pimeän tuloa Lehtolalle jää aikaa esimerkiksi liikkumiseen, ja monesti paikalliset lapset rientävät Lehtolan rinnalla tämän ollessa juoksulenkillä.

Elän täällä isäntäperheeni luona mahdollisimman tavallista arkea, aivan niin kuin paikallisetkin. Ihmisten välitön suhtautuminen on auttanut sopeutumaan kenialaiseen elämänmenoon.

Myös yllättävät sattumukset ja ikimuistoiset kokemukset ovat jääneet lähtemättömästi Lehtolan mieleen. Lehtola tapasi syyskuussa Mama Sarah Obaman, joka sattuu olemaan sukua Lehtolan isäntäperheen äidille. Yhdysvaltain entisen presidentin Barack Obaman isoäidin kohtaaminen jää takuulla yhdeksi hienoksi muistoksi vapaaehtoistyöjaksolta.

 

VAPAAEHTOISTYÖTÄ VOI olla hyvin monenlaista, mutta parhaimmillaan se on tasavertaista tekemistä ja oppimista, jossa paikalliset määrittelevät työn tavoitteen ja kohteen.

Missään tapauksessa se ei saa olla sormen osoittelua, jossa globaali pohjoinen määrittelee mitä, missä ja miten asiat tulee tehdä, järjestökoordinaattori Paunonen tähdentää.

Paunosen mukaan kansainvälistä vapaaehtoistyötä lähestytään helposti auttamisen näkökulmasta, jossa länsimainen vapaaehtoinen auttaa ja paikalliset vastaanottavat avun. Tällaisen valta-asetelmiin pohjautuvan mielikuvan ylläpitäminen luo helposti vääriä odotuksia vapaaehtoistyön todellisuudesta, jossa vapaaehtoiset eivät useinkaan ole niin pystyviä kuin toivoisivat eivätkä paikalliset niin tarvitsevia kuin mielikuvat antavat ymmärtää.

Vapaaehtoistyöhön kuuluukin olennaisena osana se, että vapaaehtoinen itse pohtii kriittisesti omaa asemaansa toisessa kulttuurissa: miten hän toimii vastuullisesti uudessa ympäristössä ja uusien kulttuuristen arvojen ympäröimänä. Vapaaehtoistyön eettisyyttä Lehtolakin on pohtinut.

Itse haluan murtaa sitä diskurssia, joka rakentaa jyrkkiä valtasuhteita ihmisten välillä: haluan olla täällä yhtä lailla paikallinen, en Suomesta tullut valkoihoinen vapaaehtoinen. Stereotypioiden hälventäminen on tärkeää kulttuurierojen vuoksi, Lehtola miettii.

Aidoimmillaan vapaaehtoistyötä ei ajatellakaan niinkään apuna vaan tasavertaisena oppimisena.

Vapaaehtoistyön tärkeimpiä vaikutuksia ovat arkipäivän kohtaamiset ihmisten välillä, joissa nähdään millaista elämä on toisaalla, opitaan kulttuurien välisistä kommelluksista ja saadaan omaan elämään pala erilaista maailmaa, Paunonen kuvailee.

Pitkäaikaisessa vapaaehtoistyössä päästään parhaimmillaan sukeltamaan paikallisen yhteisön elämään niin työssä kuin vapaa-ajalla, ja tämä kokonaisvaltainen kokemus voi luoda pysyvän pohjan maailman jäsentämisen muutokselle.

Vaikka olen ollut täällä vasta parisen kuukautta, on ollut mielenkiintoista huomata, kuinka ihmiset erilaisesta kielestä ja kulttuurista huolimatta ovat kuitenkin hämmästyttävän samanlaisia. Ennakkoluulottomuus eri taustoista tulevia ihmisiä kohtaan kehittyy varmasti vielä koko ajan lisää, Lehtola ajattelee.

Koulun kaikki lukiolaiset samaan luokkahuoneeseen kokoontuneina. Oppilailla on juuri ollut koe ja Lehtola on tullut keskustelemaan siitä heidän kanssaan. Kuva: Karoliina Lehtolan kotialbumi

 

KUN VAPAAEHTOISEKSI hakemista pohtii, on syytä miettiä asiaa perin pohjin: mikä minua vapaaehtoistyössä motivoi, miksi haluan lähteä ulkomaille vapaaehtoiseksi useaksi kuukaudeksi tai peräti vuodeksi ja millaisia odotuksia minulla on.

Vapaaehtoistyö ulkomailla ei siis välttämättä sovi kaikille. Omien rajojen tunteminen on viisautta, ja kotiin jäämisestä voi olla enemmän hyötyä kuin väärin perustein lähtemisestä.

Lehtolalla ajatuksen kypsyttely vei lopulta 10 vuotta, mutta hän on tyytyväinen ratkaisuunsa.

Päätin jo 15-vuotiaana, että haluan lähteä vapaaehtoistyöhön ulkomaille. Vaikka 10 vuotta meni asiaa haudutellessa, uskon nyt, että se oli hyvä päätös. Olen tällä hetkellä varmasti kypsempi havainnoimaan kulttuurien välistä kanssakäymistä ja käsittelemään kokemuksia itselleni vieraassa ympäristössä aivan eri tavalla. Suosittelen vapaaehtoistyötä jokaiselle, mutta kehotan myös harkitsemaan lähtemistä kaikin puolin.

Vaikka vapaaehtoistyötä on tarjolla laidasta laitaan eri puolilla maailmaa, jokaisen kannattaa itse puntaroida, millaisen organisaation kautta haluaa lähteä vapaaehtoistyöhön ja millaisin tavoittein.

 

FAKTA

Kiinnitä huomiota näihin asioihin, kun pohdit vapaaehtoistyötä ulkomailla
  • Älä lähde hetken mielijohteesta.
  • Tee perusteellinen taustatutkimus vertailemalla eri toimijoita ja varmistamalla, että vapaaehtoistyötä välittävä taho toimii vastuullisesti ja läpinäkyvästi.
  • Ota selvää, järjestääkö vapaaehtoistyötä välittävä taho asianmukaisen valmennuksen ja tuen vapaaehtoisille.
  • Varmista, että vapaaehtoistyötä välittävän tahon arvot vastaavat omia arvojasi.
  • Tarkista, että järjestöllä on yhteiskunnalliseen vastuuseen liittyvää toimintaa Suomessa.
  • Kysy organisaatiolta lisää, jos mikä tahansa asia jää askarruttamaan.

Lähde: KVT

Suomen Punaisen Ristin kautta ei ole mahdollista lähteä vapaaehtoistyöhön ulkomaille. Erilaisilla katastrofi- ja konfliktialueilla työskentelevät avustustyöntekijät eli delegaatit ovat omien alojensa ammattilaisia. Heidät valitaan muun muassa koulutuksen, työkokemuksen ja kielitaidon perusteella . Kaikki delegaatit ovat yli 25-vuotiaita ja heidät koulutetaan tehtäviinsä. Delegaatit saavat työstään palkkaa. 

18–28-vuotiailla nuorilla on mahdollisuus hakea Suomen Punaisen Ristin nuorisodelegaattikoulutukseen. Suurin osa nuorisodelegaateista toimii koulutuksen jälkeen vapaaehtoisina Suomessa. Nuorisodelegaatit voivat myös hakea paikkaa Suomen Punaisen Ristin tukemista kehitysyhteistyöprojekteista maailmalla. Komennuksilla nuorisodelegaateille maksetaan korvausta.

Lue lisää Suomen Punaisen Ristin nuorille suuntaamasta kansainvälisestä toiminnasta täältä.

 

Teksti: Nelli Miettinen

 

06 Jul

Festarikansan kaverit

Festaripäivystäjät voi löytää sekä päivystyspisteeltä että festarikansan joukosta. Kuvaaja Teemu Ullgrén / SPR.

 

Hilpeitä kaveriporukoita, yksinäisiä juhlijoita ja sekavia olotiloja: päihdetyötä tekevät festaripäivystäjät kohtaavat työssään monenlaista. Viime vuosina selviämisasemien kävijämäärät ovat laskeneet huomattavasti, mutta paisuva päihteiden kirjo tuo oman haasteensa päivystäjien työhön.

 

SUOMEN SUVESSA juhlitaan lukuisia festareita, joiden onnistumisen takaavat järjestäjien ja juhlakansan lisäksi vapaaehtoiset festaripäivystäjät. Tamperelainen sairaanhoitaja Riikka Salo aloitti päivystykset päihdetyössä vuonna 2010 ja osallistui parhaimmillaan kuudelle festarille kesän mittaan.

– Päivystäjinä kiertelemme alueella, juttelemme ihmisten kanssa ja katsomme perään, että kaikilla olisi kaveri. Se on sellaista small talkia, ja siihen mukaan ujutetaan päihdekeskustelua ja kannustetaan pitämään kavereista huolta, Salo kertoo.

Päihdetyön vapaaehtoiseksi voi tulla, jos on täysi-ikäinen ja haluaa auttaa. Ammatillista osaamista ei vaadita, sillä päivystäjät saavat koulutuksen Punaisesta Rististä.

PÄIHDETYÖ ALKOI virallisesti vuonna 2000, ja siitä lähtien Kati Laitila on koordinoinut toimintaa työkseen. Ensikosketuksensa festareiden selviämisasemiin Laitila sai jo vuonna 1986, jolloin hän oli harjoittelijana Dinosaurockissa Mikkelissä. Tänä kesänä neljälle festarille pystytetään selviämisteltta kiertävien päivystysten lisäksi. Teltta varustellaan patjoilla, huovilla ja oksennusastioilla. Seurantalomakkeeseen kirjataan selviäjän voinnissa tapahtuvat muutokset.

– Tilastot kertovat, että jotkut viettävät asemalla vain 10–15 minuuttia. Viime vuonna pisin aika oli seitsemän tuntia. Pyrimme siihen, että kun ihminen lähtee, käymme läpi Punaisen Ristin Varhaisen Puuttumisen mallin mukaisen keskustelun. Se on sellaista parempien vaihtoehtojen etsimistä ja tukipalveluihin ohjaamista, Laitila kuvailee.

Selviämisasemalle saavutaan monista syistä. Jotkut tulevat itse juotuaan liikaa. Toiset taas raahataan telttaan vähemmän hyvällä tuulella, mutta Laitilan mukaan tuulen suunta muuttuu usein hyvinkin äkkiä. Järjestyksenvalvojan saattelema kiukkuinen juhlija saattaa viisi minuuttia saapumisen jälkeen pötköttää teltassa pää festaripäivystäjän sylissä ja kertoa elämäntarinaansa. Silloin päivystäjä saa työstään parhaimman palkinnon.

– Suhtautuminen muuttuu, kun he tajuavat kohtaavansa vapaaehtoisia. Pian pidetään kädestä kiinni ja ollaan tyytyväisiä. Yksi keskustelu voi vaikuttaa koko ihmisen tulevaisuuteen, Laitila toteaa.

Juuri työn merkityksellisyys saa päivystäjät lähtemään festareille kerta toisensa jälkeen. Toiseksi merkittäväksi syyksi nousee hyvä ja tiivis porukka.

– Päivystäjät tulevat eri puolilta Suomea, ja festarit ovat ne paikat, joissa näitä kavereita näkee, Salo kiteyttää.

SEKÄ LAITILAA ETTÄ SALOA voi kutsua päihdetyön konkareiksi. Jokainen kesän tapahtuma on kuitenkin omanlaisensa, ja jokaisella tapahtumalla on oma tunnelmansa ja kävijäkuntansa. Laitila muistelee takavuosien festareita, joiden tapahtumia pystyi ennustamaan jo esiintyjien perusteella.

– Kun tietty bändi aloitti, tiettyjä asioita tapahtui. Esimerkiksi, kun Peer Günt -yhtye tuli lavalle, tuli myös yliannostuksia, Laitila kertailee.

Vielä viitisen vuotta sitten päihteiden kirjo oli tutumpi, ja selviäjien kanssa pystyttiin paremmin keskustelemaan sekavan olon aiheuttajasta. Nyttemmin verkosta ostettavien muuntohuumeiden tuntemattomat vaikutukset saavat myös käyttäjän hätääntymään.

– Ensiavussa sairaudet ja vammat pysyvät samanlaisina, mutta päihdepuolella on aina jotain uutta ja erikoista. Ihmiset keksivät uusia tapoja pistää päänsä sekaisin. Kun aloitin päihdetyössä vuonna 2010, pinnalla olivat lakka ja gamma, Salo kertoo.

Punainen Risti pitää yllä Nopean viestinnän verkostoa, jolla seurataan Suomeen tulevia huumeita ja varmistetaan, että vapaaehtoisilla on tietoa uusimmista päihteistä. Uusista päihdemetkuista huolimatta sekä Salo että Laitila toteavat kulttuurin muuttuneen parempaan suuntaan. Vuosituhannen vaihteesta kaikkien selviämisasemien kävijämäärät ovat laskeneet.

– Ihan kuin ihmiset olisivat oppineet käyttämään päihteitä, Salo hämmästelee.

– Nuorten mielestä ei ole tyylikästä olla sekaisin. Ylilyönnit ovat ennemminkin vahinkoja, Laitila vahvistaa.

Teksti: Ulriikka Myöhänen

30 Nov

Reilu ikkuna maailmaan

Kuvaaja Jenni Toivonen otti muotokuvan Samuel-nimisestä miehestä Adjumanissa Pohjois-Ugandassa. Toivosen ja muiden nuorten kuvaajien otokset Ugandasta ja Keniasta ovat esillä Sanomatalossa Helsingissä.

 

Valokuvaajalla on aina valtaa siihen, miten hän esittää kuvattavansa. Kun kuvien kohteet ovat erityisen haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä, kuvaajan vastuu korostuu.

 

JOUKKO ETELÄ-SUDANISTA paenneita ihmisiä on juuri saapunut Pohjois-Ugandan Adjumanissa sijaitsevalle suurelle pakolaisleirille. Vähäinen omaisuus lojuu lopen uupuneiden ihmisten jaloissa. Kahdeksanlapsisen perheen 24-vuotiaan äidin pitää rakentaa koko elämänsä uudestaan.

Sinä olet valokuvaaja. Miten kuvaisit näitä ihmisiä? Miksi kuvaisit näitä ihmisiä?

 

ADJUMANISSA huhtikuussa käynyt Hannele Kauppinen uskoo, että haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten tilanteesta on tärkeä kertoa. Koko ajan on kuitenkin puntaroitava, miten esimerkiksi pakolaisia kuvaa muulle maailmalle, kun itse on hyvinvoiva länsimaalainen.

– Haluan perehtyä tilanteeseen, tutustua ihmisiin ja hakea aitoa kontaktia edes hetkeksi, jotta en kuvaa pelkkää pintaraapaisua. En haluaisi olla yksi turisteista, mutta lopulta tietenkin aina olen sellainen, Kauppinen kertoo.

Adjumanin-vierailulla mukana ollut Jenni Toivonen ajattelee samalla tavalla.

– Mietin matkan aikana monta kertaa, mitä teen siellä kameran kanssa, kun mieleni olisi tehnyt auttaa ihmisiä suoraan. Pohdin paljon omaa esittämistapaani, etten kuvillani leimaa ihmisiä epäreilusti.

Näyttelyn nimi Daima Mbele on swahilin kieltä ja tarkoittaa ”aina eteenpäin”.

 

VIIME KEVÄÄNÄ Tampereen yliopiston toimittajakoulutus järjesti kenttämatkan Keniaan ja Ugandaan. Toivonen ja Kauppinen olivat mukana valokuvaamassa.

Matka oli kummallekin ensikosketus Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan. Paikan päällä he näkivät selvästi, kuinka yksipuolinen kuva mantereen maista helposti annetaan, kun uutiskynnys ylittyy lähinnä ikävissä asioissa.

Maiden sisällä on suuri kulttuurien ja elämäntilanteiden kirjo. Kuvaajat näkivät samoilla seuduilla sekaisin suurta köyhyyttä, toivoa, yritteliäisyyttä ja uskoa koulutuksen voimaan. Ja kun Nairobissa Kiberan slummialueella juhlittiin nuubialaisia häitä, humu jatkui kolme päivää.

 

MATKALLA OLI mukana monta kuvaajaa, mutta valtaosa heidän kuvistaan uhkasi jäädä somistamaan arkistoja. Hyvien kuvien jääminen pimentoon olisi ollut harmi, joten Kauppinen ja Toivonen kokosivat kuvaajien parhaista otoksista valokuvanäyttelyn.

Tuotosten näyttäminen on kaksikolle tärkeää. Kauppiselle valokuva on väline, jolla voi vaikuttaa yhteiskuntaan. Kuvaamalla voi nostaa esiin asioita, jotka muuten olisivat näkymättömiä.

Toivoselle kyse on siitä, että ihmisille tarjotaan ikkuna maailmaan ja siihen, millaisia ihmisiä ja kohtaloita siellä on. Siksi kuvaamisen ydin on ihmisten lähestymisessä. Kun toisen ihmisen kanssa onnistuu luomaan yhteyden ja molemminpuolisen luottamuksen, kuvaan voi tallentua jotain erityistä.

– Suoraan auttamalla en voi pelastaa kaikkia. Tiedonvälittäjänä voin kuitenkin yrittää auttaa isommassa mittakaavassa, Toivonen sanoo.

 

Valokuvanäyttely Daima Mbele – Tarinoita Itä-Afrikasta on nähtävillä Helsingin Sanomatalossa 4.12.2016 asti. Suomen Punainen Risti tuki opiskelijoiden matkaa Keniaan ja Ugandaan.

Teksti ja kuvat: Tapio Pellinen

10 Nov

Vapaaehtoisen lahjoitus on oma aika

osmotolonen_kuva

Osmo Tolonen on tehnyt Suomen Punaisen Ristin kautta vapaaehtoistöitä useissa eri tehtävissä, käynyt järjestön kanssa ulkomailla ja saanut työstään tunnustusta. Kuvat: Osmo Tolonen

 

Osmo Tolonen on toiminut monenlaisissa vapaaehtoistehtävissä, joista osa on vienyt syvän surun keskelle. Vastaanottokeskuksenkin pystyttämisessä auttanut Tolonen kokee saavansa työtunneistaan aina valtavasti takaisin.

 

–  Onhan näitä vapaaehtoistöitä tässä maassa, kunhan vaan jaksaisi ja ehtisi tehdä, sanoo 22-vuotias Osmo Tolonen.

Keiteleellä asuvan konkarin asenne vapaaehtoistoimintaan osallistumiseen on mutkaton. Vaatimattomaan “kaikennäköistä”-lausahdukseen mahtuu kuusi vuotta Suomen Punaisen Ristin vapaaehtoisena.

Monet vapaaehtoistehtävät, kuten erilaisten kulttuurien parissa työskentely ja läheisensä menettäneiden ihmisten kohtaaminen kuulostavat haastavilta. Tolonen puhuu kokemuksistaan silti rennosti ja ilman ylpeilyä. Hänen mukaansa vapaaehtoistoiminnasta kiinnostunut ei tarvitse muuta kuin repullisen tervettä maalaisjärkeä.

–  Vapaaehtoistoimintaa voi ainakin kokeilla, ei se väärin ole.

Tolosen oma ensimmäinen vapaaehtoiskokemus on vuodelta 2010, jolloin hän liittyi silloisen kotikuntansa ensiapuryhmään. Myöhemmin kokemusta on kertynyt myös SPR:n varhaisnuorten Reddie Kids -ryhmästä ja henkisen tuen valmiusryhmästä. Niiden ohella Tolonen on ollut mukana myös vapaapalokunnassa ja kehitysvammaistoiminnassa.

Lähteminen mukaan toimintaan ei kuitenkaan ollut itsestäänselvyys.

– Päätöstä piti ensin haudutella jonkin aikaa.

 

VAPAAEHTOISTEHTÄVIEN LAAJASTA kirjosta huolimatta Tolonen nimeää parhaan kokemuksensa nopeasti.

–  Kyllä se on viime syksy, jolloin perustettiin Keiteleen vastaanottokeskus. Julkisuudessa oli silloin paljon keskustelua, löytyykö vastaanottokeskuksille tyhjiä tiloja. Keiteleellä oli tyhjilleen jäänyt hotelli, ja heitin ajatuksen, että tuossahan tuo tyhjä tila on.

Lopulta rakennus tarkastettiin, ja hotelliin syntyi satapaikkainen vastaanottokeskus. Tolonen ja muut vapaaehtoiset tekivät sen eteen pitkiä päiviä.

–  Hommia tehtiin aamusta iltaan. Pienestä 2000 asukkaan kylästä löytyi 5060 vapaaehtoista. Se on todella paljon.

Myös lahjoituksia tuli runsaasti.

–  Lahjoitustavaroita tuli aivan älyttömästi ympäri kyliä ja ympäri Suomea, kaikkea ompelukoneista sänkyihin. Tädit soittelivat, että minulla olisi täällä tämmöistä ja tämmöistä. Lehteen päätyi kuva, jossa oli luentosali täynnä lahjoitustavaraa.

Vapaaehtoistyö poiki Toloselle myös vakityön keskuksessa.

–  Olin ollut marraskuun vapaaehtoisena, kun vastaanottokeskuksen johtaja soitti ja kysyi, tulenko palkkatöihin Punaiselle Ristille. Vastasin myöntävästi.

Työkomennuksen aikana Tolonen pääsi todistamaan, miten keskuksen asukkaat oppivat uusia taitoja.

–  Hyviä fiiliksiä tuli, kun ihminen joka ei osannut lukea tai kirjoittaa oppi kirjoittamaan nimensä länsimaalaisilla aakkosilla, tai kun joku oppi ajamaan polkupyörällä.

Myös keskuksen työntekijät saivat oppimisesta osansa.

–  Se lämminhenkisyys tarttui. Asukkaat olivat paljon sosiaalisempia kuin me suomalaiset. Aina oltiin kysymässä kuulumisia ja halailemassa. Keskuksessa olimme kaikki vähän kuin yhtä pientä perhettä.

Vastaanottokeskuksen loppu tuli nopeasti ja yllättäen, aivan kuten keskuksen perustaminenkin. Keiteleen vastaanottokeskus suljettiin viime heinäkuussa, ja siihen loppuivat myös Tolosen työt siellä.

–  Keiteleen ei pitänyt olla millään sulkemislistalla. Se oli varmaan yksi Itä-Suomen parhaista vastaanottokeskuksista. Lapsiperheitä meillä oli kolmisenkymmentä ja meillä meni hyvin. Esimerkiksi mitään poliisitehtäviä ei ollut lainkaan. Keskuksessa oli aika tiukka kuri ja järjestys, mutta siitä tykättiin. Saimme palautetta, että hyvä kun on säännöt ja järjestys, eikä eletä kuin pellossa.

 

OSAN VAPAAEHTOISKOKEMUKSISTAAN Tolonen on kulkenut hyvin syvissä vesissä. Vaikeat ja vakavat tehtävät ovat antaneet tekijälleen paljon.

–  Henkisen tuen tehtävissä joudun menemään surun keskelle. Niitä tehtäviä oli yhteen aikaan useita, kun vuoden sisään kuusi alle 30-vuotiasta kuoli tässä yhdellä kylällä.

Ryhmä tarjoaa omaisille mahdollisuuden purkaa läheisen menetystä puhumalla. Purku tapahtuu vierailuilla perheiden kotona. Tehtävän haastavuudesta huolimatta vierailut ovat olleet Toloselle vapaaehtoistyön kohokohtia.

–  Se oli henkisesti antoisaa. Toivon, että vastapuoli sai tapaamisista myös jotain hyötyä.

Näin voi uskoa, sillä Tolonen on saanut työstään kiitosta. Hän kertoo tapauksesta, jossa henkisen tuen valmiusryhmä kävi vierailulla perheen luona, joka oli juuri menettänyt tyttärensä onnettomuudessa.

Järjestimme perheelle henkisen työn purun. Suurin piirtein vuosi siitä tapahtui toinen onnettomuus, jossa kuoli nuori poika. Siihen tilaisuuteen tuli vuosi sitten tyttärensä menettänyt isä, joka tuli kiittämään, että hyvä kun tulimme silloin aiemmin käymään ja hän sai purettua omaa traumaattista kokemustaan.

Tapahtuneeseen tiivistyy se, mikä Tolosen mielestä on vapaaehtoistyön ydin.

 Idea on siinä, että vapaaehtoinen saa annettua omaa aikaansa jollekin toiselle, johonkin hyvään. Kun annan kahden tunnin työpanokseni, saan siitä valtavasti takaisin.

Tällä hetkellä Tolonen työskentelee mielenterveys- ja päihdekuntoutujien nuorten aikuisten yksikössä. Palkkatyön ohella tunteja vapaaehtoistyöstä kertyy edelleen päivittäin. Tunteja ei ole laskettu –  mutta niitä on paljon.

 

 

Teksti: Irina Hasala