06 Jul

Festarikansan kaverit

Festaripäivystäjät voi löytää sekä päivystyspisteeltä että festarikansan joukosta. Kuvaaja Teemu Ullgrén / SPR.

 

Hilpeitä kaveriporukoita, yksinäisiä juhlijoita ja sekavia olotiloja: päihdetyötä tekevät festaripäivystäjät kohtaavat työssään monenlaista. Viime vuosina selviämisasemien kävijämäärät ovat laskeneet huomattavasti, mutta paisuva päihteiden kirjo tuo oman haasteensa päivystäjien työhön.

 

SUOMEN SUVESSA juhlitaan lukuisia festareita, joiden onnistumisen takaavat järjestäjien ja juhlakansan lisäksi vapaaehtoiset festaripäivystäjät. Tamperelainen sairaanhoitaja Riikka Salo aloitti päivystykset päihdetyössä vuonna 2010 ja osallistui parhaimmillaan kuudelle festarille kesän mittaan.

– Päivystäjinä kiertelemme alueella, juttelemme ihmisten kanssa ja katsomme perään, että kaikilla olisi kaveri. Se on sellaista small talkia, ja siihen mukaan ujutetaan päihdekeskustelua ja kannustetaan pitämään kavereista huolta, Salo kertoo.

Päihdetyön vapaaehtoiseksi voi tulla, jos on täysi-ikäinen ja haluaa auttaa. Ammatillista osaamista ei vaadita, sillä päivystäjät saavat koulutuksen Punaisesta Rististä.

PÄIHDETYÖ ALKOI virallisesti vuonna 2000, ja siitä lähtien Kati Laitila on koordinoinut toimintaa työkseen. Ensikosketuksensa festareiden selviämisasemiin Laitila sai jo vuonna 1986, jolloin hän oli harjoittelijana Dinosaurockissa Mikkelissä. Tänä kesänä neljälle festarille pystytetään selviämisteltta kiertävien päivystysten lisäksi. Teltta varustellaan patjoilla, huovilla ja oksennusastioilla. Seurantalomakkeeseen kirjataan selviäjän voinnissa tapahtuvat muutokset.

– Tilastot kertovat, että jotkut viettävät asemalla vain 10–15 minuuttia. Viime vuonna pisin aika oli seitsemän tuntia. Pyrimme siihen, että kun ihminen lähtee, käymme läpi Punaisen Ristin Varhaisen Puuttumisen mallin mukaisen keskustelun. Se on sellaista parempien vaihtoehtojen etsimistä ja tukipalveluihin ohjaamista, Laitila kuvailee.

Selviämisasemalle saavutaan monista syistä. Jotkut tulevat itse juotuaan liikaa. Toiset taas raahataan telttaan vähemmän hyvällä tuulella, mutta Laitilan mukaan tuulen suunta muuttuu usein hyvinkin äkkiä. Järjestyksenvalvojan saattelema kiukkuinen juhlija saattaa viisi minuuttia saapumisen jälkeen pötköttää teltassa pää festaripäivystäjän sylissä ja kertoa elämäntarinaansa. Silloin päivystäjä saa työstään parhaimman palkinnon.

– Suhtautuminen muuttuu, kun he tajuavat kohtaavansa vapaaehtoisia. Pian pidetään kädestä kiinni ja ollaan tyytyväisiä. Yksi keskustelu voi vaikuttaa koko ihmisen tulevaisuuteen, Laitila toteaa.

Juuri työn merkityksellisyys saa päivystäjät lähtemään festareille kerta toisensa jälkeen. Toiseksi merkittäväksi syyksi nousee hyvä ja tiivis porukka.

– Päivystäjät tulevat eri puolilta Suomea, ja festarit ovat ne paikat, joissa näitä kavereita näkee, Salo kiteyttää.

SEKÄ LAITILAA ETTÄ SALOA voi kutsua päihdetyön konkareiksi. Jokainen kesän tapahtuma on kuitenkin omanlaisensa, ja jokaisella tapahtumalla on oma tunnelmansa ja kävijäkuntansa. Laitila muistelee takavuosien festareita, joiden tapahtumia pystyi ennustamaan jo esiintyjien perusteella.

– Kun tietty bändi aloitti, tiettyjä asioita tapahtui. Esimerkiksi, kun Peer Günt -yhtye tuli lavalle, tuli myös yliannostuksia, Laitila kertailee.

Vielä viitisen vuotta sitten päihteiden kirjo oli tutumpi, ja selviäjien kanssa pystyttiin paremmin keskustelemaan sekavan olon aiheuttajasta. Nyttemmin verkosta ostettavien muuntohuumeiden tuntemattomat vaikutukset saavat myös käyttäjän hätääntymään.

– Ensiavussa sairaudet ja vammat pysyvät samanlaisina, mutta päihdepuolella on aina jotain uutta ja erikoista. Ihmiset keksivät uusia tapoja pistää päänsä sekaisin. Kun aloitin päihdetyössä vuonna 2010, pinnalla olivat lakka ja gamma, Salo kertoo.

Punainen Risti pitää yllä Nopean viestinnän verkostoa, jolla seurataan Suomeen tulevia huumeita ja varmistetaan, että vapaaehtoisilla on tietoa uusimmista päihteistä. Uusista päihdemetkuista huolimatta sekä Salo että Laitila toteavat kulttuurin muuttuneen parempaan suuntaan. Vuosituhannen vaihteesta kaikkien selviämisasemien kävijämäärät ovat laskeneet.

– Ihan kuin ihmiset olisivat oppineet käyttämään päihteitä, Salo hämmästelee.

– Nuorten mielestä ei ole tyylikästä olla sekaisin. Ylilyönnit ovat ennemminkin vahinkoja, Laitila vahvistaa.

Teksti: Ulriikka Myöhänen

30 Nov

Reilu ikkuna maailmaan

Kuvaaja Jenni Toivonen otti muotokuvan Samuel-nimisestä miehestä Adjumanissa Pohjois-Ugandassa. Toivosen ja muiden nuorten kuvaajien otokset Ugandasta ja Keniasta ovat esillä Sanomatalossa Helsingissä.

 

Valokuvaajalla on aina valtaa siihen, miten hän esittää kuvattavansa. Kun kuvien kohteet ovat erityisen haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä, kuvaajan vastuu korostuu.

 

JOUKKO ETELÄ-SUDANISTA paenneita ihmisiä on juuri saapunut Pohjois-Ugandan Adjumanissa sijaitsevalle suurelle pakolaisleirille. Vähäinen omaisuus lojuu lopen uupuneiden ihmisten jaloissa. Kahdeksanlapsisen perheen 24-vuotiaan äidin pitää rakentaa koko elämänsä uudestaan.

Sinä olet valokuvaaja. Miten kuvaisit näitä ihmisiä? Miksi kuvaisit näitä ihmisiä?

 

ADJUMANISSA huhtikuussa käynyt Hannele Kauppinen uskoo, että haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten tilanteesta on tärkeä kertoa. Koko ajan on kuitenkin puntaroitava, miten esimerkiksi pakolaisia kuvaa muulle maailmalle, kun itse on hyvinvoiva länsimaalainen.

– Haluan perehtyä tilanteeseen, tutustua ihmisiin ja hakea aitoa kontaktia edes hetkeksi, jotta en kuvaa pelkkää pintaraapaisua. En haluaisi olla yksi turisteista, mutta lopulta tietenkin aina olen sellainen, Kauppinen kertoo.

Adjumanin-vierailulla mukana ollut Jenni Toivonen ajattelee samalla tavalla.

– Mietin matkan aikana monta kertaa, mitä teen siellä kameran kanssa, kun mieleni olisi tehnyt auttaa ihmisiä suoraan. Pohdin paljon omaa esittämistapaani, etten kuvillani leimaa ihmisiä epäreilusti.

Näyttelyn nimi Daima Mbele on swahilin kieltä ja tarkoittaa ”aina eteenpäin”.

 

VIIME KEVÄÄNÄ Tampereen yliopiston toimittajakoulutus järjesti kenttämatkan Keniaan ja Ugandaan. Toivonen ja Kauppinen olivat mukana valokuvaamassa.

Matka oli kummallekin ensikosketus Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan. Paikan päällä he näkivät selvästi, kuinka yksipuolinen kuva mantereen maista helposti annetaan, kun uutiskynnys ylittyy lähinnä ikävissä asioissa.

Maiden sisällä on suuri kulttuurien ja elämäntilanteiden kirjo. Kuvaajat näkivät samoilla seuduilla sekaisin suurta köyhyyttä, toivoa, yritteliäisyyttä ja uskoa koulutuksen voimaan. Ja kun Nairobissa Kiberan slummialueella juhlittiin nuubialaisia häitä, humu jatkui kolme päivää.

 

MATKALLA OLI mukana monta kuvaajaa, mutta valtaosa heidän kuvistaan uhkasi jäädä somistamaan arkistoja. Hyvien kuvien jääminen pimentoon olisi ollut harmi, joten Kauppinen ja Toivonen kokosivat kuvaajien parhaista otoksista valokuvanäyttelyn.

Tuotosten näyttäminen on kaksikolle tärkeää. Kauppiselle valokuva on väline, jolla voi vaikuttaa yhteiskuntaan. Kuvaamalla voi nostaa esiin asioita, jotka muuten olisivat näkymättömiä.

Toivoselle kyse on siitä, että ihmisille tarjotaan ikkuna maailmaan ja siihen, millaisia ihmisiä ja kohtaloita siellä on. Siksi kuvaamisen ydin on ihmisten lähestymisessä. Kun toisen ihmisen kanssa onnistuu luomaan yhteyden ja molemminpuolisen luottamuksen, kuvaan voi tallentua jotain erityistä.

– Suoraan auttamalla en voi pelastaa kaikkia. Tiedonvälittäjänä voin kuitenkin yrittää auttaa isommassa mittakaavassa, Toivonen sanoo.

 

Valokuvanäyttely Daima Mbele – Tarinoita Itä-Afrikasta on nähtävillä Helsingin Sanomatalossa 4.12.2016 asti. Suomen Punainen Risti tuki opiskelijoiden matkaa Keniaan ja Ugandaan.

Teksti ja kuvat: Tapio Pellinen

10 Nov

Vapaaehtoisen lahjoitus on oma aika

osmotolonen_kuva

Osmo Tolonen on tehnyt Suomen Punaisen Ristin kautta vapaaehtoistöitä useissa eri tehtävissä, käynyt järjestön kanssa ulkomailla ja saanut työstään tunnustusta. Kuvat: Osmo Tolonen

 

Osmo Tolonen on toiminut monenlaisissa vapaaehtoistehtävissä, joista osa on vienyt syvän surun keskelle. Vastaanottokeskuksenkin pystyttämisessä auttanut Tolonen kokee saavansa työtunneistaan aina valtavasti takaisin.

 

–  Onhan näitä vapaaehtoistöitä tässä maassa, kunhan vaan jaksaisi ja ehtisi tehdä, sanoo 22-vuotias Osmo Tolonen.

Keiteleellä asuvan konkarin asenne vapaaehtoistoimintaan osallistumiseen on mutkaton. Vaatimattomaan “kaikennäköistä”-lausahdukseen mahtuu kuusi vuotta Suomen Punaisen Ristin vapaaehtoisena.

Monet vapaaehtoistehtävät, kuten erilaisten kulttuurien parissa työskentely ja läheisensä menettäneiden ihmisten kohtaaminen kuulostavat haastavilta. Tolonen puhuu kokemuksistaan silti rennosti ja ilman ylpeilyä. Hänen mukaansa vapaaehtoistoiminnasta kiinnostunut ei tarvitse muuta kuin repullisen tervettä maalaisjärkeä.

–  Vapaaehtoistoimintaa voi ainakin kokeilla, ei se väärin ole.

Tolosen oma ensimmäinen vapaaehtoiskokemus on vuodelta 2010, jolloin hän liittyi silloisen kotikuntansa ensiapuryhmään. Myöhemmin kokemusta on kertynyt myös SPR:n varhaisnuorten Reddie Kids -ryhmästä ja henkisen tuen valmiusryhmästä. Niiden ohella Tolonen on ollut mukana myös vapaapalokunnassa ja kehitysvammaistoiminnassa.

Lähteminen mukaan toimintaan ei kuitenkaan ollut itsestäänselvyys.

– Päätöstä piti ensin haudutella jonkin aikaa.

 

VAPAAEHTOISTEHTÄVIEN LAAJASTA kirjosta huolimatta Tolonen nimeää parhaan kokemuksensa nopeasti.

–  Kyllä se on viime syksy, jolloin perustettiin Keiteleen vastaanottokeskus. Julkisuudessa oli silloin paljon keskustelua, löytyykö vastaanottokeskuksille tyhjiä tiloja. Keiteleellä oli tyhjilleen jäänyt hotelli, ja heitin ajatuksen, että tuossahan tuo tyhjä tila on.

Lopulta rakennus tarkastettiin, ja hotelliin syntyi satapaikkainen vastaanottokeskus. Tolonen ja muut vapaaehtoiset tekivät sen eteen pitkiä päiviä.

–  Hommia tehtiin aamusta iltaan. Pienestä 2000 asukkaan kylästä löytyi 5060 vapaaehtoista. Se on todella paljon.

Myös lahjoituksia tuli runsaasti.

–  Lahjoitustavaroita tuli aivan älyttömästi ympäri kyliä ja ympäri Suomea, kaikkea ompelukoneista sänkyihin. Tädit soittelivat, että minulla olisi täällä tämmöistä ja tämmöistä. Lehteen päätyi kuva, jossa oli luentosali täynnä lahjoitustavaraa.

Vapaaehtoistyö poiki Toloselle myös vakityön keskuksessa.

–  Olin ollut marraskuun vapaaehtoisena, kun vastaanottokeskuksen johtaja soitti ja kysyi, tulenko palkkatöihin Punaiselle Ristille. Vastasin myöntävästi.

Työkomennuksen aikana Tolonen pääsi todistamaan, miten keskuksen asukkaat oppivat uusia taitoja.

–  Hyviä fiiliksiä tuli, kun ihminen joka ei osannut lukea tai kirjoittaa oppi kirjoittamaan nimensä länsimaalaisilla aakkosilla, tai kun joku oppi ajamaan polkupyörällä.

Myös keskuksen työntekijät saivat oppimisesta osansa.

–  Se lämminhenkisyys tarttui. Asukkaat olivat paljon sosiaalisempia kuin me suomalaiset. Aina oltiin kysymässä kuulumisia ja halailemassa. Keskuksessa olimme kaikki vähän kuin yhtä pientä perhettä.

Vastaanottokeskuksen loppu tuli nopeasti ja yllättäen, aivan kuten keskuksen perustaminenkin. Keiteleen vastaanottokeskus suljettiin viime heinäkuussa, ja siihen loppuivat myös Tolosen työt siellä.

–  Keiteleen ei pitänyt olla millään sulkemislistalla. Se oli varmaan yksi Itä-Suomen parhaista vastaanottokeskuksista. Lapsiperheitä meillä oli kolmisenkymmentä ja meillä meni hyvin. Esimerkiksi mitään poliisitehtäviä ei ollut lainkaan. Keskuksessa oli aika tiukka kuri ja järjestys, mutta siitä tykättiin. Saimme palautetta, että hyvä kun on säännöt ja järjestys, eikä eletä kuin pellossa.

 

OSAN VAPAAEHTOISKOKEMUKSISTAAN Tolonen on kulkenut hyvin syvissä vesissä. Vaikeat ja vakavat tehtävät ovat antaneet tekijälleen paljon.

–  Henkisen tuen tehtävissä joudun menemään surun keskelle. Niitä tehtäviä oli yhteen aikaan useita, kun vuoden sisään kuusi alle 30-vuotiasta kuoli tässä yhdellä kylällä.

Ryhmä tarjoaa omaisille mahdollisuuden purkaa läheisen menetystä puhumalla. Purku tapahtuu vierailuilla perheiden kotona. Tehtävän haastavuudesta huolimatta vierailut ovat olleet Toloselle vapaaehtoistyön kohokohtia.

–  Se oli henkisesti antoisaa. Toivon, että vastapuoli sai tapaamisista myös jotain hyötyä.

Näin voi uskoa, sillä Tolonen on saanut työstään kiitosta. Hän kertoo tapauksesta, jossa henkisen tuen valmiusryhmä kävi vierailulla perheen luona, joka oli juuri menettänyt tyttärensä onnettomuudessa.

Järjestimme perheelle henkisen työn purun. Suurin piirtein vuosi siitä tapahtui toinen onnettomuus, jossa kuoli nuori poika. Siihen tilaisuuteen tuli vuosi sitten tyttärensä menettänyt isä, joka tuli kiittämään, että hyvä kun tulimme silloin aiemmin käymään ja hän sai purettua omaa traumaattista kokemustaan.

Tapahtuneeseen tiivistyy se, mikä Tolosen mielestä on vapaaehtoistyön ydin.

 Idea on siinä, että vapaaehtoinen saa annettua omaa aikaansa jollekin toiselle, johonkin hyvään. Kun annan kahden tunnin työpanokseni, saan siitä valtavasti takaisin.

Tällä hetkellä Tolonen työskentelee mielenterveys- ja päihdekuntoutujien nuorten aikuisten yksikössä. Palkkatyön ohella tunteja vapaaehtoistyöstä kertyy edelleen päivittäin. Tunteja ei ole laskettu –  mutta niitä on paljon.

 

 

Teksti: Irina Hasala

20 Oct

Kun auttavia käsiä on liikaa – avustustyö slummissa haastaa tekijänsä

kibera-1

Kiberan slummi Kenian pääkaupungissa Nairobissa muuttuu sateella mutalammikoksi, sillä viemäröintiä ei ole. Osa asukkaista on saanut auttajista tarpeekseen, koska slummin olosuhteet eivät ole vuosien saatossa merkittävästi parantuneet. Kuva: Linda Laine

 

Moni auttamishaluinen haaveilee tekevänsä avustustyötä ulkomailla. Ei ole yhdentekevää, missä päin maailmaa unelmaansa toteuttaa. Paikoitellen avustusjärjestöt voivat olla paikallisille huojennus, mutta myös rasite. Katsaus Kenian slummeihin osoittaa, että avustustyön on vastattava yhteisön todellisia tarpeita, jotta työ olisi toimivaa.

 

SLUMMIT OVAT nopeasti ajateltuna hyviä avustustyön kohteita: paljon autettavia pienellä pinta-alalla. Siksi monet afrikkalaiset epäviralliset asuinalueet, eli tuttavallisemmin slummit, ovat monen avustusjärjestön kiinnostuksen kohde. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa organisaatiot tekevät päällekkäistä työtä ja paikallisten luottamus tekijöiden hyviin tarkoitusperiin on joskus koetuksella.

Iso osa Keniaan 2000-luvulla tulleista avustusjärjestöistä saapui maahan AIDS-epidemian ja poliittisen väkivallan seurausten takia. Nykyään järjestöjä on paikoitellen jopa liikaa. Paikalliset puhuvat NGO-taloudesta: järjestöt luovat työpaikkoja ja tuovat mukanaan rahaa. Kaikkia toimijoita ei ehkä tarvittaisi, mutta järjestöistä on tullut niin tärkeä osa yhteiskuntaa, ettei irti päästäminen ole vaihtoehto.

Muun muassa Kenian pääkaupungissa Nairobissa, slummien julkkiksenakin tunnetussa Kiberassa, osa paikallisten ajasta kilpailevista järjestöistä on alkanut tarjota paikallisille niin kutsuttua istumismaksua houkutellakseen heitä järjestökokouksiin. Jotkut tienaavat jopa elantonsa kyseisillä maksuilla eri kokouksia kiertäen. Epävirallisten arvioiden mukaan Kiberassa elää jopa miljoona ihmistä äärimmäisessä köyhyydessä.

– Aika on rahaa, eikä meillä ole aikaa hukattavana. Ne, jotka tienaavat osallistumismaksuilla, hyötyvät niistä (järjestöistä), jotka ovat tulleet tänne hyötyäkseen meistä, kommentoi Kiberassa kasvanut ja avustusjärjestöjen toimintaa kritisoinut parlamentin jäsen Ken Okoth Marketplace-julkaisulle viime keväänä.

Osa paikallisista on puolestaan puhunut osallistumismaksujen hyödyntämistä vastaan. Heidän mukaansa ihmisten tulotason ei pitäisi olla sidoksissa avustusjärjestöihin, joiden perimmäinen tarkoitus loppujen lopuksi on tehdä itsensä tarpeettomiksi.  

 

KRITIIKISTÄ HUOLIMATTA slummeissa riittää työsarkaa, ja oikein tehdyllä ja kohdistetulla avustustyöllä on epävirallisilla asuinalueilla kysyntää.

Kenian Punaisen Ristin työntekijä Safia Verjee kertoo, että organisaatio ei toimi Kiberassa, mutta järjestön juuri päätökseen saatettu projekti urbaanien riskien vähentämiseksi oli aktiivinen muilla epävirallisilla asuinalueilla, kuten Matharessa, joka olosuhteiltaan muistuttaa monilta osin Kiberaa. Projektin tarkoituksena oli auttaa slummeissa vaatimattomissa oloissa asuvia ihmisiä reagoimaan ja ehkäisemään elinoloihin ja elämäntapaan liittyviä uhkia.

Verjee tuntee tiettyjen järjestöjen käyttämät istumismaksut, mutta kertoo, ettei Kenian Punainen Risti hyödynnä niitä. Työssäkäyvät saattoivat kuitenkin saada korvauksen menetetystä työajasta.

– Jos paikalliset osallistuivat koko päivän kestäviin aktiviteetteihin, annoimme heille korvauksen tulonmenetyksestä tai tarjosimme lounaan ja virvokkeita, Verjee sanoo.

Hän listaa Matharessa ja muissa urbaaneissa yhteisöissä työskentelevien järjestöjen suurimmat haasteet:

1. Päällekkäisyys. Slummeissa on suuri määrä avustusjärjestöjä ja muita toimijoita, jotka toimivat samalla alueella. Näin ollen useat järjestöt saattavat harjoittaa samankaltaista toimintaa.

2. Asukkaiden suuri liikkuvuus. Korkeatasoisen avustustyön jatkuvuuden kannalta on tärkeää muodostaa pitkäaikaisia kontakteja. Slummeissa voi kuitenkin käydä niin, että henkilö, jonka kanssa olet ollut yhteyksissä, saattaa parin kuukauden päästä muuttaa muualle esimerkiksi uuden asunnon tai työn perässä.

3. Paikallisten ajasta kilpaileva toiminta. Jotta yhteisöissä tehtävä työ saadaan kantamaan hedelmää, tarvitaan myös paikallisten aikaa ja sitoutumista. Monilla on kuitenkin päivätyönsä hoidettavanaan, mikä voi vähentää energiaa osallistua vapaaehtoisiin aktiviteetteihin, kuten työpajoihin ja koulutuksiin.

4. Yhteisökulttuurin puuttuminen. Suurkaupungeissa jokainen on yleensä oman onnensa seppä. Siksi tiiviimmissä yhteisöissä, kuten pikkukylissä, voi olla helpompaa saada ihmiset ponnistelemaan yhteisen hyvän eteen.

 

KUINKA SITTEN varmistaa, että työ hyödyttää muitakin kuin tekijöitään? Perinpohjainen tutustuminen autettaviin alueisiin ja paikallisten osallistaminen ovat osa ratkaisua.

– Projekti urbaanien riskien vähentämiseksi tehtiin yhteistyössä asukkaiden, Kenian Punaisen Ristin vapaaehtoisten ja paikallisten viranomaisten kanssa, Safia Verjee kertoo.

Epävirallisilla asuinalueilla tapaturmavalmius on tärkeää, sillä vaatimattomat elinolot lisäävät onnettomuusriskiä. Yksi kohteista oli Mathare, joka on tyypillinen esimerkki epävirallisesta asuinalueesta. Se on ylikansoitettu alue ilman kunnollista infrastruktuuria ja monia asumiseen liittyviä peruspalveluita.

– Ihmiset asuvat taloissa, joiden katot on tehty peltilevyistä ja 9 neliömetrin hökkelissä saattaa asua jopa kahdeksan ihmistä. Maaltamuuton ja yleisen väestönkasvun takia elintilaa yritetään saada lisää rakentamalla tällaisia taloja päällekkäin, Verjee kertoo.

Kaupunkiolot poikkeavat täysin maaseudusta, jossa maanviljely ja karjankasvatus luovat elämälle rytmin. Urbaaneissa ympäristöissä elämäntyyli painottuu enemmän kulutukseen ja ahtaissa oloissa yksilön valinnoilla on suurempi vaikutus ympärillä oleviin ihmisiin. Siksi epävirallisten asutusalueiden yhteisöillä on erityistarpeensa.

– Tällaisissa yhteisöissä tarvitaan erityisesti parempaa hygieniaa, kuten wc-tiloja. Matharessa monet ihmiset ulostavat edelleen kadulle tai käyttävät epähygienisiä käymälöitä. Lisäksi parempi terveydenhuolto ja laillinen sähkönsiirto ovat tärkeitä, jotta paikallisten elintasoa saadaan kohennettua, Verjee sanoo.

 

SEN SIJAAN että Kenian Punainen Risti olisi suin päin sännännyt ideoinnista auttamistoimiin, päätti se ensin selvittää, minkälaista apua yhteisö todella kaipaa. Tämä tapahtui selvittämällä asukkaiden elinympäristön haavoittuvuudet ja arvioimalla, minkälaisten taitojen kartuttamisesta yhteisö eniten hyötyisi. Paikalliset osallistuivat toimintaan kertomalla sekä yhteisönsä heikoista kohdista että sen vahvuuksista.

Vasta analyysin jälkeen Punainen Risti ryhtyi tositoimiin.

– Etsimme yhteisöstä jäseniä, jotka halusivat ryhtyä vapaaehtoisiksi, ja muodostimme heistä tapaturmavalmiustiimin. Annoimme tiimille perinpohjaisen onnettomuusvaste- ja tulipalokoulutuksen sekä tarvittavat varusteet. Kyseinen tiimi järjesti kaiken alueellaan tapahtuvan valmiuden ylläpitoon liittyvän toiminnan, kuten päivystyksen ja koulutuksia. Me puolestamme olimme heihin yhteydessä kuukausittain saadaksemme tietää, miten toimintaa pitäisi kehittää, Verjee sanoo.

Matharen vapaaehtoiseksi ilmoittautuneet asukkaat koulutettiin toimimaan oikein hätätilanteissa, ja he levittävät paikallisten keskuudessa viestiä riskitietoisuuden tärkeydestä. Nämä paikalliset pääsivät projektissa avainasemaan, eikä toiminta ollut ylhäältä saneltua.

Jos siis unelmoit avustustyön tekemisestä ulkomailla, sinun kannattaa tutustua etukäteen valitsemasi järjestön työskentelytapoihin ja periaatteisiin. Näin saat varmuutta siihen, että antoisan kokemuksen lisäksi sinulla on mahdollisuus tehdä kohteessasi mahdollisimman paljon hyvää.

 

Täältä voit lukea lisää Punaisen Ristin ulkomaan avustustoiminnasta.

Teksti: Mikaela Remes