22 Jun

Toiminnan mies rakentaa vaikka aavikkosairaalan

Otto Kari oli pystyttämässä Azraqin pakolaisleirin kenttäsairaalaa Jordanian paahtavassa helteessä vuonna 2013. Kuvaaja: Mikko Vähäniitty / SPR.

 

Suomen Punaisen Ristin hallituksen varapuheenjohtajalle Otto Karille, 31, hädänalaisten auttaminen on itsestäänselvyys, joka kumpuaa pohjoismaisista arvoista. Apu ei katso vaatteiden merkkiä eikä ihmisen tuottamaa yhteiskunnallista hyötyä.

 

KESÄKUUN ALUSSA Otto Kari uusi paikkansa Suomen Punaisen Ristin varapuheenjohtajana Helsingin yleiskokouksessa. Se oli suuri kunnia nuorelle lääketutkijalle, mutta ei varsinaisesti tie rikkauteen, sillä vapaaehtoistyöhön perustuvan yhdistyksen luottamustehtävät perustuvat luonnollisesti vapaaehtoisuuteen.

– Olemme päättäneet, että emme maksa itsellemme korvauksia. Vain matkat korvataan. Motiivit toimintaan osallistumiseen ovat selkeämpiä, kun palkkiota ei ole tarjolla, Kari perustelee.

Miten mies on sitten päätynyt avustustyön pariin? Otto Karille auttaminen on aina ollut itsestäänselvyys – asia, joka yksinkertaisesti kuuluu tehdä. Punaisen Ristissä toimiminen tarkoittaa hänelle ihmisyyden puolustamista.

– Se kattaa kaiken siitä, miten puhumme hädänalaisista, sellaisiin käytännön tekoihin, joilla suojellaan alttiita ryhmiä. Minulle se luo merkityksellisyyttä – tunteen, että olen tehnyt jotain yhteiskunnan kannalta hyödyllistä, hän sanoo.

PUNAISEN RISTIN ja Otto Karin polut kohtasivat ensimmäistä kertaa lukiossa, kun Kari suoritti opintoihin kuuluvan vapaaehtoistyön osion käymällä ensiapukurssin. Avustustyöntekijänä Darfurissa toiminut kurssinvetäjä teki Kariin vaikutuksen. Vetäjän mukaan avustustyöstä kiinnostuneen kannattaa aloittaa kotimaan ensiapuryhmästä. Muutama vuosi myöhemmin Kari pumppasi ryhmän perehdytyskurssilla Anne-nukkea ja lähti päivystäjäksi tapahtumiin.

28-vuotiaana Karille tarjoutui mahdollisuus lähteä avustusoperaatiolle Jordaniaan. Avustuskohteessa kaivattiin kipeästi uutta kenttäsairaalaa, sillä olemassa olevat täyttyivät nopeasti Syyrian sodan pakolaisista. Pian Kari löysi itsensä rakentamasta sairaalaa keskellä aavikkoa 60 asteen paahteessa. Hän oli osa ensiryhmää, joka lensi avustuskohteeseen käynnistämään toimintaa.

– Minua kutsuttiin tekniseksi delegaatiksi, mutta käytännössä tein ihan mitä tahansa tarvittiin. Toimenkuva oli joustava, koska tarkoitus oli saada aikaan mahdollisimman paljon mahdollisimman lyhyessä ajassa. Operaatiot ovat tehokkaita kertarykäisyjä: oma komennukseni kesti viisi viikkoa ja töitä tehtiin vuorokauden ympäri.

PIAN KARI SIIRTYI kentältä pääkaupunki Ammaniin suunnittelemaan sairaalan logistiikkaa: mitä tarvitaan ja missä järjestyksessä tavaroita ajetaan sairaalan rakennuspaikalle. Lopulta hän keskittyi erityisesti lääkeasioihin, jotka olivat farmasiaopintojen kautta tulleet tutuiksi.

Katastrofiapu tuo monelle mieleen ruoka- ja vesiavustukset, mutta myös lääkkeillä on elintärkeä rooli.

– Kun katastrofi ajaa maan poikkeusolosuhteisiin, terveydenhuollon kuormitus kasvaa. Tulee paljon akuutteja loukkaantumisia, jotka on hoidettava. Tällöin perussairauksien hoito monesti keskeytyy. Hoitamattomana ne pääsevät pahenemaan, jolloin nekin tapaukset, jotka normaalisti parantuisivat kotona, on lopulta hoidettava sairaalassa, Kari kertoo.

Tällainen tilanne on esimerkiksi Syyriassa juuri nyt.

– Ihmiset ovat joutuneet elämään käsittämättömissä olosuhteissa ja kärsivät veden ja ruoan puutteesta. Perussairaudet ovat pahentuneet kriittiseen pisteeseen. Siksi on tärkeää, että katastrofin sattuessa myös apteekkijärjestelmän toiminta saadaan palautettua mahdollisimman nopeasti, jotta voidaan pitää perussairauksista johtuva ylimääräinen kuormitus minimissä ja ehkäistä inhimillistä kärsimystä.

ITSENSÄ OTTO KARI määrittelee toiminnan mieheksi, mutta viime vuosina hän on hallituksessa joutunut pohtimaan arvokysymyksiä, kun Suomen Punainen Risti on ottanut yhä vahvemmin kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Kun ihmisarvo asetetaan kyseenalaiseksi ja ihmishenki rinnastetaan siihen, kuinka paljon kenestäkin on yhteiskunnalle hyötyä, Karin mielestä on puututtava peliin.

Organisaatiolle, joka toimii yhteistyössä muiden kanssa, kantaaottavuus on Karin mukaan hieman kaksipiippuinen juttu. On harkittava tarkkaan, mihin asioihin ottaa kantaa ja miten.

– Jos lähdemme kritisoimaan kaikkia, joiden kanssa toimimme, se ei välttämättä edistä tavoitteitamme. On helppoa tuomita, mutta kääntyykö se käytännön teoiksi? Julistaminen voisi varmasti tuoda uusia vapaaehtoisia ja lahjoittajia. Punainen Risti on kuitenkin kriisi- ja katastrofiorganisaatio, joten meidän tehtävämme on toimia.

Kenttäsairaalan tarvikkeet Jordaniaan kuljettaneessa lentokoneessa riitti jalkatilaa Rami Syedille (vas) ja Otto Karille. Kuvaaja Tatu Blomqvist / SPR.

KARI KOKEE, ettei ole hänen asiansa neuvoa poliitikkoja siinä, minkälaisia päätöksiä heidän tulee tehdä. Hän kuitenkin toivoo, että jokainen suomalainen osaisi tunnistaa pohjoismaisen arvoperustansa – ne periaatteet, joista maamme maailmalla tunnetaan.

– Siihen liittyvät ihmisoikeudet, kehitystyö ja ihmisten auttaminen silloin, kun he tarvitsevat apua. Ei silloin katsota sitä, mistä he tulevat ja millä motiiveilla. Jos joku on jättänyt kotinsa tullakseen tänne asti, ei päätös ole tehty kevyin perustein. Silloin keskustelu siitä, minkälainen takki tai kännykkä jollakulla on, ei ole olennaista.

Lopulta kaikki kiteytyy globaaliin yhteisvastuuseen: ajatukseen siitä, että voimme kaikki vaikuttaa siihen, miten maailma makaa. Otto Kari on huolissaan lausunnoista, jotka kyseenalaistavat koko yhteisvastuun käsitteen.

– Ollaan valmiita lyömään muureja rajoille ja sulkemaan yhteiskunnat. Ihmisten määritteleminen kansallisten rajojen mukaan on kuitenkin keinotekoista. Usein kansallistunteen tietoisella vahvistamisella haetaan kannatusta, mutta sellainen on lyhyen tähtäimen tavoite, joka saattaa johtaa hallitsemattomaan kehitykseen.

Hänen mukaansa yhteiskunnassa on jo nyt viitteitä siitä, että luokittelemme ihmisiä alkuperän ja muiden mielivaltaisten kriteereiden perusteella. Tutkailemalla menneisyyttä on kuitenkin mahdollista kääntyä pois tällaiselta uralta.

– Se, joka on lukenut historiaa, tietää, että tällaisella harvoin on hyvä lopputulema. Me emme voi kontrolloida sitä, mihin ihmisten leimaaminen saattaa johtaa. Siksi siihen pitää suhtautua vakavasti.

Millä perustein SPR auttaa? Lue lisää Punaisen Ristin toimintaa ohjaavista seitsemästä periaatteesta.

Teksti: Mikaela Remes

06 Apr

Eloa raunioissa, teltoissa ja taistelussa ‒ mitä kuvat kertovat Syyriasta

Syyrian yli kuusivuotisen konfliktin aikana maa ja sen asukkaat on  ikuistettu lukuisiin kuviin, jotka kertovat tilanteen vakavuudesta. Tämä pikkulapsi kuvattiin pakolaisleirillä vuonna 2014. Kuva: Ibrahim Malla/IFRC

 

Valokuvat luovat Syyrian konfliktin kauhuja seuraaville ikkunan paikallisten ihmisten todellisuuteen. Kuvia käytetään todisteena vaarasta, vetoomuksena ihmisarvosta ja avunhuutona epätoivoisen tilanteen keskeltä.

 

VALOKUVA LINKITTÄÄ ihmisiä ympäri maailmaa saman asian ääreen. Jo kymmeniä vuosia sitten napalmia alasti pakenevat lapset käännyttivät yhdysvaltalaiset Vietnamin sotaa vastaan. Viime vuonna kuva, jossa pieni poika istuu tyhjin silmin ambulanssin oranssilla penkillä kasvot veressä, nousi yhdeksi Syyrian konfliktin vastaiseksi symboliksi. Kuva levisi ympäri maailmaa. Sen vaikuttavuudesta kertoo hyvin tapaus, jossa CNN:n uutisankkuri puhkesi kyyneliin suorassa lähetyksessä kertoessaan pojan tarinaa.

Valokuva vaikuttaa katsojaan empatian kautta. On tutkittu, että ihmisen aivoissa on ”peilineuroneja”, jotka aiheuttavat empatian kokemuksen. Neuronit auttavat meitä ymmärtämään kanssaihmistemme tuntemuksia. Tutkimusten mukaan samat neuronit aktivoituvat myös silloin, kun ihminen katsoo valokuvaa. Sen vuoksi valokuva luo muuhun kanssakäymiseen verrattavissa olevan tunnereaktion. Kuvasta on tullut jo niin yleinen tapa kommunikoida, että siitä on syntynyt universaali kieli, jota ei tarvitse kääntää.

Näiden ominaisuuksien ansiosta valokuva on tehokas keino viestiä kriisialueen tilanteesta. Syyrian konfliktista julkaistu kuvamateriaali näyttää, millaista tulitaistelun ja pommitusten keskellä on elää.

Kansainvälisen Punaisen Ristin Komitean ja Syyrian Punaisen Puolikuun jäsenet pääsivät viime marraskuussa arvioimaan Aleppon itäosassa sijaitsevan Hananon elinolosuhteita. Kuva: Sevim Turkmani/ICRC

 

TAISTELUT ALEPPOSSA alkoivat vuonna 2012. Väkivaltaisuuksien tuloksena Syyrian suurin kaupunki ja Unescon suojelukohde on muuttunut vain varjoksi entisestä. Ikkunat ovat räjähtäneet sisään, eikä yksikään julkisivu ole enää ehjä.

Sortuneet rakennukset ovat tehokasta kuvastoa kahdesta syystä. Ensinnäkin, kuvat ovat todisteita iskuista, jotka ovat kohdanneet kaupunkia. Toiseksi, kuvat rakennuksista eivät itsessään sisällä väkivaltaa. Katsojan on helpompi lähestyä ja tutkailla niitä kuin esimerkiksi ihmisuhreja sisältäviä kuvia. Jokainen voi kuitenkin kuvitella, millaisia vammoja rakennuksen murskaava pommi aiheuttaa ihmiselle.

Isä ja poika keittivät vettä itse tehdyllä liedellä Aleppossa marraskuussa 2015. Ruokaa ja lämpöä oli pommitusten keskellä vaikea saada. Kuva: Pawel Krzysiek/ICRC

 

KUVIA ALEPPON tuhoutuneesta kaupungista voidaan lukea vertauksena kaupungin ihmisten hädästä. Kuvat vettä keittävästä miehestä ja lapsesta, tuhoutuneesta seinästä ja saranoillaan roikkuvista ovenkarmeista kertovat koko Aleppon tarinan. Kaupunkia ja sen asukkaita on pommitettu kerta toisensa jälkeen, eivätkä he pysty itse korjaamaan tilannetta. Monet eivät voi tehdä muuta kuin yrittää elää tilanteen keskellä.

Kuvat, joissa ihmiset tekevät arkisia asioita, kuten ovat ostoksilla tai peseytyvät, ovat voimakkaita samaistuttavuuden vuoksi. Katsoja voi nähdä itsensä tekemässä juuri samoja asioita kuin kuvan henkilö. Syyriasta julkaistavissa kuvissa halutaan tuoda esiin maailma, jossa kaaos on asettunut osaksi ihmisten arkea.

Samaistumisen lisäksi katsojan halutaan tuntevan kuvissa myös toiseutta. Repaleiset vaatteet, tuhoutuneet talot ja roskia täynnä oleva maa kertovat länsimaalaiselle katsojalle, että kuvassa oleva henkilö elää hyvin erilaisessa todellisuudessa kuin hän itse. Kun katsoja samaistuu kuvassa olevaan ihmiseen, mutta tuntee toiseutta tämän erilaisen elämäntilanteen vuoksi, syntyy halu auttaa.

Tytöt väestönsuojaksi muutetussa koulussa Syyrian pääkaupungissa Damaskoksessa helmikuussa 2016. Kuva: Ibrahim Malla/IFRC

 

SYYRIAN KONFLIKTIN uhreiksi on joutunut kymmeniätuhansia alaikäisiä. Lasten ja nuorten näyttäminen Syyriasta tulevassa kuvastossa on vetoomus maailmalle. Valokuva Kreikan rannalle huuhtoutuneesta punapaitaisesta pikkupojasta on osuva esimerkki siitä, miten yksi lapsi voi edustaa kaikkia maailman lapsia kuvassa oleva poika voisi yhtä hyvin olla Suomessa kuvaa katsovan ihmisen oma.

Lapsiin kohdistuva epäoikeudenmukaisuus herättää yhden suurimmista tunnereaktioista. Sen vuoksi lasten kuvia käytetään oikeastaan kaikissa humanitaariseen apuun liittyvissä kampanjoissa. Naisten ja lasten nostaminen hätää kärsivien keskiöön on tyypillistä. Suomalaisten reaktioista julkisessa keskustelussa on ollut hyvin luettavissa se, miten turvapaikkaa hakevaan nuoreen mieheen suhtaudutaan varauksellisemmin verrattuna naiseen tai lapseen. Avuntarve ei kuitenkaan katso ikää tai sukupuolta.

Syyrian konfliktia pakeneville jaettiin peittoja ja hygieniapakkauksia Pohjois-Libanonissa vuonna 2014. Tuolloin edessä olivat kylmyys ja talvimyrskyt. Kuva: Ibrahim Malla/IFRC

 

SYYRIAN KONFLIKTISTA julkaistavaan kuvastoon kuuluvat oleellisesti myös kuvat pakolaisista. Noin 11 miljoonaa syyrialaista on joutunut jättämään kotinsa. Suurin osa pakolaisista on paennut maan muihin osiin sekä naapurimaihin. Euroopasta turvapaikkaa on hakenut noin miljoona syyrialaista.

Pakolaisleirikuvissa korostuu tilanteen epämukavuus. Tilaa on vähän, ruuanlaitto vaikeaa ja jätehuolto alkeellinen. Ihmiset kuvataan välitilassa telttamaisissa asumuksissa. Katsoja kuitenkin tietää, että kuvan ihminen on voinut elää näissä oloissa jo vuosikausia.

Länsimaalaisille esitettävissä kuvissa keskitytään näyttämään, miten sotatoimet vaikuttavat siviilien elämään. Esimerkiksi sotilaita tai muuta aseellista toimintaa ei kuvissa juuri näytetä. Syyrian kansasta tehdään kuvissa samanlainen sivustaseuraaja kuin mitä länsimaalaisetkin ovat paikalliset vain joutuvat kärsimään myös maassaan vallitsevan konfliktin seuraukset.

 

Teksti: Saara Tuominen

05 Jan

Rankkoja tarinoita, käsin piirrettyjä karttoja ja yhdistettyjä perheitä – vapaaehtoisten arki Britanniassa on täynnä uusia kokemuksia

dsc_0013

Vapaaehtoistyö ulkomailla vaatii rohkeutta ja ymmärrystä. Välillä kyyneleet virtaavat suomalaisnuorten poskilla ja toisinaan heidän suupielensä kaartuvat hymyyn. Britanniassa EVS-vaihdossa olevat vapaaehtoiset kertovat työnsä maahanmuuttajien ja pakolaisten parissa olevan tärkeää ja vastuullista.

 

KUN SUOMESSA heitettiin hyvästit kesälle, Anni Harmaala ja Julia Silverio lähtivät vuoden mittaiselle vapaaehtoiskomennukselle Britanniaan. Siellä he ovat edelleen, Harmaala Sheffieldissä ja Silverio Nottinghamissa. Molemmat työskentelevät pääasiassa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden parissa.

Työviikot ovat täysiä ja vapaata on kahtena päivänä viikossa. Britannian Punainen Risti tarjoaa EVS-vapaaehtoisille veloituksetta majoituksen, matkat ja ruuan sekä maksaa pientä kuukausirahaa. Lyhenne EVS tulee sanoista European Voluntary Service.

Harmaala haastattelee työssään ihmisiä, jotka ovat kadottaneet yhteyden perheenjäseniinsä esimerkiksi aseistetun konfliktin tai maastamuuton takia. Punainen Risti yrittää auttaa näitä ihmisiä saamaan yhteyden kadonneisiin.

Tarinat ovat toisinaan rankkoja ja ahdistaviakin. Työssäni yritän kerätä haastateltavilta mahdollisimman paljon tietoja etsittävistä sukulaisista ja heidän mahdollisesta olinpaikastaan. Tiedot lähetän keskustoimistolle, joka jatkaa asian selvittämistä, Harmaala kertoo.

Hän seuraa tapausten etenemistä ja on yhteydessä asiakkaisiin, jos heidän sukulaisiinsa saadaan yhteys.

Onnelliset tarinat löytyneistä perheenjäsenistä tuovat toivoa silloin, kun synkät kertomukset alkavat tuntua liian raskailta.

Harmaalan työarkea tasapainottaa se, että hän työskentelee myös Britannian Punaisen Ristin perheenyhdistämistä tukevassa palvelussa, joka tarjoaa taloudellista apua muun muassa lentolippujen hankkimiseen.

Britannian Punainen Risti järjestää lentoja erityisen haavoittuvassa asemassa oleville perheille, jotka ovat saaneet Britannian viranomaisilta tarvittavat luvat perheenyhdistämiseen. Avun kohteet ovat muun muassa monilapsisia perheitä ja konfliktialueilla asuvia ihmisiä.

Auttamistyö on tehtävä nopeasti, sillä viisumit ovat usein voimassa vain 30 päivän ajan niiden myöntämisestä. Nopean aikataulun vuoksi myös vapaaehtoisten palkinto, onnellisesti yhteensaatettu perhe, tulee näissä tapauksissa nopeasti.

Työtehtävissäni haasteellista on se, ettei monissa maissa ole käytössä tarkkoja osoitteita, vaan ihmisten asuinpaikat on kuvailtava muun muassa erilaisten maamerkkien avulla. Usein käytämme myös käsin piirrettyjä karttoja, Harmaala kertoo.

 

VUOSI KUULOSTAA pitkältä ajalta, mutta kaikki vapaaehtoiset eivät ehdi nähdä työnsä tuloksia. Pakolaisten tukiryhmässä työskentelevä Silverio on mukana kahden tutkimuksen tekemisessä. Toisessa selvitetään kodittomien turvapaikanhakijoiden tilannetta ja toisessa aiotaan keskittyä turvapaikanhakijoiden mielenterveyteen.

Nämä ovat suuria ja aikaa vieviä projekteja. Minun on ollut tärkeää ymmärtää, että tässä vuoden aikana asiat saadaan alulle, mutta tuloksia tulee luultavasti vasta, kun olen jo palannut Suomeen.

Lisäksi Silverion työtehtäviin kuuluu turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten auttaminen näiden arjen ongelmissa. Tilanteet vaihtelevat, mutta suuri osa työajasta kuluu neuvontaan sekä vaate- ja ruoka-apuun liittyviin asioihin. Myös Silverio on saanut oman osansa rankoista kertomuksista.

Minulla on mennyt muutama ilta itkiessä, mutta nyt alkaa helpottaa. Asioiden tutkiminen ja tarinoiden asettaminen suurempaan kontekstiin on auttanut. Uutiset ja tietokirjallisuus ovat auttaneet ymmärtämään maailman tilannetta. Koko ajan esillä on kuitenkin sama kysymys, eli miksi tällaisia asioita tapahtuu.

Vapaaehtoiset eivät jää työssään yksin, vaan he saavat tukea muista nuorista vapaaehtoisista, joista osa on suomalaisnuorten tapaan tullut ulkomailta Britanniaan. Lisäksi jokaisella EVS-vapaaehtoisella on säännöllisiä tapaamisia samassa projektissa työskentelevän valvojan kanssa, jolle voi kertoa työhön liittyvistä tavoitteista, ehdotuksista ja ongelmista. Lisäksi Britannian Punainen Risti tarjoaa vapaaehtoisille apua myös henkilökohtaisten ongelmien ratkaisemiseen.

 

VAPAAEHTOISTYÖSSÄ KOHDATTUJA haasteita tasapainottavat ystävät, arki ja ainutlaatuiset kokemukset. Silveriolle muut EVS-nuoret ovat muodostuneet läheisiksi, vaikka osa heistä asuu eri kaupungeissa. Työstään hän nauttii, vaikka vaikeita tilanteita tulee väistämättä vastaan.

On hienoa, että saan olla osana näin tärkeää toimintaa ilman alan koulutusta, Silverio kertoo.

Harmaala puolestaan on oppinut työssään paljon turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten asemasta Britanniassa. Lisäksi tietoa on kertynyt eri maista ja kulttuureista.

Harmaalan mukaan pakolaiset ja turvapaikanhakijat ovat tottuneet saamaan karuakin kohtelua viranomaisilta ja siksi heille on tärkeää, että Punaisen Ristin henkilökunta ja vapaaehtoiset vilpittömästi haluavat auttaa heitä ja heidän perheitään.

Tärkein asia, minkä olen oppinut on se, että perheen ja läheisten hyvinvointi ovat ihmiselle elämän keskeisimpiä asioita, Harmaala kertoo.

Kaksikolla on edessään vielä kahdeksan kuukautta sateisena tunnetussa saarivaltiossa. Sitten on aika tehdä tilaa uusille vapaaehtoisille.

 

Haku EVS-vaihtoon Britanniaan on käynnissä 5.2.2017 asti. Hakijan on oltava 1830-vuotias, ulospäinsuuntautunut ja puhuttava hyvää englantia. Lisätietoa hausta löydät täältä. Työtehtäviin voit tutustua täällä.
Teksti: Linda Laine

30 Nov

Reilu ikkuna maailmaan

Kuvaaja Jenni Toivonen otti muotokuvan Samuel-nimisestä miehestä Adjumanissa Pohjois-Ugandassa. Toivosen ja muiden nuorten kuvaajien otokset Ugandasta ja Keniasta ovat esillä Sanomatalossa Helsingissä.

 

Valokuvaajalla on aina valtaa siihen, miten hän esittää kuvattavansa. Kun kuvien kohteet ovat erityisen haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä, kuvaajan vastuu korostuu.

 

JOUKKO ETELÄ-SUDANISTA paenneita ihmisiä on juuri saapunut Pohjois-Ugandan Adjumanissa sijaitsevalle suurelle pakolaisleirille. Vähäinen omaisuus lojuu lopen uupuneiden ihmisten jaloissa. Kahdeksanlapsisen perheen 24-vuotiaan äidin pitää rakentaa koko elämänsä uudestaan.

Sinä olet valokuvaaja. Miten kuvaisit näitä ihmisiä? Miksi kuvaisit näitä ihmisiä?

 

ADJUMANISSA huhtikuussa käynyt Hannele Kauppinen uskoo, että haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten tilanteesta on tärkeä kertoa. Koko ajan on kuitenkin puntaroitava, miten esimerkiksi pakolaisia kuvaa muulle maailmalle, kun itse on hyvinvoiva länsimaalainen.

– Haluan perehtyä tilanteeseen, tutustua ihmisiin ja hakea aitoa kontaktia edes hetkeksi, jotta en kuvaa pelkkää pintaraapaisua. En haluaisi olla yksi turisteista, mutta lopulta tietenkin aina olen sellainen, Kauppinen kertoo.

Adjumanin-vierailulla mukana ollut Jenni Toivonen ajattelee samalla tavalla.

– Mietin matkan aikana monta kertaa, mitä teen siellä kameran kanssa, kun mieleni olisi tehnyt auttaa ihmisiä suoraan. Pohdin paljon omaa esittämistapaani, etten kuvillani leimaa ihmisiä epäreilusti.

Näyttelyn nimi Daima Mbele on swahilin kieltä ja tarkoittaa ”aina eteenpäin”.

 

VIIME KEVÄÄNÄ Tampereen yliopiston toimittajakoulutus järjesti kenttämatkan Keniaan ja Ugandaan. Toivonen ja Kauppinen olivat mukana valokuvaamassa.

Matka oli kummallekin ensikosketus Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan. Paikan päällä he näkivät selvästi, kuinka yksipuolinen kuva mantereen maista helposti annetaan, kun uutiskynnys ylittyy lähinnä ikävissä asioissa.

Maiden sisällä on suuri kulttuurien ja elämäntilanteiden kirjo. Kuvaajat näkivät samoilla seuduilla sekaisin suurta köyhyyttä, toivoa, yritteliäisyyttä ja uskoa koulutuksen voimaan. Ja kun Nairobissa Kiberan slummialueella juhlittiin nuubialaisia häitä, humu jatkui kolme päivää.

 

MATKALLA OLI mukana monta kuvaajaa, mutta valtaosa heidän kuvistaan uhkasi jäädä somistamaan arkistoja. Hyvien kuvien jääminen pimentoon olisi ollut harmi, joten Kauppinen ja Toivonen kokosivat kuvaajien parhaista otoksista valokuvanäyttelyn.

Tuotosten näyttäminen on kaksikolle tärkeää. Kauppiselle valokuva on väline, jolla voi vaikuttaa yhteiskuntaan. Kuvaamalla voi nostaa esiin asioita, jotka muuten olisivat näkymättömiä.

Toivoselle kyse on siitä, että ihmisille tarjotaan ikkuna maailmaan ja siihen, millaisia ihmisiä ja kohtaloita siellä on. Siksi kuvaamisen ydin on ihmisten lähestymisessä. Kun toisen ihmisen kanssa onnistuu luomaan yhteyden ja molemminpuolisen luottamuksen, kuvaan voi tallentua jotain erityistä.

– Suoraan auttamalla en voi pelastaa kaikkia. Tiedonvälittäjänä voin kuitenkin yrittää auttaa isommassa mittakaavassa, Toivonen sanoo.

 

Valokuvanäyttely Daima Mbele – Tarinoita Itä-Afrikasta on nähtävillä Helsingin Sanomatalossa 4.12.2016 asti. Suomen Punainen Risti tuki opiskelijoiden matkaa Keniaan ja Ugandaan.

Teksti ja kuvat: Tapio Pellinen