07 Nov

Tunteet vapaaehtoistyössä ‒ empatia on avustustyössä hyödyksi, sääli puolestaan on surua ilman ratkaisuja

HENRY GOES ABROAD

Leadership Academy -koulutus pidettiin luonnon keskellä sijaitsevassa Vallekilde Højskolessa Tanskassa. Kuva: Constantin Ioan Garleanu.

 

Oona Simolin osallistui elokuussa Tanskan Punaisen Ristin nuorten järjestämään Leadership Academy -koulutukseen, jossa pohdittiin muun muassa auttamiseen liittyvää valtadynamiikkaa. Vuosittaiseen nuorille vapaaehtoisjohtajille suunnattuun koulutukseen osallistui myös Kerttu Auvinen, jonka blogitekstin voit lukea tästä.

 

LEADERSHIP ACADEMY oli ensimmäinen kansainvälinen Punaisen Ristin koulutus, johon osallistuin. Tärkein syy koulutukseen hakemiselle oli uusien taitojen oppimisen lisäksi halu tutustua toisiin nuoriin vapaaehtoisiin ympäri maailman. Odotukseni täyttyivät kummankin osalta erinomaisesti, sillä vapaaehtoisjohtajuudesta oli oppimassa osallistujia muun muassa Malawista, Zimbabwesta, Ukrainasta, Romaniasta, Georgiasta ja Pakistanista.

Kirjavassa joukossa korostui se, miten erilaisten ongelmien parissa Punainen Risti työskentelee eri maissa ja miten eri tavoin nuoret ovat järjestäytyneet kansallisissa yhdistyksissä.

Monikulttuurisessa joukossa korostui myös yhteiskuntien ongelmien erilaisuus ja niiden mittakaavojen erot. Pohdin kahden viikon koulutuksen aikana usein joukon pienintä yhteistä nimittäjää mitä lopulta jaamme koulutukseen osallistuneiden kesken? Ensimmäinen vastaus liittyy arvoihin. Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun liikettä ohjaavat sen periaatteet, joihin jokainen vapaaehtoinen maasta riippumatta sitoutuu.

 

ARVOJEN LISÄKSI vapaaehtoistyön sytykkeenä toimii usein ja ehkä abstrakteja arvoja useamminkin erilaiset tunteet. Leadership Academyssa tunteiden roolia vapaaehtoistyössä käsiteltiin harjoituksessa, jossa osallistujat listasivat paperille tärkeimmät esineensä ja vaatteensa, läheisimmät ihmisensä ja mieluisimman paikan kodissaan. Tämän jälkeen osallistujilta otettiin pois näitä asioita edustavia paperilappuja yksi kerrallaan: oli tuurista kiinni, menettikö älypuhelimensa vai perheensä. Harjoitusta seurasi purkukeskustelu säälin, sympatian ja empatian eroista.

Harjoituksen tarkoitus on valmistaa osallistujia tarkastelemaan avustamiseen liittyvää valtadynamiikkaa. Toisinaan avustustyöhön liittyvä, mutta negatiivinen tunne on sääli. Sen vallassa toisen ihmisen puolesta tunnetaan pahaa mieltä, mutta säälijä ei silti toimi hänen puolestaan tai usko toisen kykyyn muuttaa tilannettaan. Sääli ei näin ole hyvä lähtökohta tasa-arvoiseen ja oikeaan muutokseen tähtäävään auttamiseen.

Harjoituksen oppien mukaan sympatia ja empatia ovat auttamisen kannalta hyödyllisempiä tunteita, jotka mahdollistavat toisen henkilön asemaan asettumisen. Sympatia ja empatia toimivat meissä silloin, kun uutisia katsoessa katse tarrautuu yksittäisiin ihmisiin ja havahtuu miettimään, miltä juuri tuosta katastrofin keskellä olevasta ihmisestä tuntuu. Toisin kuin säälissä, kumpikin näistä tunteista tunnistaa toisen ihmisen yhdenvertaisuuden.

Empatia ja sympatia voivat kumpikin tehdä kipeää. Ero niiden välillä onkin reaktiossa, siinä mitä tunne saa meidät tekemään. Sympatian kourissa ihminen voi tuntea myötätuntoa, mutta ei tarjoa apuaan tilanteen muuttamiseksi. Vasta empatian kautta on mahdollista ottaa välimatkaa tunteeseen, ottaa askel taaksepäin ja ryhtyä toimeen toisen auttamiseksi.

Harjoituksen esittämää kolmijako herätti myös jonkin verran keskustelua. Missä määrin esimerkiksi keskivertosuomalainen voi oikeasti ymmärtää esimerkiksi omaisuuden menetyksen kokemusta maassa, joka ei tarjoa minkäänlaista perusturvaa? Filosofiseen kysymykseen siitä, miten hyvin toisen kokemusta voi ymmärtää, ei tietenkään ole yhtä vastausta. Hakoteille voidaan kuitenkin joutua helposti, jos auttavaa kättä tarjotaan oman kokemuksen perusteella varmistamatta ensin toiselta, tarvitsisiko hän sittenkin jotain aivan muuta.

 

LEADERSHIP ACADEMYSSA  kehitettiin myös auttamiseen tarvittavaa kuuntelutaitoa paikallisessa koulussa, jossa fasilitoimme nuorten aktiivista kansalaisuutta tukevan työpajan. Hankalasta nimestään huolimatta fasilitoinnissa kyse oli yksinkertaistettuna siitä, että paikallisia nuoria autettiin kartoittamaan heille merkityksellisiä yhteiskunnallisia asioita. Kun nuoret olivat harjoituksissa valinneet muutaman heille tärkeän aiheen, autoimme heitä etsimään keinoja vaikuttaa niihin.

Paikalliselle koululle lähdettiin fasilitoimaan työpajaa muutaman tunnin varoitusajalla. Kuva: Constantin Ioan Garleanu.

 

Minulle kahden viikon koulutuksen tärkeintä antia olivat juuri kouluvierailun kaltaiset käytännölliset työkalut, joiden avulla kohderyhmien kuuntelusta voi tehdä suunnitelmallisempaa ja järjestelmällisempää. Uskon voivani käyttää näitä Suomessa osastotasolla, jotta toiminta vastaisi mahdollisimman hyvin siihen avuntarpeeseen, joka lähialueella on.

Mitä tulee empatiaan liittyviin kysymyksiin, kohtaamiset täysin eri taustoista tulevien ihmisten kanssa ovat varmasti ainakin hyvä alku toisen kokemuksen ymmärtämiselle. Myös tähän Leadership Academy tarjosi erinomaisen mahdollisuuden.

 

Teksti: Oona Simolin

Kirjoittaja on Suomen Punaisen Ristin vapaaehtoinen.

 

Henry Goes Abroad -sarjassa Suomen Punaisen Ristin vapaaehtoiset kirjoittavat kokemuksistaan ulkomailla. Järjestö lähettää nuoria maailmalle muun muassa kansainvälisille leireille ja opintomatkoille.

15 Dec

Kaverilla kylässä

Laura Kuivalahti on ollut mukana Suomen Punaisen Ristin ystävätoiminnassa noin kahden vuoden ajan. Hän on kiintynyt ystävämummoonsa vahvasti. Kuva: Irina Hasala

 

Ystävätoiminta toi Laura Kuivalahden yhteen iloisen ikäihmisen kanssa. Tärkeäksi muodostunut ystävyyssuhde on tuonut molemmille paljon iloa ja johtanut sattumalta myös toisen uuden ystävän löytämiseen.

 

– Ystävyyden ydin on luottamus ja se, että toisen ihmisen luona on hyvä olla. Kun lähden kotiin vierailulta, ajattelen, että olipa jälleen mahtava tapaaminen.

Näillä sanoilla 26-vuotias Laura Kuivalahti kuvaa, miltä ystävätoiminta tuntuu. Kuivalahti on vajaan kahden vuoden ajan ollut ystävä yksinäiselle iäkkäälle naiselle kotipaikkakunnallaan Jyväskylässä.

Ystävyksiä yhdistää muun muassa kiinnostus kirjoihin, teatteriin ja yhteiskunnallisiin asioihin. Juttua riittää usein moneksi tunniksi. Vaikka tutustuminen tapahtui Suomen Punaisen Ristin kautta, ei Kuivalahti koe suhdetta väkinäiseksi.

– En todellakaan ajattele itseäni enää vapaaehtoisena. Hän on ystäväni, ja käyn hänellä kylässä.

Tilanteeseen pääsemiseen on toki vaadittu pidempää tutustumista. Järjestön apu oli Kuivalahdelle tervetullutta.

– Minusta ystävystyminen oli paljon helpompaa tällä tavalla. Kadulla on hirveän vaikea sanoa jollekin: “hei, oletko yksinäinen”.

Kuivalahti myöntää, että mukana oli myös onnea.

– Meillä kävi hyvä tuuri siinä, että meillä synkkaa hyvin. Alussa kiinnyin ystävääni todella vahvasti ja jännitin, onko tunne molemminpuolinen. Kun meitä myöhemmin haastateltiin erääseen lehteen, kävi ilmi, että hänellä on aivan samat tuntemukset. Se tuntui todella hyvältä.

 

PELKO KIINTYMISESTÄ oli yksi syy, miksi Kuivalahden lähipiiri ei ollut innoissaan hänen aikeistaan lähteä mukaan ystävätoimintaan.

– Toiminta vaatii sitoutumista, ja kypsyttelin asiaa kuukausia ennen kuin lähdin mukaan. Läheiseni olivat aluksi huolissaan siitä, miten reagoin, jos ystäväni terveydentila heikkenee tai hän kuolee.

Kuivalahden nykyinen ystävä on joutunut sairaalahoitoon useita kertoja. Silti terveys ei ole ollut este ystävyydelle, eikä Kuivalahti ole kokenut tulevaisuuden epävarmuutta liian rankkana.

– Me asumme lähellä toisiamme. Tilanne olisi eri vaikka jonkun perhetutun kanssa, joka asuu toisella puolella Suomea. Silloin voisin ajatella, että näemme seuraavaksi vuoden päästä, entä jos tässä välissä tapahtuu jotain.

Ystävämummoaan Kuivalahti tapaa noin kerran kahdessa viikossa. Lähes yhdeksänkymmentävuotiaan ikä tuntuu keskusteluissa.

– Olemme eri elämäntilanteissa, ja meillä on terveyteen ja kuolemaan liittyviin asioihin erilaiset näkökulmat. Välillä mietityttää, miten voin puhua aiheista niin, että siitä on jotain hyötyä hänellekin.

Keskusteluaiheet ovatkin liikkuneet enimmäkseen Kuivalahden kuulumisissa, päivän polttavissa uutisissa ja ystävämummon muistoissa vanhemmasta Jyväskylästä. Kuivalahden mielestä hienoimpia hetkiä ovat ne, jolloin hän näkee tapaamisen tekevän toiselle hyvää.

– Parhaita ovat ne kerrat, kun olen huomannut ystäväni olevan alakuloinen tai väsynyt, mutta hetken juttelun jälkeen hänestä on tullut taas hymyilevä ja aurinkoinen itsensä. Niinä hetkinä ajattelen, että tämä on se syy, miksi alunperin lähdin tähän mukaan.

Kuivalahti kokee saavansa itsekin ystävyydeltä paljon. Keskustelu 89-vuotiaan kanssa tuo aiheeseen kuin aiheeseen uutta näkökulmaa. Vaikka kyse ei olekaan uudesta isoäidistä, ystävämummo tsemppaa Kuivalahtea työnhaussa ja opiskelussa kuin läheinen sukulainen.

 

YSTÄVYYS ON tuonut Kuivalahden yhteen myös toisen iäkkään naisen kanssa ja aivan sattumalta. Tätä ystäväänsä Kuivalahti kutsuu pupumummoksi.

– Kohtasimme Valojen kaupunki -tapahtumassa suuren valaistun pupun luona ja aloimme jutella. Mieleeni tuli, että hän on aika samanikäinen kuin ystävämummoni. Kyllähän he sitten tunsivat toisensa, ja pupumummon tytär oli myös kuukausia aikaisemmin lukenut minusta ja ystävämummostani kirjoitetun lehtijutun ja kehottanut äitiään ottamaan yhteyttä Punaiseen Ristiin. Hän ei ikinä ottanut, mutta kohtasimme kuitenkin.

Nykyään Kuivalahti vierailee myös pupumummon luona. Valoisassa ja täysin sattumanvaraisessa kohtaamisessa oli hänestä jotain taianomaista.

– Se oli vähän kuin jostain sadusta.

Kaksi mukavaa mummoa elämäänsä saanut Kuivalahti on kertonut tapaamisistaan innokkaasti myös ystävilleen. Hän toivoo, että ihmisillä olisi intoa lähteä pidempiaikaiseen toimintaan mukaan.

– Joulun alla ihmiset tuntuvat olevan erityisen innoissaan vapaaehtoistoiminnasta ja antamisesta, mutta pitää muistaa, että apua tarvitaan ympäri vuoden. Ystävätoiminta vie vain sen tunnin tai pari kahdessa viikossa, ja siitä saa hirveän paljon myös itselleen.

 

Teksti: Irina Hasala

10 Nov

Vapaaehtoisen lahjoitus on oma aika

osmotolonen_kuva

Osmo Tolonen on tehnyt Suomen Punaisen Ristin kautta vapaaehtoistöitä useissa eri tehtävissä, käynyt järjestön kanssa ulkomailla ja saanut työstään tunnustusta. Kuvat: Osmo Tolonen

 

Osmo Tolonen on toiminut monenlaisissa vapaaehtoistehtävissä, joista osa on vienyt syvän surun keskelle. Vastaanottokeskuksenkin pystyttämisessä auttanut Tolonen kokee saavansa työtunneistaan aina valtavasti takaisin.

 

–  Onhan näitä vapaaehtoistöitä tässä maassa, kunhan vaan jaksaisi ja ehtisi tehdä, sanoo 22-vuotias Osmo Tolonen.

Keiteleellä asuvan konkarin asenne vapaaehtoistoimintaan osallistumiseen on mutkaton. Vaatimattomaan “kaikennäköistä”-lausahdukseen mahtuu kuusi vuotta Suomen Punaisen Ristin vapaaehtoisena.

Monet vapaaehtoistehtävät, kuten erilaisten kulttuurien parissa työskentely ja läheisensä menettäneiden ihmisten kohtaaminen kuulostavat haastavilta. Tolonen puhuu kokemuksistaan silti rennosti ja ilman ylpeilyä. Hänen mukaansa vapaaehtoistoiminnasta kiinnostunut ei tarvitse muuta kuin repullisen tervettä maalaisjärkeä.

–  Vapaaehtoistoimintaa voi ainakin kokeilla, ei se väärin ole.

Tolosen oma ensimmäinen vapaaehtoiskokemus on vuodelta 2010, jolloin hän liittyi silloisen kotikuntansa ensiapuryhmään. Myöhemmin kokemusta on kertynyt myös SPR:n varhaisnuorten Reddie Kids -ryhmästä ja henkisen tuen valmiusryhmästä. Niiden ohella Tolonen on ollut mukana myös vapaapalokunnassa ja kehitysvammaistoiminnassa.

Lähteminen mukaan toimintaan ei kuitenkaan ollut itsestäänselvyys.

– Päätöstä piti ensin haudutella jonkin aikaa.

 

VAPAAEHTOISTEHTÄVIEN LAAJASTA kirjosta huolimatta Tolonen nimeää parhaan kokemuksensa nopeasti.

–  Kyllä se on viime syksy, jolloin perustettiin Keiteleen vastaanottokeskus. Julkisuudessa oli silloin paljon keskustelua, löytyykö vastaanottokeskuksille tyhjiä tiloja. Keiteleellä oli tyhjilleen jäänyt hotelli, ja heitin ajatuksen, että tuossahan tuo tyhjä tila on.

Lopulta rakennus tarkastettiin, ja hotelliin syntyi satapaikkainen vastaanottokeskus. Tolonen ja muut vapaaehtoiset tekivät sen eteen pitkiä päiviä.

–  Hommia tehtiin aamusta iltaan. Pienestä 2000 asukkaan kylästä löytyi 5060 vapaaehtoista. Se on todella paljon.

Myös lahjoituksia tuli runsaasti.

–  Lahjoitustavaroita tuli aivan älyttömästi ympäri kyliä ja ympäri Suomea, kaikkea ompelukoneista sänkyihin. Tädit soittelivat, että minulla olisi täällä tämmöistä ja tämmöistä. Lehteen päätyi kuva, jossa oli luentosali täynnä lahjoitustavaraa.

Vapaaehtoistyö poiki Toloselle myös vakityön keskuksessa.

–  Olin ollut marraskuun vapaaehtoisena, kun vastaanottokeskuksen johtaja soitti ja kysyi, tulenko palkkatöihin Punaiselle Ristille. Vastasin myöntävästi.

Työkomennuksen aikana Tolonen pääsi todistamaan, miten keskuksen asukkaat oppivat uusia taitoja.

–  Hyviä fiiliksiä tuli, kun ihminen joka ei osannut lukea tai kirjoittaa oppi kirjoittamaan nimensä länsimaalaisilla aakkosilla, tai kun joku oppi ajamaan polkupyörällä.

Myös keskuksen työntekijät saivat oppimisesta osansa.

–  Se lämminhenkisyys tarttui. Asukkaat olivat paljon sosiaalisempia kuin me suomalaiset. Aina oltiin kysymässä kuulumisia ja halailemassa. Keskuksessa olimme kaikki vähän kuin yhtä pientä perhettä.

Vastaanottokeskuksen loppu tuli nopeasti ja yllättäen, aivan kuten keskuksen perustaminenkin. Keiteleen vastaanottokeskus suljettiin viime heinäkuussa, ja siihen loppuivat myös Tolosen työt siellä.

–  Keiteleen ei pitänyt olla millään sulkemislistalla. Se oli varmaan yksi Itä-Suomen parhaista vastaanottokeskuksista. Lapsiperheitä meillä oli kolmisenkymmentä ja meillä meni hyvin. Esimerkiksi mitään poliisitehtäviä ei ollut lainkaan. Keskuksessa oli aika tiukka kuri ja järjestys, mutta siitä tykättiin. Saimme palautetta, että hyvä kun on säännöt ja järjestys, eikä eletä kuin pellossa.

 

OSAN VAPAAEHTOISKOKEMUKSISTAAN Tolonen on kulkenut hyvin syvissä vesissä. Vaikeat ja vakavat tehtävät ovat antaneet tekijälleen paljon.

–  Henkisen tuen tehtävissä joudun menemään surun keskelle. Niitä tehtäviä oli yhteen aikaan useita, kun vuoden sisään kuusi alle 30-vuotiasta kuoli tässä yhdellä kylällä.

Ryhmä tarjoaa omaisille mahdollisuuden purkaa läheisen menetystä puhumalla. Purku tapahtuu vierailuilla perheiden kotona. Tehtävän haastavuudesta huolimatta vierailut ovat olleet Toloselle vapaaehtoistyön kohokohtia.

–  Se oli henkisesti antoisaa. Toivon, että vastapuoli sai tapaamisista myös jotain hyötyä.

Näin voi uskoa, sillä Tolonen on saanut työstään kiitosta. Hän kertoo tapauksesta, jossa henkisen tuen valmiusryhmä kävi vierailulla perheen luona, joka oli juuri menettänyt tyttärensä onnettomuudessa.

Järjestimme perheelle henkisen työn purun. Suurin piirtein vuosi siitä tapahtui toinen onnettomuus, jossa kuoli nuori poika. Siihen tilaisuuteen tuli vuosi sitten tyttärensä menettänyt isä, joka tuli kiittämään, että hyvä kun tulimme silloin aiemmin käymään ja hän sai purettua omaa traumaattista kokemustaan.

Tapahtuneeseen tiivistyy se, mikä Tolosen mielestä on vapaaehtoistyön ydin.

 Idea on siinä, että vapaaehtoinen saa annettua omaa aikaansa jollekin toiselle, johonkin hyvään. Kun annan kahden tunnin työpanokseni, saan siitä valtavasti takaisin.

Tällä hetkellä Tolonen työskentelee mielenterveys- ja päihdekuntoutujien nuorten aikuisten yksikössä. Palkkatyön ohella tunteja vapaaehtoistyöstä kertyy edelleen päivittäin. Tunteja ei ole laskettu –  mutta niitä on paljon.

 

 

Teksti: Irina Hasala

03 Nov

Keittoa, keskusteluja ja katto pään päälle

Vapaaehtoiset ovat välttämätön osa turvatalojen toimintaa.

 

Nuorten turvatalossa ovet ovat auki vaikka yöllä.

 

VANTAAN ASOLASSA puurivistön takana seisoo vanha ylväs puukartano. Kuistilla liehuva lippu kertoo, että täällä pitää majaansa Suomen Punainen Risti. Tarkemmin sanoen kyse on nuorten turvatalosta, joka on toiminut Vantaalla vuodesta 1994. Turvatalossa tarjotaan pääasiassa väliaikaista majoitusta ja keskusteluapua esimerkiksi perheriitojen tai itsenäisen elämän aloittamisen takia.

Turvatalo on paikka, johon tulemisen kynnys on haluttu pitää niin matalana kuin mahdollista: ovelle ilmestyminen riittää. Kriisimajoituspaikkoja on kahdeksan, mutta talo on harvoin niin täynnä.

– Keskimäärin täällä asutaan parisen viikkoa, mutta keskiarvo ei kerro yhtään mitään. Joku tarvitsee majoituspaikkaa vain yhdeksi yöksi. Sitten on näitä tilanteita, joissa nuori on itsenäistymässä ja etsimme yhdessä hänelle asuntoa. Se saattaa kestää kuukausia, kertoo Vantaan nuorten turvatalon johtaja Pekka Väänänen.

 

VANTAAN TURVATALO on ollut Asolassa niin kauan, että se tunnetaan kaupungissa hyvin. Koulujen sosiaalikuraattorit ja terveydenhoitajat osaavat ehdottaa sitä, ja monet nuoret kuulevat sen olemassaolosta ystäviltään tai vanhemmilta. Noin puolet turvatalon asiakkaista saapuu lastensuojelun kautta: vaikeassa tilanteessa oleva perhe voidaan ohjata turvatalolle saamaan tukea.

Ovet aukeavat majoittujille iltapäivällä kello viisi. Talon arki koostuu yhteisistä ruokahetkistä, läksyjen teosta ja ajan viettämisestä porukalla. Yöksi kaikki antavat kännykkänsä säilöön yörauhan takaamiseksi, ja aamulla kello kymmeneen mennessä kaikkien pitää lähteä joko kouluun tai hoitamaan muita asioita.

 

PALKATTUJA työntekijöitä on kuusi, mutta ilman 70 vapaaehtoisen työpanosta talo ei toimisi. He tekevät ruoan pöytään, pistävät pyykit pyörimään ja viettävät aikaa nuorten kanssa. Koska vapaaehtoiset hoitavat monet käytännön asiat, palkatut työntekijät voivat keskittyä nuorten asioihin ja perheneuvottelujen käymiseen.

Ihmisten ongelmia ratkaisemaan turvatalo ei kuitenkaan voi ryhtyä. Apua, neuvoja ja ohjausta annetaan, mutta omien asioiden selvittäminen on yhä ihmisen itsensä vastuulla.

– Me emme voi luvata, että ratkaisemme kaikki ongelmat, mutta me pystymme auttamaan, kun ihmiset tulevat vapaaehtoisesti hakemaan apua. Se on meidän oikea roolimme, Väänänen sanoo.

 

Teksti ja video: Tapio Pellinen