27 Oct

“Ääriviivani ovat piirtyneet ennakkoluuloista”

image

Julia Silverio (kuvassa keskellä) kirjoittaa, miten erilaiset kohtaamiset ovat vaikuttaneet hänen tapaansa olla ja ajatella. Kuva: Julia Silverio

 

Täällä olen kuin kuka vaan, leimaton. Oikeasti vain huulipunani värillä ja vaatteilla, ilolla ja surulla saan kohtaamisiini väriä. Värejä jotka antavat suuntaa siitä, mitä minä edustan, mistä pidän, millainen olen.

 

MUUTETTUANI SUOMESTA Britanniaan sain huomata valtavan muutoksen siinä, miten minua kohdellaan vähemmistönä, tummempana kuin muut.

Enää ei ole uskomuksia, joiden avulla keskustelukumppani saa pelkällä katseella luoda persoonalleni ääriviivat.

Kun ääriviivat on kerran piirretty, niiden muuttaminen on hankalaa. Suomessa minulta odotetaan ulkonäköni puolesta hyvää ja monipuolista kielitaitoa. Kun kerron, etten puhu sen useampaa kieltä kuin moni muukaan, koen häpeää siitä, että aiheutan pettymyksen. Kanssakeskustelija saattaa tajuta, etten täytä hänen ennalta luomaansa muottia. Silloin on helppo ajatella, että vika on muotin sijaan minussa ja taidoissani.

On paljon vaikeampaa myöntää omien oletustensa paikkansapitämättömyys tai kapeakatseisuus; myöntäessä täytyy myös oman ajatustavan, ja siten maailmankuvan muuttua.

Toista on helpompi pitää erikoisena.

 

ENNEN MUUTTOA Englantiin olin juuri oppinut käyttämään hyväkseni omaa erilaisuuttani. Osasin vetää oikeasta narusta oikeassa paikassa. Työhaastatteluissa koin haastattelijan usein maalaavan ulkonäköni perusteella mielikuvan täydellisestä kielitaidosta ja työpaikan kansainvälisestä imagosta.

 

“Olin juuri oppinut

käyttämään hyväkseni

omaa erilaisuuttani.”

 

Kerroinkin haastattelijoille omasta erilaisuudestani ja sen tuomista hyvistä puolista. Sanottuani nämä asiat ääneen, tuli välillemme aina tyytyväinen ymmärrys siitä, että mielikuva muuttuu todeksi.

Kuvaillessa itseäni opin kertomaan, miten tykkään sienten poimimisesta. Lisäksi kerron, miten rakastan hiihtoa Rovaniemellä ja runoutta suomen kielellä. Nämä tiedot toimivat todisteina suomalaisuudestani, ettei kenenkään tarvitse enää epäillä tai kyseenalaistaa kansalaisuuttani.

Toisissa tilanteissa, toisten ihmisten kanssa, on eduksi jakaa tieto siitä, kuinka sieluni ja lantioni syttyvät salsalle, kuinka rakastan ja kaipaan aurinkoa tai kuinka kihara tukka minulla oikeasti on. Tämä on eksoottista, seksikästä ja kiehtovaa joillekin.

Sopivalla hetkellä on aina hauskaa nostaa ennakkoluulot pöydälle. Mainita, ettei tummasta tytöstä kannata pimeällä kuvaa ottaa, silloin hohtaa vain hampaat. Voin myös sanoa, ettei ”africa booteyllä” farkkuja Suomesta löydä, vanhoja miehiä likaisine ajatuksineen kylläkin.

Olen ollut rehellinen ja aito ajatuksieni kanssa, mutta olisinko sanonut näitä asioita, jos en haluaisi murtaa tai vahvistaa niitä näkymättömiä oletuksia, joita oletan keskustelukumppanillani olevan?

 

NYT UUDESSA kaupungissa kohtaamiset tuntuvat kamalan paljastavilta ja rehellisiltä. En voi piiloutua oletusten taakse ja pelata niillä. Vain minun tavallani olla on väliä. Se miten käyttäydyn, mitkä sanat valitsen tai millaisen paidan puen määrittävät minut.

Enää ihonvärini ei määrittele minua tai kerro, missä olen hyvä ja missä huono. Mitä minun kannattaisi opiskella tai mitä ei. Oma vartalonikin, fyysiset ääriviivani, tuntuvat antavan minulle enemmän tilaa kuin aiemmin.

Erilaisten mutta ennen kaikkea hyväksyttyjen vartalomallien ja -värien keskellä oma kehoni tuntuu yhtäkkiä paljon paremmalta. Reiteni eivät enää kanna samanlaista taakkaa turhasta pyöreydestä, vartaloni osat ovat vapautuneet omista soimaavista ajatuksistani.

Väitänkin, että rodullisen eriarvoistamisen vähentyessä vartalon muodot määrittävät ihmisen mahdollisuuksia ja taustaa entistä vähemmän. Kun hyväksymme erilaiset värit ja niiden yhdistelmät, tulevat muodot ja mallit siinä samassa.

 

MILTÄ SITTEN tuntuu elää hieman vähemmän ennakkoluuloisessa yhteiskunnassa kahdenkymmenen Suomessa eletyn enemmän ennakkoluuloisen elinvuoden jälkeen? Minusta tuntuu oudolta. Aluksi koin vapautta. Vapautta ennakkoluuloista ja muiden toiveista. Vapautta roolista, jota olin kantanut jo niin pitkään.

 

“Kuka ‘minä’ edes on,

jos se ei enää voi

olla salsa-Julia?”

 

Sitten tuli tyhjyys ja hämmennys. Miten olla nyt minä? Tai kuka ‘minä’ edes on, jos se ei enää voi olla ‘salsa-Julia’, ‘nappisilmä’ tai ‘se tumma tyttö’? Täällä niillä nimillä kutsutaan niin monia muitakin.

Huomaan olevani jumissa ääriviivoissani. Eikä yksin Suomen kansa ole piirtänyt niitä minulle, vaan olen piirtänyt niitä myös itse, käsi kädessä kansan kanssa.

Nyt kun yhteiskuntani käsi on irrotettu minua piirtävästä kynästä, minä en haluakkaan päästää irti. Nämä värit ja linjat ovat jo minussa, muuttuneet minuksi.

Huomaan yrittäväni pelata entisillä Suomi-ennakkoluuloilla, mutta kommentteihini reagoidaan Britanniassa eri tavalla kuin Suomessa. Lauseeni aiheuttavat hämmentyneitä naurahduksia, jopa ihmetteleviä kommentteja.

Kerron usein olevani kotoisin Suomesta, mutta sitten huikkaan nopeasti, että en kuitenkaan näytä suomalaiselta, koska juurissani on muitakin mutkia. Sitten pitäisi nauraa. Usein britti naurahtaa, koska minä nauran, ei siksi että vitsi olisi hauska. Täällä on ihan tavallista olla kotoisin mistä hyvänsä, eikä ulkonäöllä ole väliä.

Ehkä täällä, minulle uudessa yhteiskunnassa, minun kynästäni on hiljakseen tartuttu uudella otteella ja värillä. Pikkuhiljaa voin yhdessä muiden kanssa luoda uusia ääriviivoja vanhoja jatkamaan ja koristamaan. Nyt uskallan jopa sanoa, että muutos on alkanut.

 

Teksti: Julia Silverio

Kirjoittaja työskentelee EVS-vapaaehtoisena Ison-Britannian Punaisella Ristillä Nottinghamissa. Kaupungilla on pitkä historia maahanmuuttajien kanssa, ja monikulttuurisuus läpäisee kaikki yhteiskuntaluokat.

Leave a Reply, but while doing so Please respect the seven fundamental principles of the Red Cross and Red Crescent Movement (humanity, neutrality, impartiality, independence, voluntary service, unity, universality). Thank you!