01 Oct

Auttamisen anatomia

decision-1120-blue

Maailma voisi olla parempi paikka, jos auttaisimme järki, ei vain sydän edellä.

Kävin katsomassa Nykytaiteen museossa Kiasmassa taitelija Jani Leinosen näyttelyn Tottelemattomuuskoulu, joka haastaa kävijöitään esimerkiksi kodittomilta kerättyjen avunpyyntötaulujen avulla. Mukana on myös kokoelma taiteilijan aiempia töitä, jotka leikittelevät suuryritysten suosittujen kulutustuotteiden logoilla ja brändihahmoilla, joille Leinonen on antanut uuden ilmeen ja viestin.

Tottelevaisuuskoulu perustuu amerikkalaisen historioitsijan ja ihmisoikeusaktivistin Howard Zinnin ajatukseen siitä, että maailman kamalimmat asiat johtuvat tottelevaisuudesta – siis siitä, etteivät ihmiset ole sanoneet riittävästi ‘ei’ esimerkiksi kansanmurhille ja orjuudelle. Näyttely on raju, mutta syystä suosittu – se saa pysähtymään ja pohtimaan.

Osuvasti samana päivänä ystäväni sattui kirjoittamaan Facebookiinsa päivityksen auttamisen vaikeudesta. Hän kertoi ohittaneensa kotimatkallaan nuoren miehen, joka nökötti kadunvarressa poissaolevan näköisenä:

”Hidastan vauhtia ja katson. Kyllä, se hengittää. Jatkan matkaa, koska väsyttää ja on hirveä nälkä. Haluan kotiin. Hetken päästä takaani kuuluu naisen ääni. “Hei sinä, pitäisikö soittaa 112? Minä en ainakaan haluaisi, että oma poikani jätettäisiin yksin tuohon tilaan. Joku varmasti pöllii sen kamat, jos se tuohon jää”. Tunnen piston rinnassani. Ajattelin samaa kuin nainen, mutta kävelin ohi. Yhteistuumin naisen kanssa palaamme takaisin miehen luo. Nyt, tarkemmin katsottuna kädessä on verinen huumeruisku. Perusmeininkiä varmaan, mutta hälytämme kytät varmuuden vuoksi paikalle. He tulevat nopeasti, katsovat tilannetta kyllästyneesti ja lupaavat hoitaa kaverin pois makaamasta.

Mietityttää. Kuinkakohan moni muu käveli hänen ohitseen? Milloin minusta on tullut niin välinpitämätön, että jonkun muun pitää ottaa ensimmäinen askel, jotta toimin?”

Leinosen tottelevaisuuskoulussa istuminen ja ystäväni kokemuksesta lukeminen saivat minut pohtimaan tarkemmin auttamisen anatomiaa eli sitä, missä auttaminen oikeastaan syntyy. Auttaminen ei ole koskaan helppoa, mutta miten auttamiskynnystään voisi madaltaa?

Minä vai joku muu?

Auttaminen edellyttää ainakin ensikertalaiselta oman epämukavuusalueen ulkopuolelle menemistä. Ensi askel vaatii usein myös ennakkoluulojen rikkomista. Sekava ei ole aina päihtynyt, eivätkä promillet, kielitaidon puute tai jonkun epäsiisteys saisi olla syy jättää auttamatta.

Auttamisen yhteydessä puhutaan usein lähimmäisenrakkaudesta ja hyvästä sydämestä, vaikka auttajan on tehtävä tietoinen päätös puuttua tilanteeseen. Vaikka halu auttaa syntyisi sydämessä, itse humaani toiminta on nimenomaan järjen – aivojen – asia.

Ystäväni kohtaama tilanne on tuttu. Nuo hetket laukaisevat myös minussa nopean mutta monimutkaisen pohdintaketjun. Reagoinko vai enkö reagoi? Olisiko ok kävellä vain ohi? Erityisesti kaupunkiympäristö saa laskemaan liikaa muiden avun varaan.

Humaani toiminta on nimenomaan järjen – aivojen – asia.

Sydämellisyys ei riitä

Oman kokemukseni mukaan auttaminen on taito, jota pitää ja voi harjoitella. Jos omaa auttamisvalmiuttaan ei pidä yllä esimerkiksi ensiapukursseilla, ammatissaan tai vapaaehtoistoiminnassa, on luonnollista, että tilanteen tullen kävelee pois. Auttaminen voi olla aluksi pieniäkin tekoja, kuten tuntemattomalle tien antamista ja neuvomista.

Leinosen Tottelemattomuuskoulun tavoin uskon, että auttamisen anatomia pohjautuu taitoon olla kriittinen. Kiireisessä arjessa pitäisi malttaa säilyttää herkkyys ihmisyydelle. Siksi auttaminen alkaa avuntarpeen huomaamisesta; sen tunnistamisesta, että jollakulla on hätä ja että juuri minä voin tarjota esimerkiksi henkistä tukea järkyttyneelle tai aikaani turvapaikanhakijalle. Pienikin teko voi olla symbolisesti suuri.

Auttamista estävistä ajattelumalleista irtautuminen vaatii rohkeutta. On tunnistettava muille näkymätön hätä ja kyseenalaistettava oma kupla, kuten Leinosen Hunger King -projektissa, jossa hän puuttui Unkarin kodittomien tilanteeseen. Ideansa hän sai Helsingin leipäjonosta. Tarvitaan lisää vastaavanlaista toisin näkemistä ja tekemistä, joka ei kyseenalaista ihmisten avuntarvetta, vaan pikemminkin sallii haavoittuvaisuuden.

Pienin askelin omaa auttamiskynnystään voi oppia madaltamaan. Ja se kannattaa, sillä auttamisen anatomia toimii kuin bumerangi: antaja saa aina eniten.

Teksti: Mirkka Helkkula

One thought on “Auttamisen anatomia

  1. Tulee mieleen tämä:

    ‘And so the first question that the Levite asked was, ‘If I stop to help this man, what will happen to me?’ But then the Good Samaritan came by. And he reversed the question: ‘If I do not stop to help this man, what will happen to him?’ Martin Luther King

    Kun ajattelee näin päin, joutuu yleensä toteamaan, että se mitä sille avun tarpeessa olevalle tapahtuu on paljon pahempaa, kuin mitä itse menettää jos ojentaa kätensä.

Leave a Reply, but while doing so Please respect the seven fundamental principles of the Red Cross and Red Crescent Movement (humanity, neutrality, impartiality, independence, voluntary service, unity, universality). Thank you!