15 Mar

Kolumni: Yhdessä koettu kipu sitoo yhteen

Kuva: Pixabay.

 

Jaetut kokemukset ovat joskus sanoja vahvempia. Urheiluharrastuksen parissa yhteinen intohimo yhdistää ihmisiä, jotka tuskin muualla tapaisivat, kirjoittaa Henry Goes Liven kolumnisti Ida Kannisto.

 

PUNAISET KASVOT VALUVAT HIKEÄ ja räkä roikkuu suusta. Sellaisina kestävyysurheilijat usein harjoituksissa ja kilpailuissa esiintyvät. Lajissa koetellaan vartalon sietokyvyn rajoja. Kipua on helpompi kestää, kun harjoituksen vie läpi yhdessä muiden juoksijoiden kanssa, ja lisäksi ryhmässä pystyy puskemaan itsensä yhä kovempiin suorituksiin. Joukkueen kesken koettu kaikkensa antaminen yhdistää: vain toinen juoksija voi ymmärtää, miltä suorituksen jälkeinen olo tuntuu.

Kun jakaa toisen kanssa väsymyksen ja vatsakivut, voitot, kitkerät epäonnistumiset sekä harjoitusleireillä päiväkausien ajan huoneen ja huolet, voi päästä yllättävän syvälle toisen elämään. Kovin kilpakumppani voi aivan hyvin olla kilparatojen ulkopuolella paras ystävä. Harrastuksen kautta syntyvät ystävyyssuhteet ovat usein erityisiä, sillä ne rakentuvat vahvan yhteisen kiinnostuksen ympärille. Treeneihin lähdetään kiireen keskellä, ja harjoituksen ajaksi ulkopuolinen arkielämä jää taka-alalle. Päivittäin tavattavista treenikavereista syntyy helposti läheinen yhteisö, joka kuulee hyvät ja huonot kuulumiset ensimmäisenä.

Kunto Plus -lehden juoksuaiheisessa jutussa todetaan leikkimielisesti, että harrastuksen kautta löydetyt uudet ystävät ovat juoksijalle tarpeen, sillä harrastusta koskevat Facebook-päivitykset alkavat pian kyllästyttää vanhaa tuttavapiiriä. Toteamuksessa lienee totuutta taustalla, sillä lajiin kuin lajiin hurahtanut haluaa jakaa kokemuksiaan muiden kanssa. Helpointa on keskustella toisen harrastukseen uppoutuneen kanssa, joka ymmärtää tarkalleen, mistä puhut. Yhteinen kiinnostus tuo yhteen ihmisiä huolimatta siitä, millainen elämä harjoitusten ulkopuolella odottaa. Eräs harrastusten tärkeä piirre piileekin siinä, että ne saattavat yhteen ihmisiä, jotka eivät muualla tapaisi tai tutustuisi. Erilaisuus ei ole este, sillä yhteinen harrastus antaa vahvoja, yhteisiä kokemuksia.

 

UUTEEN MAAHAN MUUTTAMINEN on jännittävää ja väsyttävää. Silloin, kun sosiaalinen verkosto on rakennettava alusta ja perustettava tuntemattomien ihmisten varaan, urheilun yhdistävä vaikutus tulee esille hyvin selvästi. Kun syksyllä muutin vaihto-opiskelemaan Englantiin, sain huomata, että yhteiset intohimot yhdistävät kaikkialla maailmassa. Jos on palo tiettyyn tekemiseen, sen pariin kannattaa uskaltautua vieraassakin ympäristössä. Se, että tuntee harrastuksen, tuo turvaa. Vaikka uusi ympäristö jännittäisi, juokseminen sujuu samaan tapaan maassa kuin maassa.

Loughboroughin yliopiston juoksuryhmällä oli ensimmäinen kokoontuminen pian opintojen alettua. Kovatasoiseen ryhmään liittyminen pelotti niin paljon, että ensimmäiseen tapaamiseen matkatessani oksetti, itketti ja teki mieli kääntyä takaisinpäin. Ehkäpä koko opiskeluvuoden paras päätös oli kuitenkin kauhusta kankeana seistä paikallaan ja odottaa, kun porukka jaettiin ryhmiin lajeittain.

Britit eivät ole niin kovin erilaisia kuin suomalaiset. He ovat ystävällisiä, mutta eivät tunkeile. Isossa yliopistossa ei välttämättä kaikilla kursseilla ole paikallisten enemmistöä. Jos haluaa löytää samankaltaisia ihmisiä ja sosialisoida muutenkin kuin oluttuopin ääressä (joka toki sekin on osa paikalliseen kulttuuriin tutustumista, etenkin Britanniassa), harrastusryhmiin liittyminen on oiva tapa. Joissain yliopistoissa niitä on tarjolla lukematon määrä. Esimerkiksi Loughboroughin yliopistossa voi pelata huispausta, kokeilla napatanssia tai laskuvarjohyppyä, harjoitella ammuntaa tai opetella surffaamaan.

 

JUOKSURYHMÄSSÄ KAIKKI MUUT puhuvat äidinkielenään englantia. Lähes kaikki tuntevat entuudestaan, eikä ryhmässä ole kuin kaksi ulkomaista opiskelijaa. Aluksi harjoitusten kovuus kauhistutti, mutta se myös yhdisti. Ennen kovaa suoritusta monia jännittää, mutta harjoituksen jälkeen jokainen on tyytyväinen siihen, että selvisi kunnialla loppuun saakka.

Ensimmäisessä täkäläisessä juoksukilpailussani horjahtelin paksussa mutakerroksessa ja loikin muiden perässä syviin, veden täyttämiin ojiin. Kura lensi ympäri vartaloani, kun rämmin violetti liivi ylläni kilometristä toiseen. Kun vihdoin ylitin maaliviivan, kyynärpäitä myöten mudassa oleva joukkuetoverini otti minut halauksella vastaan. ”Juostessa tarkoitus on nauttia, ei stressata”, totesi joukkueeni valmentaja kilpailun jälkeen.

Yhteisöllisyyttä tunteakseen ei aina tarvita sanoja – joita ei henkeä haukkoessa edes pystyisi muodostamaan. Yhteinen äärikokemus vastaa helposti paria vierekkäisillä penkeillä vietettyä kuukautta luokkahuoneessa.

Teksti: Ida Kannisto

 

Leave a Reply, but while doing so Please respect the seven fundamental principles of the Red Cross and Red Crescent Movement (humanity, neutrality, impartiality, independence, voluntary service, unity, universality). Thank you!