18 Oct

Kuoleman näkeminen voi järkyttää jopa vahvaa ammattilaista, mutta kokemus auttaa käsittelemään sen kohtaamista

Sairaalan syöpäosastolla sairaanhoitajana työskentelevä Linda Kulmala, 25, on joutunut sopeutumaan siihen, että kuoleman näkeminen on osa elämää. Kuva: Ida Kannisto.

 

Kuolema on luonnollinen osa elämää. Sen kohtaaminen voi kuitenkin olla traumaattista ja pahimmillaan viedä kyvyn työskennellä tai opiskella. Vaikka kuolema on etääntynyt arjestamme, joidenkin ihmisten elämässä se on vahvasti läsnä. Näin on esimerkiksi hoitajan työssä.

 

KUOLEMA PELOTTAA, sitä on vaikea ymmärtää ja ruumiita näkee vain kauhuelokuvissa. Etenkin nuori ihminen voi kokea elämän päättymisen tällaisena. Äskettäin 25 vuotta täyttänyt Linda Kulmala sen sijaan pohtii, suhtautuuko hän kuolemaan jotenkin liian kevyesti: se ei pelota, vaan tuntuu olevan osa normaalia elämän kiertokulkua.

Kulmala valmistui vajaat pari vuotta sitten sairaanhoitajaksi. Hän työskentelee syöpäosastolla Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Siellä kuolema on joskus jopa helpotus.

– Jos syöpä on edennyt niin pitkälle, että kuolema on lähellä, se voi olla jopa toivottua. Ihminen ei voi hyvin silloin, kun syöpä on levinnyt kehossa useaan paikkaan, Kulmala kertoo.

 

KUOLEMA ON KULMALAN MUKAAN syöpäosastolla arkipäivää. Vaikka elämän päättyminen tuntuu nyt luonnolliselta, kesti pitkään ennen kuin Kulmala kohtasi työelämässä ensimmäisen kuoleman. Harjoitteluissa hän hoiti paljon saattohoitopotilaita, mutta kuolema ei koskaan sattunut oman vuoron aikana. Lopulta se osui kohdalle keikkatyössä vanhustenhoidon puolella.

– Olin hoitanut tätä ihmistä edellisenä iltana. Hän oli saattohoidossa ja tiedettiin, että kuolema on tulossa pian. Asia oli mielessä koko vuoron ajan, ja yön aikana hän kuoli. Koska kyseessä oli vanhusten palvelutalo, vainaja oli siellä vielä aamulla.

Kulmala ei saapunut paikalle ensimmäisenä. Siksi kuolleen kohtaaminen tuntui turvalliselta: hän osasi odottaa, mitä on vastassa, ja mukana oli kokenut työkaveri.

 

VAHVASTA ASENTEESTA ei käy kiittäminen ainoastaan ammattitaitoa ja kasvattavia työkokemuksia. Kulmala uskoo, että oman henkisen kantin taustalla vaikuttaa myös oma kokemus syövästä.

– Sairastin syövän 11-vuotiaana. Silloin pälkähti idea siitä, että haluan sairaanhoitajaksi.

Nyt hän työskentelee aikuisten syöpäpotilaiden hoitajana. Kulmala ei pelkää puhua sairaudesta. Sen sijaan häntä hämmästyttää, että syöpä on yhä tabu, josta ei välttämättä uskalleta puhua tai kysyä.

– Uskon, että se teki paljon vahvemmaksi. Enää en hätkähdä ihan pienimmästä asiasta. Olen aina ollut peruspositiivinen ihminen ja olin sellainen jo ennen sairautta, mutta ehkä se on vielä jotenkin tuplaantunut sen jälkeen. Elämästä osaa nauttia ihan eri tavalla, eikä kaikista turhista pikkuasioista jaksa valittaa, Kulmala kertoo.

– Omalla kohdallani ei ollut suurta vaaraa kuolemasta tai ainakaan minulle ei niin kerrottu, hän jatkaa.

Syöpäosastolla tärkeää on Kulmalan mukaan niin potilaiden kuin omaistenkin huomioiminen ja heistä huolehtiminen, keskustelu ja kuulevana korvana toimiminen. Kuolema herättää aina tunteita, ja itkeminenkin on sallittua. Kulmala huomauttaa, että kovin toivottu ei kuitenkaan ole tilanne, jossa potilaan omaiset lohduttavat hoitajaa.

 

KULMALAN AJATUKSET saavat vahvistusta Ylöjärvellä sijaitsevan palvelutalon Keihäsniemen kodin vastaavalta hoitajalta Sanna Haapaselta, joka sanoo, että kuoleman kohtaaminen tuntuu, vaikka olisi työssään kuinka vahva ammattilainen.

Haapanen kertoo, että työpaikalla keskustellaan läpi jokainen kuolemantapaus. Uusilta opiskelijoilta hän usein tiedustelee, ovatko he kohdanneet kuolemaa, onko siitä keskusteltu opinnoissa ja millaisia ajatuksia opiskelijalla on kuolevan hoidosta.

Hoitajan ammatti-identiteettiin kuuluu ajatus siitä, että elämää ylläpidetään ja ihmistä kohdellaan ihmisenä loppuun saakka. Haapanen pyrkii valmistamaan opiskelijoita siihen, että vanhustyössä kuolema voi olla oven takana. Se voi olla vastassa esimerkiksi aamulla työpaikalle mentäessä.

– Jos opiskelija on kauhean nuori, hänellä ei välttämättä ole valmiuksia kohdata tai käsitellä kuolemaa, Haapanen pohtii.

– Toisaalta olen huomannut, että nuoremmat suhtautuvat usein kuolemaan teknisesti ja pystyvät kohtaamaan sen helpommin ilman tunnetaakkaa.

 

MYÖHEMMÄLLÄ IÄLLÄ ELÄMÄNKOKEMUS voi muuttaa suhtautumista. Jos esimerkiksi kuolleen ikä on lähellä omien vanhempien ikää, kuolema voi tulla tunnetasolla liian lähelle. Haapanen kertoo törmänneensä uransa aikana siihen, että jo valmistunut ja ammattitaitoinen hoitaja onkin kuolemantapauksen kohdatessaan heikoilla.

Taustalla voivat vaikuttaa esimerkiksi liian nuorena koetut tapahtumat: kuolema on voinut yllättää liian rajusti väkivaltatilanteessa tai nuori on voinut joutua hoitamaan omia vanhempiaan. Kokemuksista voi seurata epävarmuutta ja pelkoa siitä, että hoidettava kuolee.

– Tällöin hoitaja voi tuntea syyllisyyttä ja miettiä, aiheuttiko hän kuoleman. Syyllisyys voi olla dramaattista. Siihen voi loppua ura tai opinnot. Jos tapahtunutta ei pysty käsittelemään, se voi seurata mukana todella pitkään.

 

KUN OPISKELIJA KEHITTYY vuosien aikana ammattinsa osaavaksi hoitoalan ammattilaiseksi, myös tiedot, taidot ja tunnetaidot kehittyvät, ja hän kykenee näkemään kuoleman kokonaisuutena ja elämään kuuluvana. Tällöin kuolemaa osaa lähestyä vahvana ammattilaisena ja toisaalta säilyttää omat tunnepuolen kokemukset ominaan. Jos kuolema on luonnollinen, elintoiminnot hiipuvat hiljalleen. Elimistö voi tehdä kuolemaa usean päivän ajan, kunnes elintoiminnot lopulta lakkaavat. Sitä hetkeä ei voi ennustaa.

Haapanen kertoo, ettei opiskelijoiden ole pakko osallistua esimerkiksi saattohoitoon. Kenenkään onnistuminen työssään määräydy sen mukaan, uskaltaako hän koskettaa kuollutta.

Teksti ja kuva: Ida Kannisto

Leave a Reply, but while doing so Please respect the seven fundamental principles of the Red Cross and Red Crescent Movement (humanity, neutrality, impartiality, independence, voluntary service, unity, universality). Thank you!