31 May

Arktisissa olosuhteissa luonto rökittää ihmisen – Huippuvuorilla on enemmän jääkarhuja kuin vakituisia ihmisasukkaita

 

Porttikielto kissoille, ase kainaloon, kuoleminen on kielletty. Norjan Huippuvuoret on erikoinen paikka, jonka mahtava luonto yllättää matkailijan.

 

POHJOISELTA JÄÄMERELTÄ käy hyytävä tuuli, ja vuonot ja korkeusvaihtelut hallitsevat lumista maisemaa. Huipuista korkein kohoaa jopa 1717 metrin korkeuteen. Valo häikäisee silmiä, sillä Norjan Huippuvuorilla yötön yö alkaa huhtikuussa ja kestää elokuuhun.

Huippuvuorilla asuu noin 2 700 vakituista asukasta, ja asukkaiden pääelinkeinoja ovat kaivosteollisuus, matkailu ja napaseutujen tutkimus. Saariston suurimmassa asutuskeskuksessa Longyearbyenissa sijaitsee maailman pohjoisin yliopistokeskus.

 

LUONTO HALLITSEE PAIKALLISTA elämäntapaa. Kylästä ei saa poistua ilman asetta, sillä vastaan voi tepastella arktinen otso. Saaristossa elää arvioiden mukaan yli 3 000 jääkarhua, jotka pitävät ihmiset jatkuvasti varpaillaan. Kohtaaminen pedon kanssa voi olla kohtalokas, ja sen vuoksi paikalliset pitävät usein kotiensa ovia lukitsemattomina. Hätätilanteessa suoja on kaikkien saatavilla.

Hyinen laivamatka Pohjoisella jäämerellä on paras mahdollisuus nähdä jääkarhu tai jäälautoilla pötköttelevä mursuyhteisö. Miltei yhtä hämmästyttävää on seurata majatalon ikkunasta vuoren rinteillä köpöttäviä Huippuvuorten peuroja, jotka kiireettömästi etsivät syötävää karuissa olosuhteissa. Hyväonninen reissaaja kuulee naalin haukun ja kiikaroi eläimen loikkimasta lumen keskeltä.

Visit Svalbardin tilastojen mukaan (pdf-tiedosto) vuonna 1996 Longyearbyenin majataloissa yövyttiin noin 50 000 kertaa. Vuonna 2006 luku oli hieman yli 80 000 ja vuonna 2015 noin 130 000. Turistimäärät ovat huimassa kasvussa, eikä ihme. Upea luonto on matkan arvoinen.

Turismilla on kuitenkin kääntöpuolensa. Arktiset olosuhteet ovat haastavia, ja lisääntyvien matkustajamäärien myötä esimerkiksi onnettomuusriskit kasvavat. Lisäksi muuttuva ilmasto koettelee erityisesti arktista seutua, ja lisääntyvä liikenne rasittaa luontoa entisestään.

 

HUIPPUVUORIIN LIITTYY ERIKOISUUKSIA, joihin ei törmää kaikkialla maailmassa. Saaristossa ei esimerkiksi kasva yhtään puuta. Paikalliset tosin vitsailevat, että väite on pötyä. Heidän mukaansa saarilla on yksi puu, joka on jopa seitsemän senttiä pitkä. Toisekseen, kissoilla on porttikielto Huippuvuorille. Saarilla nimittäin pesii paljon harvinaisia lintuja, joita kissat voisivat läsnäolollaan uhata.

Erikoisinta Huippuvuorissa lienee kuitenkin se, että Longyearbyenin asutuskeskuksessa kuoleminen on kiellettyä. Kylässä sijaitsee pieni hautausmaa, jonne aikoinaan haudattiin espanjantautiin kuolleita kaivostyöläisiä. Myöhemmin havaittiin, etteivät ruumiit maadu arktisissa olosuhteissa. Niinpä kuoleminen kiellettiin vuonna 1950. Nykyisin Huippuvuorilla kuolleet saavat viimeisen leposijansa Tromssassa. Pitkäaikaisten asukkaiden tuhkat voidaan kuitenkin erikoisluvalla haudata Longyearbyenin pienelle hautausmaalle.

Henry Goes Live kertoo myöhemmin kesällä, miten Huippuvuorilla asuvat nuoret viettävät vapaa-aikaansa.

Teksti ja video: Ulriikka Myöhänen

24 May

Monen ihmisen seurustelusuhteessa luottamus on seksiä ja sitoutumista laajempi asia, jota rakennetaan keskustelemalla avoimesti ajan kanssa

Joskus seurustelusuhteeseen mahtuu kolme ihmistä – tai enemmän. Kuva: Pixabay.com

 

Monessa parisuhteessa yksi suurimmista epävarmuuden herättäjistä on ajatus omasta kumppanista toisen kanssa. Polyamorisessa suhteessa elävät Minna ja Harri kertovat, mitä luottamus tarkoittaa suhteessa, jossa seksi ja rakkaus ovat sallittuja muiden kanssa.

 

– LUOTTAMUS… se on niin itsensä määrittelevä sana. Voisi sanoa, että se on turvallisuuden tunnetta toisen seurassa. Sitä kun tiedät, ettei hän tahallisesti halua satuttaa tai loukata sinua. Lisäksi siihen kuuluu se, hän ajattelee asioita myös sinun tai teidän kannalta, toteaa nelikymppinen Minna ja vilkaisee kumppaniaan Harria.

Minnalla on kuitenkin myös toinen kumppani, Lauri (henkilöiden nimet on muutettu heidän yksityisyytensä suojelemiseksi). Kolmikko on elänyt jo seitsemän vuotta polyamorisessa suhteessa. Sillä tarkoitetaan suhdemuotoa, jossa seksin ja rakkauden ei tarvitse rajoittua yhteen ihmiseen. Millaista luottamus on suhteessa, jossa on sallittu asioita, jotka monessa herättävät jo ajatuksen tasolla mustasukkaisuutta?

– Se on jännä, kun Minnan ja Laurin kanssa ei ole oikeastaan tarvinnut edes miettiä mitään luottamusta, Harri toteaa.

 

SEKÄ MINNA ETTÄ HARRI kokevat luottamuksen olevan samanlaista, oli kyseessä sitten monogamia tai monisuhde. Se on kunnossa silloin, kun voi keskittyä huolehtimaan rahasta, laskuista ja muista ikävistä asioista sen sijaan, että huolehtisi siitä, mitä oma kumppani tekee. Epävarmuutta voi kuitenkin herättää esimerkiksi toisen ajankäyttö.

– Kyllä minä sanoisin, että polysuhteessa tietyt haasteet korostuvat. Ne liittyvät aika pitkälti omistuksenhaluun. En tarkoita sitä, että toisen ihmisen haluaisi omistaa kokonaan. Mutta siinä voi tulla miettineeksi esimerkiksi, että miksi tuo tekee tuon toisen kanssa joitain asioita tai miksi hän ei vietä enemmän aikaa kanssani, Minna kertoo.

On tärkeää tiedostaa, mitä kukakin osapuoli suhteelta odottaa. Mikäli toisen rajoja ei tiedetä, on niitä myös mahdoton kunnioittaa. Tämän vuoksi puhuminen on tärkeää.

– Alussa meillä oli aika paljon sellaista skannausta kaikkien kolmen kesken. Harri oli huolissaan siitä, että hän rikkoisi jotain minun ja Laurin väliltä, ja minä taas varmistelin koko ajan, ettei tämä loukkaa heitä. Lauri taas oli se raukka, joka joutui selittämään kaikille, että tämä on ihan ok hänelle. Meidän välisemme luottamus on rakentunut aina puhumalla kaikesta avoimesti sekä toki ajan kanssa, kun on oppinut tuntemaan toisten toimintatavat, Minna kertoo.

 

PELKÄSTÄÄN PUHUMINEN EI KUITENKAAN RIITÄ. Sovituista asioista on myös pidettävä kiinni. Minnan, Harrin ja Laurin suhteessa Harri ei ole kohdannut epäilyksen hetkiä. Minnalle luottaminen on joinain hetkinä ollut vaikeampaa.

– Ne ovat olleet juuri sellaisia tilanteita, kun on puhuttu tietyistä rajoista ja sovittu tietyt asiat, ja sitten niistä on poikettu. Asia itsessään ei ole välttämättä ollut niin paha, vaan se, että se on tehty puhutun ja sovitun yli. Mutta sitten on keskusteltu, määritelty asioita uudestaan ja rakennettu sitä luottamusta.

 

KYKY LUOTTAA TOISEEN IHMISEEN alkaa kehittyä jo lapsuudessa. Mikäli myönteisiä kokemuksia on silloin vähän, voi se näkyä aikuisiällä. Merkitystä on silläkin, onko muissa aikuisiän ihmissuhteissa luottamusta vaalittu. Myös huono itsetunto voi olla syy luottamusongelmiin.

– Jos sinä olet epävarma itsestäsi ja mietit paljon, rakastaako tai haluaako se toinen sinua, niin se on aika hyvä pohja saada aikaan mustasukkaisuutta, Harri kiteyttää.

– Meidän polysuhteessamme se itseluottamuksen vaikutus suhteen rakentamiseen on kyllä näkynyt. Alussa Lauri oli joinain todella lyhyinä hetkinä mustasukkainen minun Harrin kanssa viettämästäni ajasta ja mietti, riittääkö hän. Siinä heijastui aika paljon hänen itsevarmuutensa ja itsetuntonsa. Tavallaan hän kyllä tiesi niin sydämellään kuin mielellään, että riittää, mutta jokin osa väitti välillä vastaan, Minna lisää.

Heikkoa itsetuntoa voi musertaa entisestään ulkoa tulevat paineet. Median ja mainosmaailman luovat kiiltokuvat ovat usein mahdottomia saavuttaa, mutta silti moni tavoittelee niitä. Ne saattavat vaikuttaa myös siihen, millaisia asioita parisuhteelta odotetaan.

– Me tuppaamme lataamaan niin paljon odotuksia sitä toista kohtaan, että siinä lopulta pettyy. Me koemme silloin, ettei tämä toinen ollutkaan sellainen kuin me oletimme, että meidät on petetty – siitä huolimatta, ettei se kumppani koskaan välttämättä luvannut olla sellainen kuin me halusimme, Minna sanoo.

KUN LUOTTAMUS SÄRKYY, voi olla suuri työ saada se entiselleen – jos se edes on mahdollista. Sekä luottamuksen pettänyt että petetty voivat tuntea kirjavalla skaalalla erilaisia tuntemuksia, jotka voivat vaikeuttaa asian puolueetonta käsittelyä.

– Monesti parisuhteissa tunnutaan tällaisissa tilanteissa etsivän enemmän syyllistä kuin syytä. Silloin se syy saattaa jäädä hoitamatta, Harri toteaa.

Luottamuksen pettäneen osapuolen on tärkeää todistaa olevansa luottamuksen arvoinen, mutta hän ei voi korjata suhdetta yksin. Suhteen korjaamiseksi on kyettävä keskustelemaan aiheesta avoimesti ilman rankaisunhalua, vaikka se tekisikin kipeää.

– Myös petetyksi tulleen on oltava vastaanottavainen. Se voi olla aika vaikeaa, sillä me ihmiset helposti haluamme rankaista toista hänen tekemisistään. Ihminen on sellainen, että me emme pysty unohtamaan asioita täysin, vaan ne jäävät osittain sinne mieleen, Minna pohtii.

Entä voiko luottamuksen pettämisestä sitten koskaan seurata mitään hyvää?

– Joissakin tapauksessa se jonkinlainen luottamuksen pettäminen voi aiheuttaa sen, että asioita aletaan oikeasti käsitellä. Sitten kun ei olekaan enää ennakko-oletuksia, luottamus rakennetaan vähän erilaisena ja erilaiselta pohjalta, Minna sanoo.

Teksti: Milla Asikainen

17 May

Analyysi: Maailmaaselittävä rasismi tuntuu hyvältä, sillä sen kautta elämälleen voi löytää merkityksen (Rasismin kaksi pilaria, osa 2)

Kuva: Tapio Pellinen

 

Rasistisilla ideologioilla monimutkainen maailma voidaan selittää tavoilla, jotka tekevät omasta elämästä merkityksellisen, arvioi Henry Goes Liven päätoimittaja Tapio Pellinen.

 

Lue täältä rasismia pohtivan juttuparin ensimmäinen osa!

 

IHMISESSÄ ON LUONNOSTAAN pisara rasistia. Siitä syntyy nykypäivän rasismin toinen kantava pilari, kun omat luontaiset epäluulon tuntemukset jalostetaan ideologian asemaan. Niistä rustataan maailmanselitys, jonka kautta maailma tuntuu ymmärrettävältä ja oma elämä merkitykselliseltä.

Maailma on iso ja käsittämätön koneisto, jossa sokea sattuma pompottelee pientä ihmistä. “Se on monimutkaista” on epätyydyttävä selitys. “Meillä on vihollisia!” on äärimmäisen tyydyttävä näkemys: oma paikka on silloin hyvin helppo hahmottaa. Olen hyvien eli omien puolella ja pahaa vastaan!

 

VÄITÄN, ETTÄ ORGANISOITUNUT RASISMI vetää ihmisiä mukaan toimintaansa juuri tästä syystä.

Tarina on suuri: vedä maiharit jalkaan ja lähde äärikansallismieliseen katupartioon, niin olet osa pyhää sotaa, joka suojelee meidän elämäntapaamme sitä halveksuvilta vihollisilta. Uhan tunteen luominen motivoi ihmisiä toimimaan. Siks äärinationalistista tulevaisuudenkuvastoa hallitsevat erilaisiksi oletettujen ihmisten perhekokotilastot, visiot 2050-luvun islamilaisesta “Eurabiasta” ja eurooppalaisen elämäntavan katoamisesta suvakkisalaliittojen sokealla myötävaikutuksella.

Sotasankarifantasiat ovat tenhoava tapa selittää itselleen nykymaailmaa, jossa elämän merkityksen ja suunnan keksiminen on sysätty kokonaan yksilön omille harteille. Rasistisen ideologian omaksuva ihminen tuntee, ettei hän ole enää vain epämääräinen sivustakatsoja. Hänestä tulee osa aikamme kriittistä kamppailua. Herjaavien tekstiviestien lähettäminen pizzerian omistajalle, 20 hengen rasistisen mielenosoituksen järjestäminen nukkumalähiössä tai polttopullojen heittäminen vastaanottokeskukseen ylevöityy joksikin jaloksi ja tärkeäksi. Tällä on väliä!

Ei ole lainkaan sattumaa, että ideologisen kentän toisella laidalla väkivaltaiseen islamintulkintaan nojaava Isis-järjestö korosti värväyspropagandassaan hyvin tutunkuuloista näkemystä. Isisin soturina Syyriassa, Irakissa tai Ranskassa voisi auttaa kärsiviä muslimiveljiä ja osallistua ihmiskunnan lopulliseen hyvän ja pahan taisteluun. Vaikka tuo sota tarkoittaisi ihmisen puukottamista torilla tai rekalla väkijoukkoon ajamista, se on oikein ja kohtuullista. Tekijällä ja hänen elämällään on ollut väliä!

 

VIHOLLISTEN LUOMINEN ei ole muuttunut.

Samat puheenpainot pulpahtavat pintaan niin Ruandan kansanmurhassa, nykyajan äärioikeiston verkkokeskusteluissa kuin talvisodassakin. Vihollisilta riisutaan inhimillisyys, heitä verrataan eläimiin ja luonnontuhoihin ja heidän aiheuttamaansa uhkaa omalle elämäntavalle korostetaan. Omasta ryhmästä rakennetaan myyttinen kuva ylväänä ja oikeasydämisenä.

Heimossa ihmisen on hyvä olla, ja se saa ideologisen rasismin juurtumaan.

Psykologi Roya Rad kirjoittaa, että ihmisellä on kaksi identiteettiä eli minäkuvaa: yksilöllinen ja yhteisöllinen. Ensimmäinen kertoo, kuka minä olen, kun taas toinen kertoo, mihin minä kuulun. Radin mukaan ihminen, jonka on vaikea muodostaa mielekästä kuvaa itsestään, voi korvata sitä kiinnittymällä voimakkaasti johonkin yhteisölliseen minäkuvaan.

Jos joku ei itse aivan tiedä, kuka haluaisi tai voisi olla, ääriryhmistä löytyy kyllä ehdotuksia. Teollisuuden työpaikat katoavat ja pikkupaikkakunnat näivettyvät, mutta ainakin olen ylpeästi Suomen valkoisen kansan puolustaja, en mikään petturisuvakki tai maahantunkeutuja!

 

KUN KERRAN MINÄKUVAN RAKENTAA, sitä rakastaa ja tarvitsee. Siitä ja siihen liittyvistä maailmankatsomuksista on hyvin vaikea päästää irti, ellei tilalle ole laittaa jotain muuta. Ylen jutussa haastateltu äärioikeiston tutkija Tommi Kotonen arvioi, että monet ääriliikkeisiin nuorena liittyneet pysähtyvät arvioimaan elämänsä suuntaa muutosten kynnyksellä. Ikää karttuu, opinnot alkavat, lapsi syntyy tai työpaikka löytyy. Vaikeampaa ääriliikkeistä luopuminen on niille, joita olisi odottamassa vain seinän tuijottaminen vuokrayksiössä.

Tähän merkityksenkaipuuseen kiteytyy yksi nykyisen maailmanajan suurimmista haasteista. Ilman merkitystä ihmiset ovat tuuliajolla, mutta yhteisöjen ote yksilöistä on sirpaloitunut hyvässä ja pahassa. Ihmiset saavat monin tavoin olla vapaammin omia itsejään kuin koskaan aiemmin maailmanhistoriassa. Kääntöpuolena oman paikkansa maailmassa joutuu rakentamaan yksin. Niille, joilla on vahva näkemys oman elämän suunnasta, se sopii mainiosti. Niille, jotka eivät sopineet vanhan maailman laatikoihin, se on kaltoinkohtelua parempi vaihtoehto. Mutta entä niille, jotka eivät oikein tiedä, mihin menisivät? Heidän rattaisiinsa lentää uusi kapula.

Tämäkään analyysi ei tarjoa helppoja ratkaisuja rasismin vastustamiselle. Se kuitenkin toivottavasti valaisee sitä, millaisia asioita merkityksenkaipuu saa ihmiset pahimmillaan tekemään. Rasismin tai radikalismin maailmanselityksekseen ottaneet eivät luultavasti muutu, ellei heille ole tarjolla jotain parempaa tarinaa, yhteisöä ja paikkaa maailmassa. Miten sellaisia rakennettaisiin?

Teksti: Tapio Pellinen

10 May

Äitiyden käsite laajenee – tiukat roolit ja odotukset jäävät hiljalleen historiaan

Pullantuoksuinen kotiäitiys ei ole ainoa tapa olla äiti. Kuva: Pixabay.

 

Äitiys ei ole enää pitkään aikaan mahtunut pelkkään ydinperheen ihannemalliin, jossa ahkera mies tuo leivän pöytään ja vaimo jää vuosikausiksi kotiin hoitamaan lapsia. Siinä, missä vain puoli vuosisataa sitten äitien rooli oli paljon tiukemmin määritelty, nykypäivän äitiydellä on monia eri muotoja ja ulottuvuuksia. Yhteiskunnan ja lääketieteen kehityksen huimatessa päätä tuskin kukaan osaa ennustaa, miten äitiys määritellään seuraavan viidenkymmenen vuoden kuluttua.

 

VUOSISATOJEN AJAN YLEINEN IHANNE oli äitiys, joka muodostui perinteisessä perheessä, jossa kaksi avioliitossa olevaa eri sukupuolta olevaa ihmistä saavat lapsen. Vaikka edelleen 80 prosenttia lapsista syntyy perinteiseen äidin ja isän muodostamaan perheeseen, viime vuosikymmenten aikana äitiys on saanut monia uusia muotoja.

Ensimmäisen mullistuksen äitiyden määritelmä sai 1980-luvulla. Hedelmöityshoidot kehittyivät, ja lapsi saattoi saada alkunsa luovutetuista munasoluista. Suomen ensimmäinen koeputkihedelmöityksen avulla alkunsa saanut lapsi syntyi vuonna 1984. Tämä tarkoitti sitä, että äitiyttä ei voitu enää määrittää yhteisen geeniperimän perusteella.

Äiti määritellään biologiseksi tai sosiaaliseksi lapsensa vanhemmaksi. Nykyisen äitiyssäännöksen mukaan lapsen synnyttäjä on aina lapsen äiti Suomessa. Kun perhemuotojen kirjo ydinperheiden rinnalla on lisääntynyt, on selvää, että äitiydessä on kyse muustakin kuin vain synnyttämisestä ja säädöksistä.

 

SOSIAALISEN ÄITIYDEN MÄÄRITTELYSSÄ biologian sijaan keskeistä on yhteisen kodin jakaminen lapsen kanssa sekä päivittäinen yhdessäolo. Sosiaalinen äiti osallistuu biologisen vanhemman tavoin lapsen kasvatukseen ja ottaa vastuun arjen ratkaisuista.

Uusperheiden määrä on kasvanut hitaasti 1990-luvulta lähtien, jolloin uusperheitä alettiin tilastoida. Nykyään joka kymmenes suomalainen perhe on uusperhe, ja uusperheen äitipuolen rooli onkin ehkä tunnetuin muoto sosiaalisesta äitiydestä. Äitipuoli voi olla lapselle äiti käytännössä kaikilla muilla tavoilla paitsi biologisella: hän huoltaa, opettaa ja asettaa rajoja siinä missä lapsen isäkin.

On yleinen ajatus, että jokaisella on äiti – nimenomaan yksi äiti. Tämä malli on kuitenkin murenemassa. Rekisteröidyn parisuhteen ympärille rakentuneiden perheiden, eli sateenkaariperheiden, määrä on lisääntynyt koko 2000-luvun ajan. Kun vuonna 2002 sateenkaariperheitä oli 32, niin vuonna 2016 sateenkaariperheitä oli jo 651. Lähes kaikki suomalaiset sateenkaariperheet ovat naisparien muodostamia, jolloin lapsella onkin kaksi äitiä.

Toisaalta äiti voi muodostaa perheen yksin lapsensa kanssa. Kun vielä isovanhempiemme nuoruudessa aviottomia lapsia saatettiin jopa hävetä, avioerojen yleistyttyä asenteet yhden vanhemman perheitä kohtaan ovat onneksi muuttuneet. Nykyään Suomessa viidennes kaikista lapsiperheistä on yhden vanhemman perheitä, ja joka kolmas lapsi elää jossain vaiheessa elämäänsä yhden vanhemman perheessä. Tähän ryhmään kuuluu niin yksinhuoltajia, yhteishuoltajia, vuoroviikkovanhempia kuin suunnitellusti yksin lasta odottavia.

Äitejä syntyy muuallakin kuin avioliitossa tai raskauden kautta. Kuva: Pixabay.

 

ÄITIYS ON AIHEENA monesti vaikea ja tunteisiin iskevä asia. Kaikki naiset eivät halua biologisia lapsia, ja jotkut eivät tule äidiksi toiveistaan huolimatta. Vaihtoehdoista biologiselle äitiydelle on alettu puhumaan äänekkäämmin vasta viimeisten vuosikymmenten aikana.

Yksi tie äidiksi on adoptio. Suomessa lähes kaikki adoptiot olivat perheen sisäisiä adoptioita vielä 1970-luvulle asti, jonka jälkeen ulkomaan adoptioiden määrät ovat hiljalleen kasvaneet. Nykyään Suomessa adoptoidaan vuosittain keskimäärin parisataa lasta kotimaasta ja ulkomailta. Maailmalla tunnettuja esimerkkejä ovat Madonna ja Angelina Jolie, ja kotimaassa politiikasta tutut Suvi Lindén ja Paula Risikko ovat antaneet kasvonsa adoptioäitiydelle. Adoptio voi olla myös ensisijainen lastenhankintakeino, jolloin taustalla ei ole tahatonta lapsettomuutta.

Yksi äitiyden muoto on sijaisäitiys. Sijaisvanhemmat tarjoavat kodin lapselle, joka on otettu huostaan syntymävanhemmiltaan. Lapsi saattaa palata myöhemmin takaisin syntymäperheeseensä tai jäädä sijaisperheeseen aikuisuuteen saakka.

On tärkeää, että erilaisista poluista äidiksi puhutaan avoimesti ja lokeroivia myyttejä pyritään murtamaan tietoisesti. Presidentti Tarja Halonen oli aikoinaan tyttärensä yksinhuoltaja ja uraäiti, joka ajoi kuuluvasti seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Myöskään tänä vuonna pojan saaneet presidentti Sauli Niinistö ja rouva Jenni Haukio eivät ole stereotyyppinen perhe; Niinistöllä on aiemmasta liitostaan lapsia ja lapsenlapsia, joiden myötä Haukiokin sai äitipuolen ja isoäitipuolen roolin.

 

TULEVAISUUDESSA ÄITIYDEN KIRJO tullee saamaan lisää värejä ja äitiyssäädöksiä joudutaan kirjaamaan uudestaan.

Tämä vuosi jäi historiaan, kun miehestä tuli maaliskuussa ensimmäistä kertaa äiti Suomessa. Lapsen synnyttänyt isä oli määritelty syntyessään naiseksi, mutta hän on käynyt läpi sukupuolen korjausprosessin, saanut miehen henkilöllisyystunnuksen ja elänyt jo vuosia miehenä. Nykyisen äitiyssäädöksen mukaan lapsen synnyttänyt henkilö on kuitenkin automaattisesti lapsen äiti, vaikka olisikin sukupuoleltaan mies.  

Yksi erityisesti äitiyden rajoja venyttävä perheenmuodostustapa tulee olemaan sijaissynnytys, joka ei toistaiseksi ole sallittua Suomessa. Samoin epigenetiikan ja ihmisen geenimuuntelun uskotaan avaavan uusia näkökulmia äitiyden muodostumiseen tulevaisuudessa. Näiden kehityssuuntien vuoksi joudutaan uudelleen määrittelemään kuka on lapsen biologinen, geneettinen ja juridinen äiti.

Teksti: Maria Hietajärvi

 

Lähteet:  

Duodecim: Hedelmöityshoidot Suomessa. http://duodecimlehti.fi/lehti/1998/21/duo80465

www.neuvolainfo.fi

www.sateenkaariperheet.fi

Suomen virallinen tilasto (SVT): Perheet. ISSN=1798-3215. Vuosikatsaus 2016, 1. Lapseton aviopari on yleisin perhetyyppi. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 7.5.2018].  http://www.stat.fi/til/perh/2016/02/perh_2016_02_2017-11-24_kat_001_fi.html