19 Mar

Säilyisi tulevallekin mahdollisuus

kuva: Irina Herneaho

kuva: Irina Herneaho

This is the third and last article from Irina, where she writes about the sense of community. This time she discusses how sometimes the crises of the world are just insurmountable. The change for better begins first in everyone’s thoughts. After, thoughts can become reality.

Viime vuosi oli minulle monella tapaa merkityksellinen ja ravisteleva. Ajattelutavassani tapahtui suuri muutos, kun heräsin pohtimaan omaa osallisuuttani maailman tapahtumiin. Uutisanti tuntui olevan vielä tavallistakin masentavampaa: verkkokalvoille vyöryi katastrofia katastrofin perään. Valitettavasti vuosi 2015 ei ole alkanut sen valoisammissa merkeissä. Vaikka monet asiat ovat maailmassa historiallisen hyvin ja monissa tärkeissä kysymyksissä ollaan edetty harppauksin eteenpäin, työtä riittää. On käynyt piinallisen selväksi, ettemme elä valmiissa maailmassa.

Reaktioni järkyttäviin tapahtumiin on hävettävän usein ollut lamaannuttava maailmantuska. Se on toisaalta ymmärrettävää, sillä monet epäkohdat ovat globaaleja ja monitahoisia, eikä yksinkertaisia ratkaisuja ole. Ilmastokriisi on jo todellisuutta, maailmanpoliittinen tilanne on räjähdysherkkä, ihmisoikeusrikkomuksia raportoidaan jatkuvasti. Kaikessa tässä oma rooli tuntuu joskus mitättömän pieneltä. Mitä väliä minun valinnoillani ja teoillani muka on? Eihän kukaan voi yksin ratkaista kaikkia maailman ongelmia!

Ei ehkä voikaan, eikä tarvitsekaan. On kuitenkin epärehellistä väittää, ettei itsellä ole lainkaan valtaa vaikuttaa. Historiasta löytyy läjäpäin esimerkkejä siitä, miten yksittäiset ihmiset ovat sysänneet liikkeelle mullistavia muutoksia. Sitä paitsi kenenkään ei tarvitse toimia yksin. Yhdessä tekeminen on tehokkaampaa, hauskempaa ja palkitsevampaa. Aidosti vaikuttava toiminta edellyttää yhteisöllisyyttä, siis sitä, että tuntee kuuluvansa johonkin suurempaan yhteisöön.

Vaikka olisikin omaan elämäänsä ja sen puitteisiin tyytyväinen, ei voi tuudittautua ajattelemaan, että kaikki säilyy automaattisesti ennallaan. Jos havahtuu puolustamaan tärkeäksi kokemiaan asioita vasta sitten, kun ne ovat jo historiaa, on jo liian myöhäistä. Sitä paitsi aktiiviseen kansalaisuuteen kuuluu myös yhteisvastuun ajatus: emme ole täällä vain itseämme varten. Olemme vastuussa paitsi toisillemme, myös tuleville sukupolville. Siksi jokaisen on syytä miettiä, millaista historiaa haluaa olla kirjoittamassa.

On tarpeellista ymmärtää, että asiat ovat Suomessa näin hyvin suurelta osin siksi, että ennen ja nyt on ollut ihmisiä, jotka ovat ponnistelleet paremman yhteisen tulevaisuuden puolesta. Sellainenkin meille arkinen asia kuin hyvinvointivaltio on verrattain uusi rakennelma, joka on vaatinut valtavasti raakaa työtä. Yhteiskunnallisia kamppailuja käydään edelleen koko ajan, vaikka itse jättäytyisikin sivustaseuraajan rooliin.

Aktiiviset kansalaiset ovat toimivan demokratian perusta. Usein tarpeelliset muutokset saavat alkunsa ruohonjuuritasolta. Poliittiset päättäjät saattavat kannatuksen menettämisen pelossa sortua lyhytnäköiseen ajatteluun. Meidän tehtävämme on vaatia parempaa, ei vain itsemme, vaan myös muiden takia. Solidaarisuus on suorastaan välttämätöntä, kun on kyse globaalien ongelmien ratkaisusta. Esimerkiksi ilmastokriisin kohdalla olemme konkreettisesti samassa veneessä, samalla maapallolla.

kuva: Irina Herneaho

kuva: Irina Herneaho

Mitä yksittäinen ihminen siis voi tehdä? Yksin maailmantuskassa piehtaroiminen ei vielä saa muutosta aikaan. Ahdistus epäkohdista voi kuitenkin jalostua toiminnaksi. Hedelmällisempää onkin pyrkiä aidosti vaikuttamaan asioihin, joissa huomaa parantamisen varaa. Lopulta kyse on vain siitä, mitkä kysymykset kokee itse edistämisen ja puolustamisen arvoiseksi, sillä valinnanvaraa riittää. Joku haluaa keskittyä lähiyhteisön kehittämiseen, toinen kamppailee jonkin maailmanlaajuisen ongelman ratkaisemiseksi. Vaikuttamisen väyliä on kenties enemmän kuin koskaan.

Tärkeä ensiaskel tapahtuu ajatusten tasolla, kun havahtuu yhteiskunnallisen vaikuttamisen tarpeellisuuteen. Jo epäkohdista tietoiseksi tuleminen on tärkeää – silmien sulkeminen on teko, joka mahdollistaa monen epäoikeudenmukaisuuden jatkumisen. Silmät auki näkee onneksi myös kauneutta. Nykyään en enää olekaan niin pahasti maailmantuskani armoilla. Yritän olla manaamatta maailman tilaa ja kysyä sen sijaan useammin, mitä tälle asialle voisi tehdä.

Mutta entä jos ponnisteluista huolimatta muutoksia ei saadakaan aikaan?

Kuvitellaanpa tilanne, jossa koululainen on kiusaamisen kohteena päivästä toiseen. Eräänä päivänä joku sivustakatsoja uskaltaa puolustaa kiusattua. Vaikka kiusaaminen ei siihen loppuisikaan, voiko väittää, ettei mikään olisi muuttunut?

Itse asiassa tilanne on muuttunut kaikkien osapuolten kohdalla. Kiusaaja on huomannut, etteivät kaikki hyväksy hänen käytöstään. Kiusattu ei enää tunne olevansa yksin. Ja hiljaisen hyväksyjän roolin hylännyt tietää tehneensä oikein. Se on jo palkinto itsessään.
Sama pätee suuremmassa mittakaavassa. Jos yhä useampi on valmis tarttumaan toimeen ja ponnistelemaan paremman huomisen puolesta silloinkin, kun se tarkoittaa omista etuoikeuksista luopumista, on kyse suuresta käänteestä. Ei maailma ole sen jälkeen entisensä.

Irina Herneaho

Leave a Reply, but while doing so Please respect the seven fundamental principles of the Red Cross and Red Crescent Movement (humanity, neutrality, impartiality, independence, voluntary service, unity, universality). Thank you!