20 Dec

“Tuntuu, että saan enemmän kuin se, jota autan” – Jari Bergille vapaaehtoistyö on parasta joulunviettoa

Joulu ilman auttamista olisi Jari Bergille erikoisuus. Kuva: Jari Bergin kotialbumi

 

Joulun alla vapaaehtoiset sytyttelevät kynttilöitä hoitamattomilla haudoilla, laulavat tuntemattomilla ovilla ja kuskaavat ruokia yhteiseen joulupöytään. Joulumieli rakentuu pienistä teoista.

 

– Asenteeni on aina ollut sellainen, ettei ole erikseen työelämää ja vapaata. On vain yhtä elämää.

Näin luonnehtii elämäntyyliään lappeenrantalainen Jari Berg, joka on mukana vapaaehtoistoiminnassa erityisesti joulun aikaan.

Haastattelun aluksi hän toteaa, ettei ole ihmisenä sen kummempi kuin kukaan muukaan. Kun lupaan, ettei tarkoituksenani ole maalata kuvaa pyhimyksestä, Berg huokaisee helpotuksesta.

 

VAATIMATTOMASTA asenteestaan huolimatta Berg tuntuu ehtivän monenmoiseen. Palkkansa hän saa seurakunnan kansainvälisen vastuun sihteerinä. Työssään Berg toimii maahanmuuttajien ja turvapaikanhakijoiden tukena. Joulun alla ja joulunpyhinä vapaa-aika täyttyy vapaaehtoistyöllä.

– Osallistun kolmeen eri juttuun, jotka eivät liity työhöni lainkaan. Ensimmäinen niistä on laulava joulukortti, sillä vanhemmiten olen liittynyt kuoroon, Berg kertoo.

Laulava joulukortti on aineeton lahja, jolla jokainen voi ilahduttaa läheistään joulun alla. Palvelussa vapaaehtoinen kuoro tupsahtaa oven taakse laulamaan jouluisen toivelaulun. Tulot ohjataan hyväntekeväisyyteen.

– Siinä ideana on ostaa joululaulu toiselle. Se on ollut mukavaa sekä laulajille että laulun vastaanottajille, Berg kuvailee.

Aatonaattona Berg sytyttelee paikallisten nuorten apuna kynttilöitä haudoille, joilla omaiset eivät syystä tai toisesta joulun aikana pääse käymään. Voi esimerkiksi olla, että omainen on kaukana ulkomailla tai todella huonokuntoinen.

– Omat lapseni ovat jo maailmalla. Olen huomannut, että näistä tehtävistä minulle tulee joulumieli, kolmen pojan isä kertoo.

 

JOULUAATTO on Bergille ja hänen puolisolleen tärkeä päivä. Silloin he ovat mukana järjestämässä koko Lappeenrannan yhteistä jouluateriaa.

– Se on tarkoitettu ihmisille, jotka eivät syystä tai toisesta pysty viettämään yhteistä jouluateriaa. Usein paikalle tullaan yksin, mutta kyllä jotkut tulevat perheensäkin kanssa, Berg kertoo.

Berg on ollut mukana tapahtuman järjestämisessä parin vuoden ajan. Hänen tehtävänään on kuskata elintarvikkeita ja ruokia juhlapaikalle. Paikalliset yritykset tarjoavat syötävät, ja ammattikokit tekevät vapaaehtoisina ruoat.

Viime vuonna yhteiseen jouluateriaan osallistui nelisensataa ihmistä. Jokaiselle osallistujalle pakattiin myös kassillinen ruokaa kotiin. Tunnelma juhlassa on lämmin.

– Siellä kuullaan tuttu jouluevankeliumi, ja tarjolla on hyvää ruokaa. Kun ei ole omia pieniä lapsia eikä vielä lapsenlapsiakaan, niin juhlaan osallistuminen on aika luontevaa. Se on ikään kuin aattoperinne, jonka jälkeen alkaa oma joulunvietto, Berg pohdiskelee.

 

 

BERGIN perhe ja suku ovat jo tottuneet perheen vauhdikkaisiin jouluihin. Lapsetkin tietävät, että hyväntekeväisyys on osa joulua. 2000-luvun alussa Bergit olivat kahdeksan vuotta lähetystyössä Itä-Afrikassa. Myöhemmin Jari Berg lähti Tansaniaan vielä vuoden komennukselle yksikseen.

– Minua ihmetyttää kaupallinen joulu. Suomessa on toki yksittäisiä perhetragedioita, mutta yleisellä tasolla elämme runsauden keskellä. Afrikassa näimme todella erilaisia jouluja.

Mutta mikä saa vapaaehtoisen lähtemään liikkeelle, kun joulurauha on julistetut ja monissa kodeissa jo käperrytään peiton mutkaan?

– Ehkä se on jokaisessa meissä. Kun tekee jotain hyvää, niin saa itse siitä jotakin. Minusta tuntuu, että saan enemmän kuin se, jota autan, Berg kiteyttää.

Ulriikka Myöhänen

22 Nov

Asiantuntija kertoo, miten läheisensä menettänyttä ei kannata kohdella – ”Suurin virhe on olla tekemättä mitään”

Ystävän tai läheisen lohduttamisessa tärkeintä on huomiointi ja läsnäolo. Kuva: Pixabay.com

 

Mielenterveyden keskusliiton kuntoutussuunnittelija Outi Ståhlbergin mukaan surevan auttamisessa on tärkeintä läsnäolo. Läheisensä menettäneeltä voi myös kysyä, miten hän haluaisi tulla autetuksi.

 

KUN LÄHEISTÄ KOHTAA suuri suru, voi auttaminen tuntua vaikeammalta kuin olisi osannut odottaa. Sanojen voi pelätä kuulostavan kornilta tai niitä ei löydä ollenkaan. On hankala sanoa, voiko tuki olla vääränlaista. Ihminen on erehtyväinen, joten on inhimillistä, että tukeminenkaan ei aina suju luontevasti. Kuntoutussuunnittelija Outi Ståhlberg Mielenterveyden keskusliitosta kertoo Henrylle, miten välttää yleisimmät sudenkuopat tukiessa läheisensä menettänyttä.

 

JOS ITSE ON kokenut läheisen menetyksen, voi olettaa virheellisesti tietävänsä, miltä toisesta tuntuu. Oletus saattaa kuitenkin olla täysin väärä.

– Minun äitini on kuollut, mutta en silti voi tietää, miltä toisesta saman kokeneesta tuntuu. Merkitykset ovat yksilöllisiä, Outi Ståhlberg selittää.

Vertaistukea voi tarjota, mutta ei pidä olettaa, että toinen käsittelisi tapahtunutta samalla tavoin kuin itse. Toisen toipumisprosessi voi esimerkiksi kestää pidemmän aikaa kuin oma, eikä se tarkoita sitä, että hän olisi jäänyt märehtimään asiaa.

 

RATKAISUJEN TAI SELVIYTYMISKEINOJEN tuputtaminen ei myöskään ole paras tapa lohduttaa. Surevaa ei kannata kehottaa lähtemään lenkille tai yksinkertaisesti piristymään. Myös ”kyllä se siitä ajan kanssa” on fraasi, jota tulee helposti käyttäneeksi lohduttaessa. Surutyöhön ei kuitenkaan ole valmista käsikirjoitusta. Joskus voi olla, että ihminen jää loppuiäkseen kantamaan surua jossain muodossa.

– Esimerkiksi lapsensa menettäneet puhuvat ajasta ennen ja jälkeen tapahtuneen. Suru jää siis jollain tavalla läsnäolevaksi, vaikka fyysinen tuska helpottaakin ajan mukana, Ståhlberg kertoo.

Läheisensä menettäneellä on oikeus särkyä ja olla surullinen. Suru on luonnollista menetyksen kohdatessa, eikä sitä pidä yrittää tukahduttaa. Tukijan ei aina tarvitse osata keksiä maailmaa mullistavia ratkaisuja tuskan vähentämiseksi. Esimerkiksi arjen askareissa auttamisella voi tukea toisen toipumista. Joskus ei välttämättä tarvita edes sitä.

– Pelkkä tietoisuus siitä, että olet läsnä, on lohduttavaa, Ståhlberg selittää.

 

JOSKUS PELKO SIITÄ, että tekee jotain väärää voi johtaa siihen, ettei tee mitään. Läheisen menettänyt henkilö kuitenkin tarvitsee tukea ja apua. Ainakin osanottonsa olisi kohteliasta ilmaista.

– Jos on epävarma siitä, miten toimia, voi kysyä surevalta, että ”Mitä haluaisit minun tekevän? Onko jotain, mitä voisin tehdä tai sanoa?” Ståhlberg kertoo.

On tärkeää kertoa halustaan auttaa ja lohduttaa. Sureva kertoo kyllä, mikäli ei halua puhua. Läheisen menettäneellä on suuri riski sairastua esimerkiksi masennukseen, joten häntä ei pitäisi jättää yksin.

– Surevasta voi huolehtia pitämällä silmällä sitä, ettei hän eristäydy liikaa muista, ja ettei suru muutu katkeruudeksi. Minä tein makaronilaatikkoa ystävälleni, joka menetti läheisensä. Istuin hänen seuranaan monta iltaa ja huolehdin, että nenäliinat riittävät, jääkaapissa on ruokaa ja lapsilla puhtaat vaatteet aamulla kouluun, Ståhlberg kertoo.

 

MYÖS AMMATTIAVUN hakemiseen kannattaa kehottaa aina, jos ihmistä kohtaa odottamaton tai muuten traumaattinen menetys ja kriisi. Mikäli kuollut läheinen on ollut esimerkiksi vanhus, jonka kuolemaa on osattu odottaa, voi lähipiirin tuki riittää.

Mihin sitten ottaa yhteyttä, kun kohtaa kriisin?

– Suomen Mielenterveysseuralla on kriisikeskus. Yhteyttä voi ottaa myös Mielenterveyden keskusliiton neuvontapuhelimeen, terveyskeskukseen tai yksityiseen lääkäriasemaan, Ståhlberg listaa.

– Koulun psykologi, kuraattori ja oppilasterveydenhuolto voivat myös auttaa, samoin kuin seurakunnan ja järjestöjen sururyhmät sekä vertaistukiryhmät. Apua saa, jos sitä osaa hakea. Siinä läheinen voi olla suureksi avuksi. Hän voi soitella, sopia aikatauluista ja huolehtia, että sureva menee sovittuihin tapaamisiin, hän lisää.

Mikäli uskot, että tekstin neuvoista voisi olla jollekulle tuntemallesi apua, voit jakaa sitä somessa!

Teksti: Milla Asikainen

18 Oct

Kuoleman näkeminen voi järkyttää jopa vahvaa ammattilaista, mutta kokemus auttaa käsittelemään sen kohtaamista

Sairaalan syöpäosastolla sairaanhoitajana työskentelevä Linda Kulmala, 25, on joutunut sopeutumaan siihen, että kuoleman näkeminen on osa elämää. Kuva: Ida Kannisto.

 

Kuolema on luonnollinen osa elämää. Sen kohtaaminen voi kuitenkin olla traumaattista ja pahimmillaan viedä kyvyn työskennellä tai opiskella. Vaikka kuolema on etääntynyt arjestamme, joidenkin ihmisten elämässä se on vahvasti läsnä. Näin on esimerkiksi hoitajan työssä.

 

KUOLEMA PELOTTAA, sitä on vaikea ymmärtää ja ruumiita näkee vain kauhuelokuvissa. Etenkin nuori ihminen voi kokea elämän päättymisen tällaisena. Äskettäin 25 vuotta täyttänyt Linda Kulmala sen sijaan pohtii, suhtautuuko hän kuolemaan jotenkin liian kevyesti: se ei pelota, vaan tuntuu olevan osa normaalia elämän kiertokulkua.

Kulmala valmistui vajaat pari vuotta sitten sairaanhoitajaksi. Hän työskentelee syöpäosastolla Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Siellä kuolema on joskus jopa helpotus.

– Jos syöpä on edennyt niin pitkälle, että kuolema on lähellä, se voi olla jopa toivottua. Ihminen ei voi hyvin silloin, kun syöpä on levinnyt kehossa useaan paikkaan, Kulmala kertoo.

 

KUOLEMA ON KULMALAN MUKAAN syöpäosastolla arkipäivää. Vaikka elämän päättyminen tuntuu nyt luonnolliselta, kesti pitkään ennen kuin Kulmala kohtasi työelämässä ensimmäisen kuoleman. Harjoitteluissa hän hoiti paljon saattohoitopotilaita, mutta kuolema ei koskaan sattunut oman vuoron aikana. Lopulta se osui kohdalle keikkatyössä vanhustenhoidon puolella.

– Olin hoitanut tätä ihmistä edellisenä iltana. Hän oli saattohoidossa ja tiedettiin, että kuolema on tulossa pian. Asia oli mielessä koko vuoron ajan, ja yön aikana hän kuoli. Koska kyseessä oli vanhusten palvelutalo, vainaja oli siellä vielä aamulla.

Kulmala ei saapunut paikalle ensimmäisenä. Siksi kuolleen kohtaaminen tuntui turvalliselta: hän osasi odottaa, mitä on vastassa, ja mukana oli kokenut työkaveri.

 

VAHVASTA ASENTEESTA ei käy kiittäminen ainoastaan ammattitaitoa ja kasvattavia työkokemuksia. Kulmala uskoo, että oman henkisen kantin taustalla vaikuttaa myös oma kokemus syövästä.

– Sairastin syövän 11-vuotiaana. Silloin pälkähti idea siitä, että haluan sairaanhoitajaksi.

Nyt hän työskentelee aikuisten syöpäpotilaiden hoitajana. Kulmala ei pelkää puhua sairaudesta. Sen sijaan häntä hämmästyttää, että syöpä on yhä tabu, josta ei välttämättä uskalleta puhua tai kysyä.

– Uskon, että se teki paljon vahvemmaksi. Enää en hätkähdä ihan pienimmästä asiasta. Olen aina ollut peruspositiivinen ihminen ja olin sellainen jo ennen sairautta, mutta ehkä se on vielä jotenkin tuplaantunut sen jälkeen. Elämästä osaa nauttia ihan eri tavalla, eikä kaikista turhista pikkuasioista jaksa valittaa, Kulmala kertoo.

– Omalla kohdallani ei ollut suurta vaaraa kuolemasta tai ainakaan minulle ei niin kerrottu, hän jatkaa.

Syöpäosastolla tärkeää on Kulmalan mukaan niin potilaiden kuin omaistenkin huomioiminen ja heistä huolehtiminen, keskustelu ja kuulevana korvana toimiminen. Kuolema herättää aina tunteita, ja itkeminenkin on sallittua. Kulmala huomauttaa, että kovin toivottu ei kuitenkaan ole tilanne, jossa potilaan omaiset lohduttavat hoitajaa.

 

KULMALAN AJATUKSET saavat vahvistusta Ylöjärvellä sijaitsevan palvelutalon Keihäsniemen kodin vastaavalta hoitajalta Sanna Haapaselta, joka sanoo, että kuoleman kohtaaminen tuntuu, vaikka olisi työssään kuinka vahva ammattilainen.

Haapanen kertoo, että työpaikalla keskustellaan läpi jokainen kuolemantapaus. Uusilta opiskelijoilta hän usein tiedustelee, ovatko he kohdanneet kuolemaa, onko siitä keskusteltu opinnoissa ja millaisia ajatuksia opiskelijalla on kuolevan hoidosta.

Hoitajan ammatti-identiteettiin kuuluu ajatus siitä, että elämää ylläpidetään ja ihmistä kohdellaan ihmisenä loppuun saakka. Haapanen pyrkii valmistamaan opiskelijoita siihen, että vanhustyössä kuolema voi olla oven takana. Se voi olla vastassa esimerkiksi aamulla työpaikalle mentäessä.

– Jos opiskelija on kauhean nuori, hänellä ei välttämättä ole valmiuksia kohdata tai käsitellä kuolemaa, Haapanen pohtii.

– Toisaalta olen huomannut, että nuoremmat suhtautuvat usein kuolemaan teknisesti ja pystyvät kohtaamaan sen helpommin ilman tunnetaakkaa.

 

MYÖHEMMÄLLÄ IÄLLÄ ELÄMÄNKOKEMUS voi muuttaa suhtautumista. Jos esimerkiksi kuolleen ikä on lähellä omien vanhempien ikää, kuolema voi tulla tunnetasolla liian lähelle. Haapanen kertoo törmänneensä uransa aikana siihen, että jo valmistunut ja ammattitaitoinen hoitaja onkin kuolemantapauksen kohdatessaan heikoilla.

Taustalla voivat vaikuttaa esimerkiksi liian nuorena koetut tapahtumat: kuolema on voinut yllättää liian rajusti väkivaltatilanteessa tai nuori on voinut joutua hoitamaan omia vanhempiaan. Kokemuksista voi seurata epävarmuutta ja pelkoa siitä, että hoidettava kuolee.

– Tällöin hoitaja voi tuntea syyllisyyttä ja miettiä, aiheuttiko hän kuoleman. Syyllisyys voi olla dramaattista. Siihen voi loppua ura tai opinnot. Jos tapahtunutta ei pysty käsittelemään, se voi seurata mukana todella pitkään.

 

KUN OPISKELIJA KEHITTYY vuosien aikana ammattinsa osaavaksi hoitoalan ammattilaiseksi, myös tiedot, taidot ja tunnetaidot kehittyvät, ja hän kykenee näkemään kuoleman kokonaisuutena ja elämään kuuluvana. Tällöin kuolemaa osaa lähestyä vahvana ammattilaisena ja toisaalta säilyttää omat tunnepuolen kokemukset ominaan. Jos kuolema on luonnollinen, elintoiminnot hiipuvat hiljalleen. Elimistö voi tehdä kuolemaa usean päivän ajan, kunnes elintoiminnot lopulta lakkaavat. Sitä hetkeä ei voi ennustaa.

Haapanen kertoo, ettei opiskelijoiden ole pakko osallistua esimerkiksi saattohoitoon. Kenenkään onnistuminen työssään määräydy sen mukaan, uskaltaako hän koskettaa kuollutta.

Teksti ja kuva: Ida Kannisto

20 Sep

Suomen Punaisen Ristin vuotuinen Nälkäpäivä-keräys käynnistyy tänään

Nälkäpäivän lipaskerääjät näkyvät useissa kaupungeissa eri puolilla Suomea. Kuva: Marjaana Malkamäki / SPR

 

Nälkäpäivä-keräyksen tarkoitus on hankkia varoja Suomen Punaisen Ristin katastrofirahastoon. Lipaskeräys käynnistyy tänään torstaina ja päättyy ylihuomenna lauantaina. Nälkäpäivän vuoksi Henry Goes Liven toimitus on tämän viikon tauolla.

 

Mitä ovat Nälkäpäivä ja katastrofirahasto?

  • Nälkäpäivänä kerätään lahjoituksia Suomen Punaisen Ristin katastrofirahastoon. Keräystä on järjestetty vuodesta 1980 lähtien eri puolilla Suomea. Nälkäpäivän lipaskeräys on tänä vuonna 20.–22. syyskuuta, ja verkkolahjoituksia otetaan vastaan ympäri vuoden. Vähintään 85 prosenttia kaikista lahjoitetuista rahoista menee suoraan avustuskohteeseen.
  • Katastrofirahaston avulla lähetetään pikaista apua luonnonmullistusten ja sotien uhreille monissa maissa. Apua saavat myös Suomessa äkillisen onnettomuuden kohdanneet, kuten esimerkiksi tulipalossa kotinsa menettäneet perheet.
  • Katastrofirahaston varoilla tuetaan myös kadonneiden etsinnöissä auttavaa Vapaaehtoista Pelastuspalvelua, vastaanottokeskuksissa toimivien vapaaehtoisten koulutusta ja  turvapaikanhakijoiden kotouttamista muun muassa ystävätoiminnan ja kielikerhojen kautta.
  • Katastrofirahastoon annettuja lahjoituksia ei ole etukäteen korvamerkitty mihinkään tiettyyn tarkoitukseen, joten apua voidaan antaa hyvin nopeasti tilanteen niin vaatiessa. Tällä hetkellä lahjoituksia käytetään etenkin kenttäsairaalan ylläpitämiseen Bangladeshissa, jonne lähes miljoona ihmistä on paennut väkivaltaa Myanmarista.
  • Nälkäpäivää voi tukea lahjoitusten ohella myös ryhtymällä vapaaehtoiseksi lipaskerääjäksi.