18 Oct

Kuoleman näkeminen voi järkyttää jopa vahvaa ammattilaista, mutta kokemus auttaa käsittelemään sen kohtaamista

Sairaalan syöpäosastolla sairaanhoitajana työskentelevä Linda Kulmala, 25, on joutunut sopeutumaan siihen, että kuoleman näkeminen on osa elämää. Kuva: Ida Kannisto.

 

Kuolema on luonnollinen osa elämää. Sen kohtaaminen voi kuitenkin olla traumaattista ja pahimmillaan viedä kyvyn työskennellä tai opiskella. Vaikka kuolema on etääntynyt arjestamme, joidenkin ihmisten elämässä se on vahvasti läsnä. Näin on esimerkiksi hoitajan työssä.

 

KUOLEMA PELOTTAA, sitä on vaikea ymmärtää ja ruumiita näkee vain kauhuelokuvissa. Etenkin nuori ihminen voi kokea elämän päättymisen tällaisena. Äskettäin 25 vuotta täyttänyt Linda Kulmala sen sijaan pohtii, suhtautuuko hän kuolemaan jotenkin liian kevyesti: se ei pelota, vaan tuntuu olevan osa normaalia elämän kiertokulkua.

Kulmala valmistui vajaat pari vuotta sitten sairaanhoitajaksi. Hän työskentelee syöpäosastolla Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Siellä kuolema on joskus jopa helpotus.

– Jos syöpä on edennyt niin pitkälle, että kuolema on lähellä, se voi olla jopa toivottua. Ihminen ei voi hyvin silloin, kun syöpä on levinnyt kehossa useaan paikkaan, Kulmala kertoo.

 

KUOLEMA ON KULMALAN MUKAAN syöpäosastolla arkipäivää. Vaikka elämän päättyminen tuntuu nyt luonnolliselta, kesti pitkään ennen kuin Kulmala kohtasi työelämässä ensimmäisen kuoleman. Harjoitteluissa hän hoiti paljon saattohoitopotilaita, mutta kuolema ei koskaan sattunut oman vuoron aikana. Lopulta se osui kohdalle keikkatyössä vanhustenhoidon puolella.

– Olin hoitanut tätä ihmistä edellisenä iltana. Hän oli saattohoidossa ja tiedettiin, että kuolema on tulossa pian. Asia oli mielessä koko vuoron ajan, ja yön aikana hän kuoli. Koska kyseessä oli vanhusten palvelutalo, vainaja oli siellä vielä aamulla.

Kulmala ei saapunut paikalle ensimmäisenä. Siksi kuolleen kohtaaminen tuntui turvalliselta: hän osasi odottaa, mitä on vastassa, ja mukana oli kokenut työkaveri.

 

VAHVASTA ASENTEESTA ei käy kiittäminen ainoastaan ammattitaitoa ja kasvattavia työkokemuksia. Kulmala uskoo, että oman henkisen kantin taustalla vaikuttaa myös oma kokemus syövästä.

– Sairastin syövän 11-vuotiaana. Silloin pälkähti idea siitä, että haluan sairaanhoitajaksi.

Nyt hän työskentelee aikuisten syöpäpotilaiden hoitajana. Kulmala ei pelkää puhua sairaudesta. Sen sijaan häntä hämmästyttää, että syöpä on yhä tabu, josta ei välttämättä uskalleta puhua tai kysyä.

– Uskon, että se teki paljon vahvemmaksi. Enää en hätkähdä ihan pienimmästä asiasta. Olen aina ollut peruspositiivinen ihminen ja olin sellainen jo ennen sairautta, mutta ehkä se on vielä jotenkin tuplaantunut sen jälkeen. Elämästä osaa nauttia ihan eri tavalla, eikä kaikista turhista pikkuasioista jaksa valittaa, Kulmala kertoo.

– Omalla kohdallani ei ollut suurta vaaraa kuolemasta tai ainakaan minulle ei niin kerrottu, hän jatkaa.

Syöpäosastolla tärkeää on Kulmalan mukaan niin potilaiden kuin omaistenkin huomioiminen ja heistä huolehtiminen, keskustelu ja kuulevana korvana toimiminen. Kuolema herättää aina tunteita, ja itkeminenkin on sallittua. Kulmala huomauttaa, että kovin toivottu ei kuitenkaan ole tilanne, jossa potilaan omaiset lohduttavat hoitajaa.

 

KULMALAN AJATUKSET saavat vahvistusta Ylöjärvellä sijaitsevan palvelutalon Keihäsniemen kodin vastaavalta hoitajalta Sanna Haapaselta, joka sanoo, että kuoleman kohtaaminen tuntuu, vaikka olisi työssään kuinka vahva ammattilainen.

Haapanen kertoo, että työpaikalla keskustellaan läpi jokainen kuolemantapaus. Uusilta opiskelijoilta hän usein tiedustelee, ovatko he kohdanneet kuolemaa, onko siitä keskusteltu opinnoissa ja millaisia ajatuksia opiskelijalla on kuolevan hoidosta.

Hoitajan ammatti-identiteettiin kuuluu ajatus siitä, että elämää ylläpidetään ja ihmistä kohdellaan ihmisenä loppuun saakka. Haapanen pyrkii valmistamaan opiskelijoita siihen, että vanhustyössä kuolema voi olla oven takana. Se voi olla vastassa esimerkiksi aamulla työpaikalle mentäessä.

– Jos opiskelija on kauhean nuori, hänellä ei välttämättä ole valmiuksia kohdata tai käsitellä kuolemaa, Haapanen pohtii.

– Toisaalta olen huomannut, että nuoremmat suhtautuvat usein kuolemaan teknisesti ja pystyvät kohtaamaan sen helpommin ilman tunnetaakkaa.

 

MYÖHEMMÄLLÄ IÄLLÄ ELÄMÄNKOKEMUS voi muuttaa suhtautumista. Jos esimerkiksi kuolleen ikä on lähellä omien vanhempien ikää, kuolema voi tulla tunnetasolla liian lähelle. Haapanen kertoo törmänneensä uransa aikana siihen, että jo valmistunut ja ammattitaitoinen hoitaja onkin kuolemantapauksen kohdatessaan heikoilla.

Taustalla voivat vaikuttaa esimerkiksi liian nuorena koetut tapahtumat: kuolema on voinut yllättää liian rajusti väkivaltatilanteessa tai nuori on voinut joutua hoitamaan omia vanhempiaan. Kokemuksista voi seurata epävarmuutta ja pelkoa siitä, että hoidettava kuolee.

– Tällöin hoitaja voi tuntea syyllisyyttä ja miettiä, aiheuttiko hän kuoleman. Syyllisyys voi olla dramaattista. Siihen voi loppua ura tai opinnot. Jos tapahtunutta ei pysty käsittelemään, se voi seurata mukana todella pitkään.

 

KUN OPISKELIJA KEHITTYY vuosien aikana ammattinsa osaavaksi hoitoalan ammattilaiseksi, myös tiedot, taidot ja tunnetaidot kehittyvät, ja hän kykenee näkemään kuoleman kokonaisuutena ja elämään kuuluvana. Tällöin kuolemaa osaa lähestyä vahvana ammattilaisena ja toisaalta säilyttää omat tunnepuolen kokemukset ominaan. Jos kuolema on luonnollinen, elintoiminnot hiipuvat hiljalleen. Elimistö voi tehdä kuolemaa usean päivän ajan, kunnes elintoiminnot lopulta lakkaavat. Sitä hetkeä ei voi ennustaa.

Haapanen kertoo, ettei opiskelijoiden ole pakko osallistua esimerkiksi saattohoitoon. Kenenkään onnistuminen työssään määräydy sen mukaan, uskaltaako hän koskettaa kuollutta.

Teksti ja kuva: Ida Kannisto

20 Sep

Suomen Punaisen Ristin vuotuinen Nälkäpäivä-keräys käynnistyy tänään

Nälkäpäivän lipaskerääjät näkyvät useissa kaupungeissa eri puolilla Suomea. Kuva: Marjaana Malkamäki / SPR

 

Nälkäpäivä-keräyksen tarkoitus on hankkia varoja Suomen Punaisen Ristin katastrofirahastoon. Lipaskeräys käynnistyy tänään torstaina ja päättyy ylihuomenna lauantaina. Nälkäpäivän vuoksi Henry Goes Liven toimitus on tämän viikon tauolla.

 

Mitä ovat Nälkäpäivä ja katastrofirahasto?

  • Nälkäpäivänä kerätään lahjoituksia Suomen Punaisen Ristin katastrofirahastoon. Keräystä on järjestetty vuodesta 1980 lähtien eri puolilla Suomea. Nälkäpäivän lipaskeräys on tänä vuonna 20.–22. syyskuuta, ja verkkolahjoituksia otetaan vastaan ympäri vuoden. Vähintään 85 prosenttia kaikista lahjoitetuista rahoista menee suoraan avustuskohteeseen.
  • Katastrofirahaston avulla lähetetään pikaista apua luonnonmullistusten ja sotien uhreille monissa maissa. Apua saavat myös Suomessa äkillisen onnettomuuden kohdanneet, kuten esimerkiksi tulipalossa kotinsa menettäneet perheet.
  • Katastrofirahaston varoilla tuetaan myös kadonneiden etsinnöissä auttavaa Vapaaehtoista Pelastuspalvelua, vastaanottokeskuksissa toimivien vapaaehtoisten koulutusta ja  turvapaikanhakijoiden kotouttamista muun muassa ystävätoiminnan ja kielikerhojen kautta.
  • Katastrofirahastoon annettuja lahjoituksia ei ole etukäteen korvamerkitty mihinkään tiettyyn tarkoitukseen, joten apua voidaan antaa hyvin nopeasti tilanteen niin vaatiessa. Tällä hetkellä lahjoituksia käytetään etenkin kenttäsairaalan ylläpitämiseen Bangladeshissa, jonne lähes miljoona ihmistä on paennut väkivaltaa Myanmarista.
  • Nälkäpäivää voi tukea lahjoitusten ohella myös ryhtymällä vapaaehtoiseksi lipaskerääjäksi.
13 Sep

Kolumni: Ihmisen elämä on sattuman kauppaa, joten muista välittää muista

15-vuotias Muhammad Faizal, hänen sylissään oleva pikkuveli ja heidän muu perheensä joutuivat pakenemaan väkivaltaa Myanmarista Bangladeshiin vuonna 2017. Kuva: Benjamin Suomela / Suomen Punainen Risti

 

Ihminen ei ole oman onnensa seppä. Sattuma määrää pitkälti sitä, millaisia mahdollisuuksia ihmisellä on ja millaisia tilanteita hänen eteensä tulee, kirjoittaa Henry Goes Liven päätoimittaja Tapio Pellinen. Sattuman ja huonon onnen mellastusta pehmennetään Suomessa ja ulkomailla Suomen Punaisen Ristin katastrofirahaston avulla. Ensi viikolla rahastoon kerätään varoja vuotuisessa Nälkäpäivä-keräyksessä.

 

MILLAINEN ELÄMÄSI OLISI, jos olisit syntynyt eri perheeseen, maahan, sosiaaliseen luokkaan tai sukupuoleen? Entä jos sairastaisit vakavaa tautia tai olisit vammautunut liikenneonnettomuudessa?

Veikkaan, että erot olisivat valtavia.

Ihmisen vapaus rakentaa elämäänsä haluamakseen tapahtuu aina tiettyjen, meitä kutakin ympäröivien rajojen sisällä. Ja toisin kuin self help -gurut mielellään väittävät, kaikki ei riipu omasta asenteesta. Hyvin suuri osa meitä ympäröivistä ja valintojamme määrittävistä rajoista on sokean sattuman meille heittämiä.

 

VASTASYNTYNEEN IHMISEN tulevan tulotason voi ennustaa parhaiten sen perusteella, mihin maahan hän on syntynyt. The Economist -lehden Open Future -projektin artikkelissa muun muassa kerrotaan, kuinka Yhdysvaltoihin työskentelemään päässeiden haitilaisten maataloustyöläisten tulotaso nousi 1 400 prosenttia aiempaan verrattuna. Ihminen ja hänen kaksi kättään eivät matkalla muuksi muutu, joten heistä tuskin maagisesti tuli yhtäkkiä 15 kertaa tehokkaampiakaan.

Syntyperä määrittää jopa niin sanottua tahdonvoimaa. Psykologi Walter Mischel työryhmineen julkaisi vuonna 1990 tutkimuksen, jossa testattiin itsehillinnän vaikutusta myöhempään menestykseen. Testiryhmän lapsille kerrottiin, että jos he kestävät vartin verran syömättä pöydällä olevaa vaahtokarkkia, he saavat palkkioksi toisen. Heidän myöhempää elämäänsä seurattaessa huomattiin, että mikäli lapsi pysyi hillitsemään itsensä tulevan palkkion toivossa, hän menestyi todennäköisesti kaikilla mittareilla paremmin kuin nopeasti herkkuun kiinni iskeneet lapset.

Tutkimus sai paljon huomiota, sillä onhan ajatus oikein arkijärkevä: jos malttaa puurtaa tulevan hyvän toivossa, saa tehtyä hienompia asioita kuin jos haluaa kaiken heti nyt.

 

TODELLISUUS ON TIETYSTI monimutkaisempi. Viime toukokuussa Tyler Watts, Greg Duncan ja Hoanan Quan julkaisivat uuden tutkimuksen, jossa he tutkivat kymmenkertaista lapsimäärää, joka edusti Yhdysvaltojen väestörakennetta selvästi paremmin. Tuloksena oli, että elämässä pärjäämisellä ja itsehillinnällä vaahtokarkin edessä oli yhteys. Molempia kuitenkin selitti ennen kaikkea perheen varallisuus ja sosiaalinen asema.

Rikkaiden perheiden lasten on luultavasti helpompi luottaa siihen, että lupaukset tulevasta hyvästä pidetään, joten odottaminen kannattaa. Köyhemmistä taustoista tulevat ovat kokeneet elämässään enemmän epävarmuutta tulevasta, jolloin hyviin asioihin on parempi tarttua heti, ettei tilaisuus pääse livahtamaan ohi suun.

Nuoret pojat kantavat polttopuuta sateessa Bangladeshissa Kutupalongin pakolaisleirissä Cox’s Bazaarissa. Kuva: Benjamin Suomela / Suomen Punainen Risti

 

IHMINEN EI VALITSE saamaansa kasvatusta, synnyinmaataan, taifuunin alle joutumista, syöpää tai päälle syöksyneen kaahaajan kaasujalan kulmakerrointa. Oikeudenmukaista yhteiskuntaa kannattaa yhteiskuntafilosofi John Rawlsin mukaan miettiä ajatuskokeen avulla. Millaisessa ympäristössä haluaisit elää, jos et ennen syntymäänsä tietäisi, keneksi tulet syntymään? Järkipohjalta toimiva ihminen tietenkin haluaisi syntyä yhteiskuntaan, jossa heikko-osaisistakin pidetään huolta ja eri kansanryhmien syrjintä on vähäistä, sillä hän saattaisi olla heidän asemassaan.

Niin jäsenistään huolta pitävät yhteisöt kuin Nälkäpäivän kaltaiset keräykset ovat keino jakaa kovien sattumien tuottamia taakkoja useammille ja leveämmille harteille. Nähdäkseni juuri tästä suunnasta löytyy se pohja, jolle maallistuvassa maailmassa oman moraalitajunsa voi jykevästi perustaa. Kun ymmärtää sen, kuinka suuri osa omasta hyvästä elämästä ja sen saavutuksista juontuu pohjimmiltaan onnellisista sattumuksista, joutuu väistämättä kohtaamaan myös kolikon toisen puolen: jos onneni olisi ollut huonompi, minä voisin olla tuo koditon, sotaa tai luonnonmullistusta pakeneva taikka köyhyydestä kärsivä. Ja vaikka nyt olisinkin onnekseni syntynyt vakaaseen maahan ja pystynyt kouluttautumaan, taloni voi silti palaa yllättäen. Millaisen yhteiskunnan toivoisin silloin ympärilleni?

 

FAKTA

  • Suomen Punaisen Ristin katastrofirahaston avulla lähetetään pikaista apua luonnonmullistusten ja sotien uhreille monissa maissa. Apua saavat myös Suomessa äkillisen onnettomuuden kohdanneet, kuten esimerkiksi tulipalossa kotinsa menettäneet perheet.
  • Katastrofirahaston varoilla tuetaan myös kadonneiden etsinnöissä auttavaa Vapaaehtoista Pelastuspalvelua, vastaanottokeskuksissa toimivien vapaaehtoisten koulutusta ja  turvapaikanhakijoiden kotouttamista muun muassa ystävätoiminnan ja kielikerhojen kautta.
  • Katastrofirahastoon annettuja lahjoituksia ei ole etukäteen korvamerkitty mihinkään tiettyyn tarkoitukseen, joten apua voidaan antaa hyvin nopeasti tilanteen niin vaatiessa. Tällä hetkellä lahjoituksia käytetään etenkin kenttäsairaalan ylläpitämiseen Bangladeshissa, jonne lähes miljoona ihmistä on paennut väkivaltaa Myanmarista.
  • Katastrofirahastoon kerätään lahjoituksia Nälkäpäivänä, jota on järjestetty vuodesta 1980 lähtien eri puolilla Suomea. Nälkäpäivän lipaskeräys on tänä vuonna 20.–22. syyskuuta, ja verkkolahjoituksia otetaan vastaan ympäri vuoden. Vähintään 85 prosenttia kaikista lahjoitetuista rahoista menee suoraan avustuskohteeseen.
  • Nälkäpäivää voi tukea lahjoitusten ohella myös ryhtymällä vapaaehtoiseksi lipaskerääjäksi.

 

Teksti: Tapio Pellinen

26 Jul

Rantojen siivoaminen, nuttujen neulominen ja pulahdus hyytävään mereen – Luonto sanelee Huippuvuorilla asuvien nuorten harrastukset

Skotlantilainen Connor McKnight, 23, ja kanadalainen Rosalie McKay, 34, siistivät Longyearbyenin rantoja toukokuun alussa Huippuvuorilla.

 

Huippuvuorilla asuvien ihmisten elämäntyyli on täysin omanlaisensa, sillä kaukainen saaristo on syrjässä kaikesta.

 

ON TOUKOKUINEN PERJANTAI-ILTA Norjan Huippuvuorilla. Yöttömän yön valo kylpee vuonossa sijaitsevassa Longyearbyenin kylässä. Vuorokauden ajan vaihtumisen huomaa ainoastaan auringon valon sävystä. Keskipäivän kova kirkkaus on hieman pehmentynyt.

Ihmiset ovat jo vetäytyneet koteihinsa tai kylän muutamiin pubeihin viikonlopun viettoon. Kylmän meren rannalla liikkuva kolmikko kuitenkin kiinnittää huomion. Kanadalainen Rosalie McKay, 34, skotlantilainen Connor McKnight, 23, ja yhdysvaltalainen Gabby Kleber, 30, kulkevat rannalla pussit käsissään. Mitä on tekeillä?

 

UTELIAS KYSELIJÄ otetaan vastaan hymyillen, ja pian selviää myös myöhäisen kokoontumisen syy. Nämä nuoret aikuiset viettävät perjantai-iltaa arktisia rantoja siivoten.

Kleber kertoo keränneensä roskia muuallakin maailmassa, mutta toukokuinen roskaretki on hänelle ensimmäinen laatuaan Huippuvuorilla.

– Täällä satoi kolme päivää sitten lunta. Nyt aurinko on sulattanut lumen, ja roskat alkavat paljastua lumen alta, Kleber selittää.

 

Connor McKnight kertoi, että jäiden sulettua nuoret ovat käyneet useampana iltana keräämässä roskia pois rannoilta. Kuva: Ulriikka Myöhänen

 

 

– Olemme nyt pari päivää keränneet roskia rannoilta, ja jätettä on löytynyt monta isoa säkillistä, McKnight täydentää.

Roskalenkkeily on noussut tänä keväänä trendi-ilmiöksi ruotsalaisten brändäämänä. Uusi juttu roskien kerääminen harrastuksena ei kuitenkaan ole.  Suomalainen Roska päivässä -liike (http://www.roskapaivassa.net/) täyttää tänä vuonna 18 vuotta.

 

KLEBER, MCKNIGHT JA MCKAY ovat päätyneet opintojensa myötä vaihto-opiskelemaan Huippuvuorille. Longyearbyenin kylässä sijaitsee maailman pohjoisin yliopistokeskus. Kolmikko on opinnoissaan perehtynyt arktiseen alueeseen ja napaseutuun.

Puolet Huippuvuorten opiskelijoista on kansainvälisiä opiskelijoita. Vaihtuvuus on suurta, sillä usein Longyearbyenissä opiskellaan yksi tai kaksi lukukautta. Yliopistokeskuksen verkkosivujen mukaan 759 opiskelijaa yli 43 maasta osallistui keskuksen kursseille vuonna 2016.

Viihtyäkseen Huippuvuorilla pidemmän aikaa ihmisen on oltava kiinnostunut luonnosta ja simppelistä elämäntavasta. Ripaus seikkailumieltä tuo mausteensa arkeen.

– Aika kuluu luonnossa retkeillen. Yhden on aina kannettava asetta jääkarhuvaaran vuoksi, McKay painottaa.

Jääkarhuvaara on todellinen, sillä Huippuvuorilla elää enemmän jääkarhuja kuin ihmisiä. Viimeksi kesäkuussa rantaa uimalla lähestynyt jääkarhu keskeytti opiskelijoiden rantajuhlat. Samoihin aikoihin jääkarhu tunkeutui varastorakennukseen saaren keskiosissa.

– Nämä ovat aika vaikuttavia. On käsittämätöntä ajatella, mitä kaikkea merissä ajelehtii, Rosalie McKay sanoo esitellessään illan roskasatoa. Kuva: Ulriikka Myöhänen

 

KEHNOLLA KELILLÄ ja kaamoksen aikaan nuorten vapaa-aika kuluu kavereiden kanssa.

– Leivomme paljon yhdessä. Olen oppinut täällä myös uuden taidon, neulomisen. Kokoonnumme yhdessä neulomaan, McKay kertoo.

Itse neulottu nuttu lämmittää arktisessa viimassa. Kolmikko jatkaa rantojen perkaamista juttelun lomassa, ja roskasäkit täyttyvät hyvää vauhtia.

– Ai niin, on meillä vielä yksi harrastus, Kleber huikkaa.

Kolmikko kertoo, kuinka he käyvät yliopistokavereidensa kanssa aamu- ja iltauinneilla. Meri on vastikään avautunut jääpeitteestään, joten vesi on todella kylmää.

– Kerää porukka, niin nähdään aamulla vaikka puoli kymmeneltä, McKay sanoo ja nauraa.

Kieltäydyn kohteliaasti.

 

Teksti ja kuvat: Ulriikka Myöhänen