01 Mar

Katastrofeista kärsiville Pekka Pouta voisi olla supersankari – näin sääennusteiden avulla taistellaan ilmastonmuutoksen tuhoja vastaan

Taifuuni Haiyan rikkoi tuhansia koteja Filippiineillä vuonna 2013. Nykyään ennusteisiin perustuva rahoitus helpottaa tuhojen ennaltaehkäisyä. Kuva: Jarkko Mikkonen / Suomen Punainen Risti.

 

Tuhojen ehkäiseminen on lähes aina helpompaa ja halvempaa kuin niiden korjaaminen – tämä pätee myös äärimmäisistä sääilmiöistä kärsivissä maissa. Ennusteiden avulla voidaan auttaa paikallisia valmistautumaan vaaroihin jo ennen kuin ne iskevät. Näin säästyy rahaa, rakennuksia ja ihmishenkiä.

 

Myrskytuulen tiehensä lennättämät katot, tulvaveden saastuttama juomavesi ja mutavyöryn alle hautautuneet kotieläimet. Ilmastonmuutoksen myötä nämä ja muut yllättävien sääilmiöiden aiheuttamat tuhot yleistyvät ympäri maailmaa.

Sääkatastrofeja osataan kuitenkin tätä nykyä ennakoida. Ilmastotutkijat ja säätieteilijät pystyvät tekemään yhä tarkempia ennusteita, jotka kurkottavat aina vain pidemmälle tulevaisuuteen. Sen ansiosta äärimmäisistä sääoloista tiedetään usean päivän tai jopa puolen vuoden varoitusajalla.

Harvalla humanitäärisellä järjestöllä on kuitenkaan resursseja toimia ennen tuhoa, varsinkaan, jos katastrofin iskemisestä ei ole sataprosenttista varmuutta. Tämä on kuitenkin jotain, mihin Punainen Risti ja sen yhteistyökumppanit haluavat puuttua. Ratkaisu kantaa nimeä forecast-based financing.

 

FORECAST-BASED FINANCING, eli ennusteisiin perustuva rahoitus (FbF) toimii esimerkiksi siten, että pitkän aikavälin havainnot sääilmiöistä yhdistetään uusimpiin sääennusteisiin. Tämä data valjastetaan paikallisten yhteisöjen käyttöön, jotta sillä voidaan ehkäistä katastrofien vaikutuksia. Valmistautumisen ytimessä on säätiedotteiden seuraaminen ja niiden pohjalta käynnistettävä nopea toiminta, jolla yritetään pienentää tuhojen laajuutta.

Ennusteet eivät rajoitu ainoastaan säähän: esimerkiksi satoennusteiden avulla on mahdollista ennakoida nälänhätää ja sosiaalisen median keskustelunaiheiden perusteella  yhteiskunnallista rauhattomuutta. Mitä paremmin käsillä olevaa tietoa osataan analysoida, sen moninaisempiin ilmiöihin tulevaisuudessa osataan valmistautua.

Grafiikka: Tapio Pellinen

 

Tällä hetkellä toimintatapaa testataan Filippiineillä, joka maantieteellisen sijaintinsa vuoksi on altis luonnonkatastrofeille. Suomen Punaisen Ristin lähettämä avustustyöntekijä Tiina Rantaniemi ideoi parhaillaan paikallisten kollegoiden kanssa keinoja siihen, kuinka luonnonmullistusten tuhoja vähennettäisiin ja niistä päästäisiin toipumaan nopeammin.

Haasteena Filippiineillä on katastrofien kirjo.

– FbF ei sovellu esimerkiksi maanjäristyksiin tai tulivuorenpurkauksiin, sillä ne eivät ole tarkasti ennustettavissa. Taifuuneja sen sijaan on usein, Rantaniemi kertoo Filippiineiltä käsin.

Projekti kestää kolme vuotta. Filippiineillä saatujen tuloksien perusteella Punainen Risti jalostaa lähestymistapaa, jotta se lopulta saadaan käyttöön ympäri maailmaa.

 

UUSI LÄHESTYMISTAPA ei ainoastaan ole ideoita paperilla. Syksyllä 2016 Togossa, Länsi-Afrikassa, paikallinen joki antoi tulvimisen merkkejä. Punainen Risti käynnisti välittömästi valmistautumistoimet noin 30:ssä alajuoksulla sijaitsevassa kylässä.  Siihen kuului muun muassa radiovalistusta ja vedenkestävien suojien, hygieniapakkausten sekä evakuointitarpeiden jakamista.

Samaan aikaan yli tuhat Punaisen Ristin vapaaehtoista mittasi veden korkeuksia ja teki havaintoja sademääristä. Tiedot lähetettiin järjestelmään, joka lisääntyvän tiedon myötä oppii tekemään yhä tarkempia ennusteita. Tätä on FbF käytännössä.

Siinä, missä pitkän tähtäimen valmiuden tavoitteena on esimerkiksi saada yhteisöt muuttamaan pois joentörmien kaltaisilta vaara-alueilta, FbF keskittyy siihen, miten tuhot minimoidaan silloin, kun joen arvellaan tulvivan 24–72 tunnin kuluessa.

– Keskiössä on se pieni hetki pitkäaikaisen valmiuden ja katastrofiin reagoinnin välissä, Rantaniemi kuvailee.

 

TÄSSÄ KOHTAA on puhuttava rahasta: ennusteiden on nimittäin määrä auttaa Punaista Ristiä päättämään, minne avustussummat kannattaa suunnata. Tähän viittaa sana financing: ennaltaehkäisevässä lähestymistavassa toimintaa rahoitetaan juuri ennen kuin onnettomuus tapahtuu, ei vasta sen jälkeen.

Rahoituksen avulla rakennetaan järjestelmä, joka automaattisesti yhdistää ennustetun katastrofin oikeisiin toimenpiteisiin sen perusteella, mikä ihmisiä oikeasti todennäköisimmin uhkaa.

– Jos esimerkiksi voidaan melko varmasti sanoa, että taifuuni iskee asutetulle rannikkoalueelle 24 tunnin kuluessa, Punainen Risti rahoittaa talojen vahvistamiseen tarkoitettujen rakennusmateriaalien jakelun. Kun talot suojataan myrskyltä mahdollisimman hyvin, tuhot jäävät pienemmiksi. Perheet eivät menetä kotejaan kokonaan, eikä niiden korjaamiseen tarvitse käyttää säästöjä tai ottaa kallista lainaa, Rantaniemi sanoo.

Leyten alueen vapaaehtoiset raivaavat ja siivoavat myrskytuhoja taifuuni Haiyanin jäljiltä Filippiineillä vuonna 2013. Kuva: Jarkko Mikkonen / Suomen Punainen Risti

 

SÄÄENNUSTEET OVAT loppupeleissä kuitenkin aina ennusteita. Mikäli uhkaava hirmumyrsky päättää viime hetkellä kääntää kurssiaan ja jättää rannikkokaupungin rauhaan, onko riskinä, että rahaa palaa turhaan?

Tiina Rantaniemen mukaan tätä ei kokonaan voida sulkea pois. On mahdollista, että joskus valmistautuminen alkaa, mutta katastrofi ei lopulta iskekään.

– On pakko kestää epävarmuutta ja hyväksyä se, ettei luonto aina käyttäydy niin kuin ennustettiin. Taifuuni voi viime hetkellä heikentyä tai kääntää suuntaa. Tai se iskee aivan eri paikkaan kuin sinne, missä siihen valmistauduttiin esimerkiksi taloja vahvistamalla. Suurin haaste siis on luontoäidin oikkujen ennustaminen, Rantaniemi sanoo.

Punainen Risti on kuitenkin laskenut, että pitkällä tähtäimellä järjestelmä maksaa itsensä takaisin. Kun paikallisyhteisöt oppivat valmistautumaan katastrofeihin, vastaisuudessa varotoimiin kuluu vähemmän resursseja.

– Kokemus tulee näyttämään kuinka paljon niin sanotusti turhia hälytyksiä ja toimenpiteitä tullaan tekemään. Filippiinien kohdalla voidaan aika varmasti todeta, että alueella, jossa tehtiin jotain turhaan, tulee tulevaisuudessa tapahtumaan juuri se, mihin sillä hetkellä valmistauduttiin. Sellainen toiminta voidaan todennäköisesti kääntää hyödyksi tulevaisuudessa.

Teksti: Mikaela Remes

01 Feb

Henkilötiedustelussa etsitään kadonneita perheenjäseniä kylissä kulkemalla ja rekistereitä selaamalla

Punaisen Ristin henkilötiedustelun avulla Mhean Bantula (vas.) sai yhteyden perheeseensä sen jälkeen, kun vuoden 2013 Haiyan-taifuuni oli iskenyt Filippiineille. Kuvassa myös henkilötiedusteluryhmän johtaja Gerwin Mata. Kuva: International Federation of Red Cross and Red Crescent Societies

 

Oma sisarus, vanhempi, lapsi tai puoliso voi kadota tai yhteys läheisiin katketa, kun konfliktit ja luonnonkatastrofit repivät perheitä erilleen. Kadonneita perheenjäseniä etsitään henkilötiedustelun, Punaisen Ristin viestipalvelun ja valokuvien avulla.

 

KUVITTELE TILANNE, JOSSA SINUA VAINOTAAN. Joudut pakenemaan ja jättämään perheesi. Kuukausien päästä päädyt paikkaan, jossa voit hengähtää. Kaipaat vanhempiasi, mutta yhteyden saaminen kotikylääsi on mahdotonta, sillä seutu on syrjäinen. Et myöskään ole varma, ovatko vanhempasi lopulta jääneet kotikylääsi. Kuulet, että Punainen Risti voisi auttaa sinua saamaan yhteyden perheeseesi.

– Kaikki Punaisen Ristin kansalliset yhdistykset tekevät henkilötiedustelutyötä. Henkilötiedustelun taustalla on usein sodan tai luonnonmullistuksen aiheuttama muuttoliike, jossa perheet joutuvat erilleen tai kadottavat omaisiaan matkan varrella, Suomen Punaisen Ristin henkilötiedusteluista vastaava suunnittelija Teija Hiltunen vahvistaa.

 

HENKILÖTIEDUSTELUA TEHDÄÄN ERI TAVOIN. Varsinaiseen henkilötiedusteluun turvaudutaan, kun etsijä ei saa yhteyttä läheiseensä muilla keinoilla. Vuonna 2016 Suomen Punainen Risti sai 498 uutta tiedustelua, jotka koskivat 1574 henkilöä. Perheenjäseniään tiedustelevat täyttävät lomakkeen, jossa kysytään tarkkoja henkilötietoja kadonneesta, yksityiskohtia viimeisimmästä yhteydenpidosta ja syitä, jotka johtivat yhteyden katkeamiseen.

– Usein pyydämme vielä lisätietoja ja tarkennuksia, sillä perhekäsityksessä on maakohtaisia eroja.

Somaliaan suuntautuvissa tiedusteluissa pitää esimerkiksi tietää etsittävän henkilön heimo, klaani, alaklaani ja sukuperä, Hiltunen kertoo.

Jos taas etsijällä on tietoa läheisensä olinpaikasta, yksi tapa palauttaa yhteys perheeseen on Punaisen Ristin välittämä viesti. Punainen Risti vie viestejä vankiloihin, leireille ja alueille, joille posti ja muu tietoliikenne eivät muuten kulje. Viestit ovat avoimia ja ne tarkistetaan, eikä niihin saa sisällyttää poliittisia, sotilaallisia tai syrjiviä kannanottoja.

– Viesti täytetään valmiille lomakkeelle, ja siinä saa kertoa vain omia ja perheen kuulumisia. Viestiin voi usein liittää esimerkiksi valokuvan lapsista, Hiltunen kuvailee.

 

JOSKUS TIEDUSTELIJAN on mahdotonta kertoa tarkkoja osoitteita läheistensä mahdollisista olinpaikoista. Silloin piirretään karttoja ja kuvaillaan maamerkkejä. Paikannusta helpottavat myös muut tiedot kuten kylänvanhimman, kirkon, moskeijan, imaamin, lähikoulun tai opettajan nimi.

– Tiedustelijalla voi olla Google Mapsista printattu kartta, johon merkattu, että täältä pitäisi löytyä. He saattavat antaa ohjeeksi, että kolmen tunnin ajomatkan päässä on tori, jossa on aina sama myyjä, jota kutsutaan tietyllä nimellä. Ja tämä ihminen sitten tietää kaikki muut kyläläiset, Hiltunen selittää.

Sekä tarkennetut henkilötiedustelutiedot että Punaisen Ristin viestit lähetetään joko Punaisen Ristin kansalliselle yhdistykselle tai Punaisen Ristin Kansainvälisen Komitean (ICRC) paikalliselle delegaatiolle, jotka käyvät läpi omia tiedostojaan ja paikallisia rekistereitä. Tiedustelutietojen tai viestien kanssa kierrellään pakolaisleirejä, sotavankileirejä, vankiloita ja kyliä kadonneen perään kysellen. Etsittävien henkilöiden nimilistoja myös julkaistaan ja luetaan ääneen radiossa ja televisiossa. Kun etsittävä ihminen tai perhe löytyy, etsittävältä varmistetaan, että hän haluaa tulla löydetyksi.

– Yleisesti ottaen etsijä ja etsittävä kuitenkin haluavat tietää toisistaan. Joskus järjestämme yhteyden satelliittipuhelimen avulla meidän tiloistamme sikäläisen järjestön tiloihin. Niitä puheluita on ihanaa kuunnella, Hiltunen sanoo lämpöä äänessään.

 

UUSIN HENKILÖTIEDUSTELUN muoto on valokuvaetsintä. Hiltusen mukaan sitä suositellaan erityisesti niille, joiden omainen on kadonnut matkan varrella. Trace the Face –palvelussa (hyperlinkki: https://familylinks.icrc.org/europe/en/Pages/Home.aspx  ) etsijät julkaisevat itsestään kuvan ja kertovat ketä etsivät. Tiedustelijan olinpaikkaa palvelussa ei kerrota.

– Valokuvaetsintä on hyvä tapa tehdä tiedustelua, sillä sitä ei tarvitse kohdentaa tiettyyn maahan. Joskus on käynyt niinkin, että etsijää etsitään jo, eli tiedustelija löytää oman perheenjäsenensä kuvan palvelusta. Ne ovat positiivisia yllätyksiä, Hiltunen kertoo.

Kuvat julkaistaan paitsi verkossa, myös julisteissa, joita voi nähdä esimerkiksi vastaanottokeskuksissa ja maahanmuuttoviraston toimipisteissä. Kadonneita haetaan myös Suomesta.

– Suomessa tiedustelu toimii niin, että olemme yhteydessä maahanmuuttovirastoon tai väestörekisteriin ja kysymme, onko heillä tietoa tästä henkilöstä. Toisissa maissa sitten kuljetaan kylästä toiseen ja etsitään, Hiltunen sanoo hymyillen.

Katkenneen perheyhteyden palauttaminen ja kadonneiden tiedustelu perustuvat Geneven sopimuksiin (hyperlinkki: http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1955/19550008/19550008_5 ). Niiden mukaan Kansainvälinen Punaisen Ristin Komitea voi kerätä tietoja sotavangeista, siviileistä, haavoittuneista ja kuolleista. Sopimusten mukaan jokaisella selkkauksen osallisella on oikeus välittää perheelleen henkilökohtaisia kuulumisiaan ja myös vastaanottaa niitä perheeltään. Vuonna 2016 Punaisen Ristin Komitea sai noin 18 000 etsintäpyyntöä. Noin 5000 kadonnutta löydettiin.

Teksti: Ulriikka Myöhänen

 

22 Jun

Toiminnan mies rakentaa vaikka aavikkosairaalan

Otto Kari oli pystyttämässä Azraqin pakolaisleirin kenttäsairaalaa Jordanian paahtavassa helteessä vuonna 2013. Kuvaaja: Mikko Vähäniitty / SPR.

 

Suomen Punaisen Ristin hallituksen varapuheenjohtajalle Otto Karille, 31, hädänalaisten auttaminen on itsestäänselvyys, joka kumpuaa pohjoismaisista arvoista. Apu ei katso vaatteiden merkkiä eikä ihmisen tuottamaa yhteiskunnallista hyötyä.

 

KESÄKUUN ALUSSA Otto Kari uusi paikkansa Suomen Punaisen Ristin varapuheenjohtajana Helsingin yleiskokouksessa. Se oli suuri kunnia nuorelle lääketutkijalle, mutta ei varsinaisesti tie rikkauteen, sillä vapaaehtoistyöhön perustuvan yhdistyksen luottamustehtävät perustuvat luonnollisesti vapaaehtoisuuteen.

– Olemme päättäneet, että emme maksa itsellemme korvauksia. Vain matkat korvataan. Motiivit toimintaan osallistumiseen ovat selkeämpiä, kun palkkiota ei ole tarjolla, Kari perustelee.

Miten mies on sitten päätynyt avustustyön pariin? Otto Karille auttaminen on aina ollut itsestäänselvyys – asia, joka yksinkertaisesti kuuluu tehdä. Punaisen Ristissä toimiminen tarkoittaa hänelle ihmisyyden puolustamista.

– Se kattaa kaiken siitä, miten puhumme hädänalaisista, sellaisiin käytännön tekoihin, joilla suojellaan alttiita ryhmiä. Minulle se luo merkityksellisyyttä – tunteen, että olen tehnyt jotain yhteiskunnan kannalta hyödyllistä, hän sanoo.

PUNAISEN RISTIN ja Otto Karin polut kohtasivat ensimmäistä kertaa lukiossa, kun Kari suoritti opintoihin kuuluvan vapaaehtoistyön osion käymällä ensiapukurssin. Avustustyöntekijänä Darfurissa toiminut kurssinvetäjä teki Kariin vaikutuksen. Vetäjän mukaan avustustyöstä kiinnostuneen kannattaa aloittaa kotimaan ensiapuryhmästä. Muutama vuosi myöhemmin Kari pumppasi ryhmän perehdytyskurssilla Anne-nukkea ja lähti päivystäjäksi tapahtumiin.

28-vuotiaana Karille tarjoutui mahdollisuus lähteä avustusoperaatiolle Jordaniaan. Avustuskohteessa kaivattiin kipeästi uutta kenttäsairaalaa, sillä olemassa olevat täyttyivät nopeasti Syyrian sodan pakolaisista. Pian Kari löysi itsensä rakentamasta sairaalaa keskellä aavikkoa 60 asteen paahteessa. Hän oli osa ensiryhmää, joka lensi avustuskohteeseen käynnistämään toimintaa.

– Minua kutsuttiin tekniseksi delegaatiksi, mutta käytännössä tein ihan mitä tahansa tarvittiin. Toimenkuva oli joustava, koska tarkoitus oli saada aikaan mahdollisimman paljon mahdollisimman lyhyessä ajassa. Operaatiot ovat tehokkaita kertarykäisyjä: oma komennukseni kesti viisi viikkoa ja töitä tehtiin vuorokauden ympäri.

PIAN KARI SIIRTYI kentältä pääkaupunki Ammaniin suunnittelemaan sairaalan logistiikkaa: mitä tarvitaan ja missä järjestyksessä tavaroita ajetaan sairaalan rakennuspaikalle. Lopulta hän keskittyi erityisesti lääkeasioihin, jotka olivat farmasiaopintojen kautta tulleet tutuiksi.

Katastrofiapu tuo monelle mieleen ruoka- ja vesiavustukset, mutta myös lääkkeillä on elintärkeä rooli.

– Kun katastrofi ajaa maan poikkeusolosuhteisiin, terveydenhuollon kuormitus kasvaa. Tulee paljon akuutteja loukkaantumisia, jotka on hoidettava. Tällöin perussairauksien hoito monesti keskeytyy. Hoitamattomana ne pääsevät pahenemaan, jolloin nekin tapaukset, jotka normaalisti parantuisivat kotona, on lopulta hoidettava sairaalassa, Kari kertoo.

Tällainen tilanne on esimerkiksi Syyriassa juuri nyt.

– Ihmiset ovat joutuneet elämään käsittämättömissä olosuhteissa ja kärsivät veden ja ruoan puutteesta. Perussairaudet ovat pahentuneet kriittiseen pisteeseen. Siksi on tärkeää, että katastrofin sattuessa myös apteekkijärjestelmän toiminta saadaan palautettua mahdollisimman nopeasti, jotta voidaan pitää perussairauksista johtuva ylimääräinen kuormitus minimissä ja ehkäistä inhimillistä kärsimystä.

ITSENSÄ OTTO KARI määrittelee toiminnan mieheksi, mutta viime vuosina hän on hallituksessa joutunut pohtimaan arvokysymyksiä, kun Suomen Punainen Risti on ottanut yhä vahvemmin kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Kun ihmisarvo asetetaan kyseenalaiseksi ja ihmishenki rinnastetaan siihen, kuinka paljon kenestäkin on yhteiskunnalle hyötyä, Karin mielestä on puututtava peliin.

Organisaatiolle, joka toimii yhteistyössä muiden kanssa, kantaaottavuus on Karin mukaan hieman kaksipiippuinen juttu. On harkittava tarkkaan, mihin asioihin ottaa kantaa ja miten.

– Jos lähdemme kritisoimaan kaikkia, joiden kanssa toimimme, se ei välttämättä edistä tavoitteitamme. On helppoa tuomita, mutta kääntyykö se käytännön teoiksi? Julistaminen voisi varmasti tuoda uusia vapaaehtoisia ja lahjoittajia. Punainen Risti on kuitenkin kriisi- ja katastrofiorganisaatio, joten meidän tehtävämme on toimia.

Kenttäsairaalan tarvikkeet Jordaniaan kuljettaneessa lentokoneessa riitti jalkatilaa Rami Syedille (vas) ja Otto Karille. Kuvaaja Tatu Blomqvist / SPR.

KARI KOKEE, ettei ole hänen asiansa neuvoa poliitikkoja siinä, minkälaisia päätöksiä heidän tulee tehdä. Hän kuitenkin toivoo, että jokainen suomalainen osaisi tunnistaa pohjoismaisen arvoperustansa – ne periaatteet, joista maamme maailmalla tunnetaan.

– Siihen liittyvät ihmisoikeudet, kehitystyö ja ihmisten auttaminen silloin, kun he tarvitsevat apua. Ei silloin katsota sitä, mistä he tulevat ja millä motiiveilla. Jos joku on jättänyt kotinsa tullakseen tänne asti, ei päätös ole tehty kevyin perustein. Silloin keskustelu siitä, minkälainen takki tai kännykkä jollakulla on, ei ole olennaista.

Lopulta kaikki kiteytyy globaaliin yhteisvastuuseen: ajatukseen siitä, että voimme kaikki vaikuttaa siihen, miten maailma makaa. Otto Kari on huolissaan lausunnoista, jotka kyseenalaistavat koko yhteisvastuun käsitteen.

– Ollaan valmiita lyömään muureja rajoille ja sulkemaan yhteiskunnat. Ihmisten määritteleminen kansallisten rajojen mukaan on kuitenkin keinotekoista. Usein kansallistunteen tietoisella vahvistamisella haetaan kannatusta, mutta sellainen on lyhyen tähtäimen tavoite, joka saattaa johtaa hallitsemattomaan kehitykseen.

Hänen mukaansa yhteiskunnassa on jo nyt viitteitä siitä, että luokittelemme ihmisiä alkuperän ja muiden mielivaltaisten kriteereiden perusteella. Tutkailemalla menneisyyttä on kuitenkin mahdollista kääntyä pois tällaiselta uralta.

– Se, joka on lukenut historiaa, tietää, että tällaisella harvoin on hyvä lopputulema. Me emme voi kontrolloida sitä, mihin ihmisten leimaaminen saattaa johtaa. Siksi siihen pitää suhtautua vakavasti.

Millä perustein SPR auttaa? Lue lisää Punaisen Ristin toimintaa ohjaavista seitsemästä periaatteesta.

Teksti: Mikaela Remes

20 Oct

Kun auttavia käsiä on liikaa – avustustyö slummissa haastaa tekijänsä

kibera-1

Kiberan slummi Kenian pääkaupungissa Nairobissa muuttuu sateella mutalammikoksi, sillä viemäröintiä ei ole. Osa asukkaista on saanut auttajista tarpeekseen, koska slummin olosuhteet eivät ole vuosien saatossa merkittävästi parantuneet. Kuva: Linda Laine

 

Moni auttamishaluinen haaveilee tekevänsä avustustyötä ulkomailla. Ei ole yhdentekevää, missä päin maailmaa unelmaansa toteuttaa. Paikoitellen avustusjärjestöt voivat olla paikallisille huojennus, mutta myös rasite. Katsaus Kenian slummeihin osoittaa, että avustustyön on vastattava yhteisön todellisia tarpeita, jotta työ olisi toimivaa.

 

SLUMMIT OVAT nopeasti ajateltuna hyviä avustustyön kohteita: paljon autettavia pienellä pinta-alalla. Siksi monet afrikkalaiset epäviralliset asuinalueet, eli tuttavallisemmin slummit, ovat monen avustusjärjestön kiinnostuksen kohde. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa organisaatiot tekevät päällekkäistä työtä ja paikallisten luottamus tekijöiden hyviin tarkoitusperiin on joskus koetuksella.

Iso osa Keniaan 2000-luvulla tulleista avustusjärjestöistä saapui maahan AIDS-epidemian ja poliittisen väkivallan seurausten takia. Nykyään järjestöjä on paikoitellen jopa liikaa. Paikalliset puhuvat NGO-taloudesta: järjestöt luovat työpaikkoja ja tuovat mukanaan rahaa. Kaikkia toimijoita ei ehkä tarvittaisi, mutta järjestöistä on tullut niin tärkeä osa yhteiskuntaa, ettei irti päästäminen ole vaihtoehto.

Muun muassa Kenian pääkaupungissa Nairobissa, slummien julkkiksenakin tunnetussa Kiberassa, osa paikallisten ajasta kilpailevista järjestöistä on alkanut tarjota paikallisille niin kutsuttua istumismaksua houkutellakseen heitä järjestökokouksiin. Jotkut tienaavat jopa elantonsa kyseisillä maksuilla eri kokouksia kiertäen. Epävirallisten arvioiden mukaan Kiberassa elää jopa miljoona ihmistä äärimmäisessä köyhyydessä.

– Aika on rahaa, eikä meillä ole aikaa hukattavana. Ne, jotka tienaavat osallistumismaksuilla, hyötyvät niistä (järjestöistä), jotka ovat tulleet tänne hyötyäkseen meistä, kommentoi Kiberassa kasvanut ja avustusjärjestöjen toimintaa kritisoinut parlamentin jäsen Ken Okoth Marketplace-julkaisulle viime keväänä.

Osa paikallisista on puolestaan puhunut osallistumismaksujen hyödyntämistä vastaan. Heidän mukaansa ihmisten tulotason ei pitäisi olla sidoksissa avustusjärjestöihin, joiden perimmäinen tarkoitus loppujen lopuksi on tehdä itsensä tarpeettomiksi.  

 

KRITIIKISTÄ HUOLIMATTA slummeissa riittää työsarkaa, ja oikein tehdyllä ja kohdistetulla avustustyöllä on epävirallisilla asuinalueilla kysyntää.

Kenian Punaisen Ristin työntekijä Safia Verjee kertoo, että organisaatio ei toimi Kiberassa, mutta järjestön juuri päätökseen saatettu projekti urbaanien riskien vähentämiseksi oli aktiivinen muilla epävirallisilla asuinalueilla, kuten Matharessa, joka olosuhteiltaan muistuttaa monilta osin Kiberaa. Projektin tarkoituksena oli auttaa slummeissa vaatimattomissa oloissa asuvia ihmisiä reagoimaan ja ehkäisemään elinoloihin ja elämäntapaan liittyviä uhkia.

Verjee tuntee tiettyjen järjestöjen käyttämät istumismaksut, mutta kertoo, ettei Kenian Punainen Risti hyödynnä niitä. Työssäkäyvät saattoivat kuitenkin saada korvauksen menetetystä työajasta.

– Jos paikalliset osallistuivat koko päivän kestäviin aktiviteetteihin, annoimme heille korvauksen tulonmenetyksestä tai tarjosimme lounaan ja virvokkeita, Verjee sanoo.

Hän listaa Matharessa ja muissa urbaaneissa yhteisöissä työskentelevien järjestöjen suurimmat haasteet:

1. Päällekkäisyys. Slummeissa on suuri määrä avustusjärjestöjä ja muita toimijoita, jotka toimivat samalla alueella. Näin ollen useat järjestöt saattavat harjoittaa samankaltaista toimintaa.

2. Asukkaiden suuri liikkuvuus. Korkeatasoisen avustustyön jatkuvuuden kannalta on tärkeää muodostaa pitkäaikaisia kontakteja. Slummeissa voi kuitenkin käydä niin, että henkilö, jonka kanssa olet ollut yhteyksissä, saattaa parin kuukauden päästä muuttaa muualle esimerkiksi uuden asunnon tai työn perässä.

3. Paikallisten ajasta kilpaileva toiminta. Jotta yhteisöissä tehtävä työ saadaan kantamaan hedelmää, tarvitaan myös paikallisten aikaa ja sitoutumista. Monilla on kuitenkin päivätyönsä hoidettavanaan, mikä voi vähentää energiaa osallistua vapaaehtoisiin aktiviteetteihin, kuten työpajoihin ja koulutuksiin.

4. Yhteisökulttuurin puuttuminen. Suurkaupungeissa jokainen on yleensä oman onnensa seppä. Siksi tiiviimmissä yhteisöissä, kuten pikkukylissä, voi olla helpompaa saada ihmiset ponnistelemaan yhteisen hyvän eteen.

 

KUINKA SITTEN varmistaa, että työ hyödyttää muitakin kuin tekijöitään? Perinpohjainen tutustuminen autettaviin alueisiin ja paikallisten osallistaminen ovat osa ratkaisua.

– Projekti urbaanien riskien vähentämiseksi tehtiin yhteistyössä asukkaiden, Kenian Punaisen Ristin vapaaehtoisten ja paikallisten viranomaisten kanssa, Safia Verjee kertoo.

Epävirallisilla asuinalueilla tapaturmavalmius on tärkeää, sillä vaatimattomat elinolot lisäävät onnettomuusriskiä. Yksi kohteista oli Mathare, joka on tyypillinen esimerkki epävirallisesta asuinalueesta. Se on ylikansoitettu alue ilman kunnollista infrastruktuuria ja monia asumiseen liittyviä peruspalveluita.

– Ihmiset asuvat taloissa, joiden katot on tehty peltilevyistä ja 9 neliömetrin hökkelissä saattaa asua jopa kahdeksan ihmistä. Maaltamuuton ja yleisen väestönkasvun takia elintilaa yritetään saada lisää rakentamalla tällaisia taloja päällekkäin, Verjee kertoo.

Kaupunkiolot poikkeavat täysin maaseudusta, jossa maanviljely ja karjankasvatus luovat elämälle rytmin. Urbaaneissa ympäristöissä elämäntyyli painottuu enemmän kulutukseen ja ahtaissa oloissa yksilön valinnoilla on suurempi vaikutus ympärillä oleviin ihmisiin. Siksi epävirallisten asutusalueiden yhteisöillä on erityistarpeensa.

– Tällaisissa yhteisöissä tarvitaan erityisesti parempaa hygieniaa, kuten wc-tiloja. Matharessa monet ihmiset ulostavat edelleen kadulle tai käyttävät epähygienisiä käymälöitä. Lisäksi parempi terveydenhuolto ja laillinen sähkönsiirto ovat tärkeitä, jotta paikallisten elintasoa saadaan kohennettua, Verjee sanoo.

 

SEN SIJAAN että Kenian Punainen Risti olisi suin päin sännännyt ideoinnista auttamistoimiin, päätti se ensin selvittää, minkälaista apua yhteisö todella kaipaa. Tämä tapahtui selvittämällä asukkaiden elinympäristön haavoittuvuudet ja arvioimalla, minkälaisten taitojen kartuttamisesta yhteisö eniten hyötyisi. Paikalliset osallistuivat toimintaan kertomalla sekä yhteisönsä heikoista kohdista että sen vahvuuksista.

Vasta analyysin jälkeen Punainen Risti ryhtyi tositoimiin.

– Etsimme yhteisöstä jäseniä, jotka halusivat ryhtyä vapaaehtoisiksi, ja muodostimme heistä tapaturmavalmiustiimin. Annoimme tiimille perinpohjaisen onnettomuusvaste- ja tulipalokoulutuksen sekä tarvittavat varusteet. Kyseinen tiimi järjesti kaiken alueellaan tapahtuvan valmiuden ylläpitoon liittyvän toiminnan, kuten päivystyksen ja koulutuksia. Me puolestamme olimme heihin yhteydessä kuukausittain saadaksemme tietää, miten toimintaa pitäisi kehittää, Verjee sanoo.

Matharen vapaaehtoiseksi ilmoittautuneet asukkaat koulutettiin toimimaan oikein hätätilanteissa, ja he levittävät paikallisten keskuudessa viestiä riskitietoisuuden tärkeydestä. Nämä paikalliset pääsivät projektissa avainasemaan, eikä toiminta ollut ylhäältä saneltua.

Jos siis unelmoit avustustyön tekemisestä ulkomailla, sinun kannattaa tutustua etukäteen valitsemasi järjestön työskentelytapoihin ja periaatteisiin. Näin saat varmuutta siihen, että antoisan kokemuksen lisäksi sinulla on mahdollisuus tehdä kohteessasi mahdollisimman paljon hyvää.

 

Täältä voit lukea lisää Punaisen Ristin ulkomaan avustustoiminnasta.

Teksti: Mikaela Remes