01 Nov

Yhä useammin kuolema koittaa kirjaimellisesti pois nukkumalla – palliatiivisen lääketieteen professori avaa sitä, mikä ihmisiä kuolemassa pelottaa

Ihmisille elämän loppuvaiheessa annettava lääketieteellinen hoito on kehittynyt paljon viime vuosikymmeninä.

 

Kun kuolemaa ei näe sairaaloiden ulkopuolella, voi siitä syntyä helposti harhakäsityksiä. Todellisuus ei kuitenkaan ole niin karu kuin ihmisten pelot, kertoo palliatiivisen lääketieteen tohtori Tiina Saarto HYKS:n syöpäkeskukselta.

 

KUOLEMA ON YHTEISKUNNASSAMME eristetty sairaaloihin, mutta toisaalta sitä käsitellään esimerkiksi mediassa paljon. Muun muassa vanhusten hoitoa käsittelevissä artikkeleissa kuvastuu hyvin nykyihmisen pelko yksin jäämisestä kuoleman hetkellä, kuolemaa edeltävistä kivuista sekä huonosta saattohoidosta.

– Siihen liittyy mielikuvia, jotka eivät välttämättä vastaa todellisuutta. Puhutaan paljon esimerkiksi huonosta saattohoidosta. Se herättää ihmisissä pelkoa siitä, miten heidän elämänsä loppuvaihe hoidetaan. Arki ei kuitenkaan välttämättä ole niin karua kuin mitä ihmisten pelot ovat, Tiina Saarto kertoo.

 

SAARRON MUKAAN vanhempi sukupolvi pelkää usein kipua, sillä he ovat nähneet elämänsä aikana enemmän tuskaisia kuolemia. Esimerkiksi syöpään menehtyminen on aiemmin ollut hyvin kivuliasta.

– Muistan, etten opiskeluaikana sairaanhoitajan sijaisena ollessani saanut antaa kipulääkettä kuin ihan vähän. Syöpäpotilailla oli silloin valtavasti kipuja. Minun ikäluokkani ja sitä vanhemmat ovat nähneet sen omin silmin. Tällaiset perimätiedot välittyvät sitten eteenpäin, Saarto avaa.

Saarron mukaan kuolema on nykyään usein kivuton. Jos kyseessä ei ole äkkikuolema, niin kuoleva hiipuu pois vähitellen, monesti hyvin rauhallisesti.

– Kuoleva nukkuu päivä toisensa jälkeen vain enemmän ja enemmän. Viimeisinä päivinä tajunnan taso on laskenut, eikä hän ole enää hirveästi mukana tässä maailmassa – kunnes sitten ei vain enää herää, Saarto selittää.

 

MONESTI KUOLEMASTA PUHUTTAESSA nousee esiin myös pelko yksinäisyydestä. Vaikka suomalaiset kuolevatkin yleensä terveyskeskusten vuodeosastoilla muiden ihmisten keskellä, se ei välttämättä takaa sitä, etteikö kuoleva tuntisi viimeisillä hetkillään yksinäisyyttä.

– Kiireisellä henkilökunnalla ei välttämättä ole paljoa aikaa pysähtyä siihen vierelle. Kyllä varmaan on paljon vanhuksia, jotka siinä kuoleman hetkellä ovat aika yksin, jos sukulaiset vaikka asuvat kauempana, Saarto kertoo.

Suomessa on mahdollisuus ottaa läheisen kuoleman koittaessa palkatonta vapaata, mutta kaikille ei ole taloudellisesti mahdollista pitää sitä kovin montaa päivää.

– Tämän takia esimerkiksi Ruotsissa on saattohoitovapaa-järjestely. Jos läheinen on kuolemassa, niin on mahdollista saada vapaata, jossa on myös jonkinlainen taloudellinen turva, Saarto avaa.

Yksinäisyyden lisäksi myös avuttomuus voi pelottaa kuolevaa.

– Ihmisillä on nykyään enemmän ja enemmän vahvaa autonomian tunnetta – on halu itse päättää ja vaikuttaa. Ajatus siitä, ettei kykene siihen, vaan on riippuvainen täysin vieraista ihmisistä, voi olla pelottava. Kuolevalle olisi tärkeää taata turvallisuuden tunne. Hänen ei pitäisi joutua pelkäämään, että jää yksin tai ilman hoitoa, Saarto selittää.

 

NUOREN IHMISEN KUOLEMAA pidetään tragediana. Kuoleman hyväksyminen ei monesti ole nuoremmalle helppoa, ja siihen liittyy monia hyvin vaikeitakin tunteita. Kuolema on hyppy tuntemattomaan, ja pelkoon sekoittuu monesti myös elämästä luopumiseen liittyvää surua. Terveestä ihmisestä myös ajatus sängyn vangiksi joutumisesta voi olla puistattava.

– Pitkällisen sairauden uuvuttamana kuolemaan suhtautuu eri tavalla kuin terveenä. Jaksaminen elää on monesti hiipunut, kun on pitkällisesti ja kroonisesti sairas. Se, että viettää enemmän aikaa vuoteessa, ei välttämättä ole niin kauhistuttava ajatus, kun on väsynyt ja nukkuu paljon, Saarto kertoo.

Tärkeää olisikin tällöin ennen kaikkea taata kuolevalle turvallinen ja lämmin ympäristö.

– Jos siinä on ihmisiä ympärillä, jotka hoitavat ja luovat turvallisuuden tunnetta, niin ei se kuolema ole varmasti niin kauhistuttava, Saarto toteaa.

 

KUN KUOLEMA ON ERISTETTYNÄ sairaaloihin, eivät ihmiset usein tiedä elämän loppuvaiheesta ja sen hoidosta paljoa. Pelottava tuntematon on helppo karistaa mielestä, kun siihen ei törmää niin usein. Toisaalta juuri tietämättömyyden vuoksi lehtien otsikot esimerkiksi huonosta saattohoidosta voivat herättää pelkoa.

– Pelkoja ruokkii paljon se, etteivät ihmiset enää kohtaa kuolemaa  – eli ei oikeastaan tiedetä, mitä kuolemassa tapahtuu ja millaista on olla lähellä kuolemaa. Se herättää sitten mielikuvia ja pelkoja, Saarto summaa.

Teksti: Milla Asikainen

Kuvat: Pixabay.com

07 Apr

Ahdistaako maailman tila? Kirjoita kiitollisuuskirje

Ei ole niin pientä hyvää tekoa, etteikö siitä voisi kiittää.

Kiittäminen on hyvä tapa, joka iskostetaan meihin jo lapsina. Liian usein yksinkertainen sana kuitenkin unohtuu tai jää muista syistä sanomatta. Usein palautetta havahtuu antamaan vasta silloin, kun jokin menee pieleen: virheet kiinnittävät huomion, asioiden sujuminen ei.

Kiitollisuuden tunnetta ja sen vaikutuksia niin kiittäjään kuin kiitoksen saajaankin on tutkittu paljon. Tutkimustulokset kertovat, että kiittäminen hyödyttää kaikkia: kiitoksen saaja auttaa todennäköisemmin myös tulevaisuudessa, ja kiitollisuutta ilmaisevat ihmiset voivat paremmin.

“Olen kai niin tottunut suuntaamaan huomioni epäkohtiin, että kiitollisuuden osoittaminen vaatii harjoittelemista.”

Joskus kiitollisuuden aiheita voi olla vaikeaa keksiä. Kun niitä alkaa etsiä, löytäminen käy kuitenkin jatkuvasti helpommaksi. Kiitollisuutta voi myös tietoisesti harjoittaa. Yksi mahdollinen keino on kirjoittaa kirje henkilölle, joka ansaitsee kiitoksen. Päätin kokeilla kiitollisuuskirjeen kirjoittamista havahduttuani siihen, että keskityn usein murehtimaan kaikkea sitä, mikä maailmassa mättää.

Haastavinta on vilpittömyys

Miltä kirjeen kirjoittaminen sitten tuntuu?

Aluksi vähän epäluonnolliselta, ehkä jopa nololta. Olen kai niin tottunut suuntaamaan huomioni epäkohtiin, että kiitollisuuden osoittaminen vaatii harjoittelemista. Haastavinta on vilpittömyys – kiitollisuus ei jätä tilaa ironialle. Se taas tuntuu virkistävältä.

Kun jatkan kirjoittamista, itsetarkkailu unohtuu. Keskityn ihmisiin, joita haluan kiittää. Kirjoitan kolme kirjettä: Yhden vanhalle ystävälle, jonka kanssa nykyään tulee pidettyä yhteyttä vain harvoin. Kerron, miten paljon arvostan sitä, kuinka hän kohtelee muita ihmisiä. Toinen kirje on entiselle opettajalleni, joka opetti oman oppiaineensa lisäksi olennaisia asioita myös elämästä yleensä.

Kolmannen kirjeen osoitan arkkipiispa Kari Mäkiselle, jota kiitän inhimillisyydestä. En kuulu kirkkoon, mutta olen kiitollinen siitä, että kirkko uskaltaa puolustaa kaikkien ihmisten yhtäläistä arvoa silloinkin, kun kannanotot saavat osakseen arvostelua.

Kirjoitan kirjeitä käsin. Se auttaa uppoutumaan nykyhetkeen, ja viestin sisältöäkin tulee miettineeksi tarkemmin. Jos kauppalistoja ei oteta lukuun, en edes muista, milloin viimeksi olen kirjoittanut mitään käsin. Miksiköhän? Kynän liikkeessä on jotain miellyttävän konkreettista. Siitä jää jälki.

Kirjeiden kirjoittamisen jälkeen olo on täysin tyyni.

Äkkiseltään ajatus kiitollisuuskirjeestä voi tuntua naiivilta unelmahötöltä. Kiitollisuus ei kuitenkaan tarkoita epäkohtien kieltämistä tai hyväksymistä. Kiitollisuuden osoittaminen voi päinvastoin olla yksi yhteiskunnallisen vaikuttamisen muoto: keino saada aikaan muutos, jonka seurauksena maailmasta tulee piirun verran lempeämpi ja inhimillisempi.

“Kirjeen voi kirjoittaa läheiselle tai vaikka yhteiskunnalliselle vaikuttajalle.”

Kirjeen voi kirjoittaa läheiselle tai vaikka yhteiskunnalliselle vaikuttajalle. Ei ole niin pientä hyvää tekoa, etteikö siitä kannattaisi kiittää. Jos kirjeen lähettäminen ei ole mahdollista, kiitoksen voi kertoa sähköpostitse, sosiaalisessa mediassa – tai tietysti kasvotusten. Todennäköisesti olette molemmat kiitoksen jälkeen tyytyväisempiä kuin sitä ennen: kiittämäsi henkilö saa tarmoa toimia oikein myös jatkossa, ja sinun hyvinvointisi lisääntyy.

Kiitollisuuden osoittaminen merkitsee huomion siirtämistä itsestä toisiin, mikä on individualistisessa ajassa hyväksi itse kullekin. Se on myös juuri sitä, mitä vihapuheen kyllästämä keskusteluilmapiiri kipeästi kaipaa. Jos kerran vihalla voi vaikuttaa, mitä kaikkea onkaan mahdollista saada aikaan kiitollisuudella?

Teksti: Irina Herneaho

Inspiroiduitko? Kirjoita kiitollisuuskirje ja jaa kokemuksesi sosiaalisessa mediassa hashtagilla #kiitoskirje