12 Apr

Lähde matkalle sinne, mikä pelottaa eniten – ennakkoluulot kaatuvat, kun tuntemattomasta tulee tuttua

Moni uskoo, että Suomessa asuu jääkarhuja. Tämä on vielä melko harmiton stereotypia. Kuva: Pixabay

 

Maailmalla törmää usein kummallisiin mielikuviin omasta kotimaastaan. Stereotypioihin tukeutuu helposti myös itse yrittäessään kertoa, mistä on kotoisin, pohtii Henry Goes Liven kolumnisti Ida Kannisto.

 

JÄÄKARHUT VAELTAVAT VAPAASTI kylmässä Suomessa, jonka asukkaat ovat hyytävän ilmaston karaisemia. Stereotypiat kotimaasta naurattavat ja hämmästyttävät.

En ylläty, kun ghanalainen opiskelija tiedustelee, minne Suomi kartalla sijoittuu. Tuskin Ghanankaan tarkka sijainti Afrikan mantereella on monelle eurooppalaiselle itsestään selvä tieto. Yllättävämpiä kysymyksiä esittävät lähempää kotoisin olevat eurooppalaiset. Moni tuntee Suomen arktisena alueena, ja talven pakkaslukemat saavat useat ulkomaalaiset tiedustelemaan, voiko Suomessa talvisin mennä ulos lainkaan. Moni olettaa suomalaisten olevan kylmään karaistuneita ja sisukkaita. Siksi Englannin meri-ilmassa ja hyytävässä tuulessa värjöttelevä suomalainen saa osan tiedustelemaan, eikö suomalaisen kuuluisi olla tottunut kylmään.

Talviharrastukset, Lapin revontulet ja natisevat, korkeat hanget ovat monen listalla asioista, jotka haluaa kokea ennen kuolemaa. Lappi on monelle ulkomaalaiselle eksoottinen kohde ja samalla yksi Suomen matkailuvalteista. Mielikuvat pohjoisesta saattavat olla yllättäviä: Pohjoinen on kyllä kaunis, mutta jääkarhuton, vakuutan eräälle.

Jos Suomen luonto onkin mielikuvissa muuttunut todellistakin taianomaisemmaksi, kovin tarkasti ei tunneta myöskään maamme historian käänteitä – edes Euroopassa. Kun Suomi juhli itsenäistymisen 100-vuotisjuhlaa, heräsi monista eri maista kotoisin olevien ystävieni kesken keskustelua sadan vuoden takaisista tapahtumista. Esimerkiksi ruotsalainen vaihto-opiskelija pohti, itsenäistyikö Suomi Ruotsista ja mahtaako maa nyt kuulua Euroopan unioniin.

 

STEREOTYPIOITA RUOKKIVAT monet lähteet. YouTubeen ladattu video parodioi eri maiden deittailutapoja ja The Culture trip -nettisivusto opastaa, miten Suomen talvesta voi selvitä kuten paikallinen.

Bloggaaja Nicole Wildman kirjoittaa, ettei ennen Suomen-vierailuaan ollut kovin kiinnostunut maasta, koska ei tiennyt siitä juuri mitään. Medialla, kuten myös sosiaalisella medialla, lienee osuutensa tuntemattomista paikoista muodostettujen ennakko-oletusten synnyssä.

Yhdysvaltalainen viihdesivusto Buzzfeed kirjoittaa suomalaisen opetuksen korkeasta tasosta. Suomi ei enää loista Pisa-tulosten ykkösenä, mutta sivuston mukaan on yhä mahdotonta lukea opiskelusta kertovaa artikkelia New York Timesista ilman, että jutussa on mainittu Suomi.

Suomalaisen koulutuksen ja opetuksen korkea taso on yhä tunnettu maailmalla, mutta stereotypiat harvoin pitävät sisällään vain myönteisiä mielikuvia. Ulkomailla vietetyn vuoden aikana olen törmännyt useaan otteeseen suomalaisten juomiskulttuuriin liittyviin oletuksiin.

Brittiläinen Travelmag-sivusto kirjoittaa, että suomalaisen alkoholin käyttö ei liity sosiaaliseen kanssakäymiseen, vaan kännin saavuttamiseen – eikä vain kännin, vaan vakavan humalan: ”Talvisin suomalaiset juovat paljon, koska maassa on niin pimeää ja kylmää, ettei ole muuta tekemistä kuin istua viihtyisässä pubissa. Samaan aikaan ulkona arktinen tuuli puree luihin ja ytimiin ja hädin tuskin näet päivänvaloa kuukausiin.”

Lisäksi suomalaisten kansanedustajien rankka pikkujoulujen vietto ylitti uutiskynnyksen esimerkiksi brittilehti Independentissä.

 

STEREOTYPIOITA ON ANALYSOINUT moni tutkija. Kulttuurintutkijan ja sosiologin Stuart Hallin mukaan stereotypioita käytetään muiden ihmisten identifioimiseen. Niiden avulla erotetaan normeista poikkeavat yksilöt ja tehdään eroavaisuudet näkyviksi. Brittitutkija Michael Pickering taas toteaa, että stereotypioiden avulla maailmaa yritetään usein järkeistää ja järjestää.

Stereotypiat ovat kuitenkin hankala työkalu, sillä ne eivät anna tilaa erilaisille näkökulmille ja ajatuksille. Ennakkoluuloja on jokaisella, niiden juuret ovat syvällä ja ne ovat vain vaivoin muutettavissa. Perusteettomiin oletuksiin kannattaa kuitenkin suhtautua varauksella, sillä stereotypiat ovat aina yksipuolisia esityksiä ja yhteiskunnan tuotoksia. Ne liittyvät tiukasti vallankäyttöön, jonka yksi muoto on ihmisten välisten erojen tekeminen luonnollisiksi.

 

HASSUILLE MIELIKUVILLE muista maista voi nauraa, mutta omien olettamusten suhteen kannattaa olla valveutunut. Kun tutustuin kiinalaiseen opiskelutoveriini muutama kuukausi sitten, ymmärsin, että aivan erilaisesta ympäristöstä kotoisin oleva ystäväni pohtii aivan samanlaisia murheita. Vaikka Suomessa on asukkaita keskikokoisen kiinalaisen kaupungin verran ja moni asia näiden kahden maan välillä on täysin eri tolalla, ihmiset kokevat hyvin samanlaisia arkisia iloja ja suruja.

Stereotypioita voi yrittää kaataa tekemällä ne läpinäkyviksi. Joskus omien ennakkoluulojen edessä kannattaa pysähtyä ja miettiä, mistä tietty kuva tietystä kulttuurista on muodostunut. Usein ennakkoluuloja on etenkin niistä paikoista, joissa ei ole koskaan saanut tilaisuutta vierailla.

Joskus ennakko-oletuksia tulee vahvistaneeksi omalla käytöksellään. Kun keskustelussa on mukana ihmisiä eri maista ja kulttuureista, keskustelu usein siirtyy siihen, millaisia suomalaiset ovat tai mitä britit tekevät sunnuntaisin. Samaan aikaan osaa kuitenkin luetella suomalaisesta ystäväpiiristään yhtä monta persoonallisuutta ja elämäntapaa kuin lähipiirissä on ihmisiä.

Ehkäpä paras keino stereotypioiden voittamiseksi on ostaa menolippu juuri niihin paikkoihin, joihin meno eniten jännittää.

Teksti: Ida Kannisto

 

22 Mar

Analyysi: Älyllinen laiskuus ja lauma-ajattelu ovat rasismin peruspilari. Mitä niille voisi tehdä? (Rasismin kaksi pilaria, osa 1)

Kuva: Tapio Pellinen

 

Rasismin juuri on haluttomuus tai kyvyttömyys nähdä vaivaa ajattelussaan, väittää Henry Goes Liven kirjoittaja Tapio Pellinen. Aihe on ajankohtainen, kun rasisminvastaista viikkoa vietetään 19.-25.3.2018.

 

IHMISLUONTO ON KARKEAKSI LUOTU: jokaisella meistä on alttius rasismiin, ihmisten ryhmittelyyn ja ennakkoluuloihin, koska ne palvelivat lajimme selviytymistä muinaisajan pienissä heimokunnissa. Muukalaiset saattoivat olla oikeasti uhka, ja hengissä ei selvinnyt ilman omaa yhteisöä. Onneksi joku keksi ajatuksen yhteiskunnasta, jossa ristiriitoja ratkotaan muillakin keinoilla kuin kirveillä, ajan pyörä pyöri muutaman tuhat vuotta eteenpäin, ja tässä olemme nyt.

Vaikka maailma on muuttunut, ihmisessä on vielä paljon samaa esi-isiensä kanssa. Tämä lajityypillinen taipumus älylliseen laiskuuteen on toinen kahdesta pylväästä, jotka ylläpitävät nykyajan rasismia. Aivot ovat huikaiseva masiina, joka kykenee tekemään monimutkaisia päätelmiä mitättömän pienellä energiankulutuksella (lukekaa Read Montaguen kirja Why choose this book? How we make decisions jos haluatte hämmästyä), mutta tuo tehokkuus saavutetaan tarkkuuden kustannuksella.

Tuntemattomia ihmisiä on helpompi ajatella ryhminä kuin ottaa huomioon heidän yksilöllisyytensä. Ulkonäköasioiden pohjalta tehdään perusteettomia oletuksia älystä, johtamiskyvystä tai kiinnostuksenkohteista. On helppoa ja luontevaa jakaa ihmisiä “meihin” ja “heihin” ja suosia omaa ryhmää muiden kustannuksella, vaikka jako tehtäisiin kolikkoa heittämällä. Samoin ihmisen käsitys itsestään muotoutuu poissulkemisen avulla. On vaikea saada selvää vastausta kysymykseen “kuka minä olen” mutta “kuka ainakaan en ole” on paljon yksinkertaisempi asia. Molempiin kysymyksiin vastaamisessa pääosaa näyttelee se, mitä muut ihmiset osoittavat arvostavansa ja halveksuvansa.

 

RASISMI KUMPUAA TÄLLAISISTA ihmiselle helpoista ja luontevista ajattelun tavoista. Niiden yläpuolella noustaan samalla työkalupakilla, jolla muitakin ihmisenä olemisen ikäviä puolia hillitään: kasvatuksella (omalla tai muiden), tiedostamalla oman päättelynsä harhat ja päättämällä, millaisten arvojen mukaan haluaa elää. Ja vaikka rasististen asenteiden syntyyn vaikuttaa sattuma siinä, millaisia kokemuksia kukin saa erilaisista ihmisistä, jokaisella meistä on osansa siinä, millaisia arvoja toiset ympärillään näkevät. Jokainen rasismia vastaan nousija antaa oman äänensä siihen kuoroon, jonka perusteella muut muodostavat käsityksiään oikeasta ja väärästä.

Tässä oli pähkinänkuoressa rasismin ensimmäinen pilari. Analyysin seuraavassa osassa hypätään toisen pilarin kimppuun, kun aiheena on ideologinen rasismi. Pysykää kanavalla!

Teksti: Tapio Pellinen

03 May

Homoudessa pelottavat erilaisuus, normista poikkeaminen ja yhteisön ulkopuolelle jääminen

 

‒ Oma sukupuoli-identiteetti ja seksuaalinen suuntautuminen voivat muuttua vuosien varrella. Ulkopuolinen ei voi lähteä muuttamaan niitä, vaan ne muuttuvat elämän aikana jos ovat muuttuakseen, sanoo yhteisöpedagogi Pekka Laukkanen. Kuva: Ida Kannisto

 

Seksuaalisuuteen liittyy paljon epävarmuutta ja jännitystä. Yleisiä kysymyksiä ovat, kelpaanko sellaisena kuin olen, löydänkö ketään ja osaanko olla.

 

HERMOSTUTTAA. Päässä pyörii kysymys, sopiiko paikalliseen jalkapallojoukkueeseen. Äijäporukassa omana itsenään oleminen ei tunnu luonnolliselta, eikä sopivia sanoja meinaa löytyä.

Väestöliiton nuorten asiantuntija ja Poikien puhelimen työntekijä Anders Huldén arvelee, että poikien kokemat seksuaalisuuteen ja mahdolliseen erilaisuuteen liittyvät pelot ovat melko yleisiä. Vaikka ilmapiiri yhteiskunnassa on muuttunut sallivammaksi, moninaisuus ei vieläkään ole arkipäivää.

Yhteisöpedagogi Pekka Laukkaselle tunteiden kirjo on tuttu vuosien varrelta. Miehen kanssa parisuhteessa elävä Laukkanen on seitsenkuisen Olivia-vauvan tuore isä. Sateenkaariperheen onni kuuluu äänestä, kun Laukkanen kertoo ylpeänä tyttärestään.

Laukkasen nuoruusmuistot ovat myönteisiä. Päällimmäisenä mielessä on helpotuksen tunne, jonka saivat aikaan ymmärtäväinen ystäväpiiri ja perhe sekä järjestöharrastuksen kautta löytynyt turvallinen ja inhimillinen yhteisö. He antoivat nuoren toteuttaa omaa identiteettiään ja tarpeitaan. Laukkanen on ollut Punaisen Ristin toiminnassa mukana kymmenisen vuotta.

‒ Koskaan ei tarvinnut feikata, mitä on tai kehen on ihastunut tai rakastunut. Itselläni on ollut helppoa.

Homoseksuaalisuus ei kuitenkaan ollut tavanomaista nyt 36-vuotiaan Laukkasen ollessa teini-ikäinen.

‒ Luulen, että pelon tunteita tulee väkisinkin. Itse olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta Itä-Suomesta. Homous ei ollut arkipäivää, ja homot olivat syvällä kaapissa. Omassa nuoruudessa aihe oli tabu, eikä siitä juuri puhuttu.

Vaikka Laukkanen vaikuttaa olevan avoimesti sinut itsensä kanssa, hän kertoo, että vaikeitakin tilanteita on tullut vastaan, eikä omaa seksuaalista suuntautumista ole aina ollut helppo paljastaa. Joskus opiskeluvuosina poikaporukka innostui maanantaiaamuna kertaamaan viikonlopun tapahtumia, kuka kävi naisissa ja kenellä kävi flaksi. Samaan aikaan Laukkasella oli poikaystävä ja hän pohti, miten kertoisi asiasta.

 

EI OLE OIKEAA tapaa tai paikkaa puhua ystäville ja vanhemmille. Laukkanen sanoo, että kertominen saattaa aiheuttaa pelkoa siitä, että kun ei kuulu tiettyyn muottiin, yhteisö voi jättää ulkopuolelleen. Esimerkiksi miehisiä joukkuelajeja on pitkään leimannut ajatus siitä, että lajin parista voidaan sulkea ulos ne, jotka eivät sinne sovi.

Asenteet näyttävät hiljalleen muuttuvan. Viime vuonna koripallojoukkue Espoo United purki silloisen general managerinsa työsopimuksensa tämän julkaistua Twitterissä homovastaisia twiittejä.

‒ Esimerkit vahvistavat, että seurassa ei hyväksytä kiusaamista. Urheilujärjestöt ovat tuoneet tätä esille aktiivisesti.

Sukupuoli ja seksuaalinen suuntautuminen herättävät yhä paljon keskustelua ja jakavat mielipiteitä. Laukkanen huomauttaa, että seksuaalisuudessa ei ole kyse mielipiteestä, vaan ominaisuudesta ja keskeisestä osasta omaa identiteettiä.

Turvallinen ja salliva ympäristö oli Laukkaselle tärkeä apu, kun hän alkoi tarkastella seksuaalisuuttaan.

‒ Kaapista ulos tulemista ei helpota ilmapiiri, jossa moninaisuutta ei arvosteta. Osa jää kaveripiirin tai perheyhteisön ulkopuolelle ja kokee aina olevansa poikkeus. He saattavat ajatella, että ”nyt olen taas ainut, joka ei ole tässä mukana”. Aikuinen on tärkeässä roolissa tiedon tarjoajana ja tukijana.

Laukkanen arvelee, että kouluissa ja nuorisotiloissa työskentelevät kohtaavat yhä enemmän LHBTI-nuoria, eli lesboja, homoja, biseksuaaleja, transihmisiä ja intersukupuolisia. Käsitteisiin liittyy yhä paljon stereotypioita.

Moninaisuus on Laukkasen mukaan fakta, johon nuorten kulttuurissa törmätään. Sen sijaan sitä ei voi varmaksi tietää, miten ja keneen kukin ihastuu. Moninaisuutta tukee se, että kaikkien annetaan näkyä. Näkyvyyttä voi lisätä esimerkiksi esitteiden avulla, joiden kautta nuoret voivat löytää samastumisen kohteita ja huomata, että myös heitä halutaan ymmärtää.

Laukkasen mukaan on tärkeää miettiä myös kielenkäyttöä, kuten sitä miten seksuaalivähemmistöistä ja sukupuolesta puhutaan, jotta kukaan ei joudu esimerkiksi koulun seksuaalivalistustunnilla naurunalaiseksi.

Se että oppitunneilla käsitellään miehen ja naisen välistä seksiä, ei auta kaikkia nuoria. Laukkasen mukaan olisikin syytä välttää ainoastaan heteroseksuaalisuuteen keskittynyttä opetusta. Sukupuolittuneet käsitteet ja käsitykset vahvistavat heteronormatiivista ajattelutapaa.

‒ Yhteiskunnassa on tiukat vaatimukset sille, millä tavalla pitää olla tyttö tai poika. Esimerkiksi lelukuvastot, joissa pojat leikkivät autoilla ja tytöt barbeilla, vahvistavat tätä. Siitä pitäisi päästä eroon. Sen sijaan voisi keskittyä ajatukseen, että nuori kelpaa omana itsenään, olipa minkälainen tahansa.

 

TUTKIMUSTA SIITÄ, miten nuoret kokevat seksuaalisuutensa, on tehty jonkin verran, mutta tarkkoja lukuja aiheesta on vaikea saada. Tulokset vaihtelevat, koska vastaajat ymmärtävät kysymykset eri tavoin, eivätkä kaikki uskalla vastata totuudenmukaisesti edes nimettöminä.

Väestöliiton ylläpitämään Poikien puhelimeen tulee vuodessa noin 10 000 soittoa. Poikien puhelimen Anders Huldénin mukaan homous ja seksuaalisuus ylipäätään näkyvät puheluissa yhtenä teemana. Viime vuonna vajaassa 500 puhelussa aihetta käsiteltiin perusteellisesti, mutta seksuaaliseen suuntautumiseen viitataan jollain tapaa joka päivä.

‒ Usein seksuaalinen suuntautuminen huolettaa poikia ja aiheuttaa heissä epävarmuutta. Moni pohtii, mistä tietää, onko homo vai hetero. Osa taas miettii, onko kaveri homo, ja miten siihen pitäisi suhtautua.

Toisinaan soittajat haluavat tietää, onko homous vaarallista tai jopa sairaus. Huldénin mukaan keskusteluissa korjataan ennakkoluuloja ja väärinkäsityksiä.

Sekä Laukkanen että Huldén toteavat yhteiskunnan ahtaiden normien näyttäytyvän pojille vaativampina kuin tytöille. Huldénin mukaan miehillä on paljon paineita olla tietynlainen mies, kun taas naisilla vaihtoehtoisia rooleja on enemmän.

‒ Esimerkiksi homottelu on yhä osa poikien arkea ja siihen liittyy vallankäyttöä. Samalla se ylläpitää perinteistä asetelmaa. Homofobinen ilmapiiri rakentaa yksipuolista miehen mallia.

Homous voi pelottaa, koska mielikuvat homoseksuaaleista ovat usein kapeita ja ne voivat olla ristiriidassa omien ja muiden asettamien odotusten kanssa. Ongelmia saattaa tulla myös silloin, jos nuorelle ei ole kerrottu homoudesta. Saman sukupuolen edustajista kiinnostuneen nuoren voi olla vaikea hyväksyä omaa seksuaalisuuttaan, jos ainoa oman yhteisön tarjoama malli on heteroidentiteetti.

Huldén huomauttaa, että mustavalkoisen homo‒hetero-asetelman väliin mahtuu vaihtoehtoja.

‒ Jokainen on vapaa määrittelemään itse itsensä. Nykyään nuoret eivät edes ole niin kiinnostuneita määrittelemään itseään. Joskus identiteetin avulla voi olla helpompi hakeutua vertaisporukkaan, mutta kaikille se ei ole tarpeellista.

Huldénin mielestä se, että homouden pelko koskettaa vahvemmin poikia, liittyy sukupuoleen. Heterous on hänen mukaansa keskeisempi peruskivi mieheydessä kuin naiseudessa.

‒ Miesten välinen intiimiys on tuomitumpi asia kuin naisten välinen. Jos miehet istuvat lähekkäin, halaavat tai koskettavat, se on yhteiskunnassa tarkemmin valvottu asia. Asenteissa on kuitenkin tapahtunut muutoksia, ja suhtautuminen vaihtelee esimerkiksi eri kouluissa. Myös kuvat miesten välisestä rakkaudesta ovat hitaasti lisääntyneet.

Paljon edistystä on tapahtunut erityisesti viimeisten kymmenen vuoden aikana. Muutosta tukee myös kehittynyt lainsäädäntö.

‒ Lisäksi pitää muistaa, että seksuaalinen suuntautuminen on vain yksi ominaisuus ihmisessä, Huldén sanoo.

 

Teksti: Ida Kannisto

27 Oct

“Ääriviivani ovat piirtyneet ennakkoluuloista”

image

Julia Silverio (kuvassa keskellä) kirjoittaa, miten erilaiset kohtaamiset ovat vaikuttaneet hänen tapaansa olla ja ajatella. Kuva: Julia Silverio

 

Täällä olen kuin kuka vaan, leimaton. Oikeasti vain huulipunani värillä ja vaatteilla, ilolla ja surulla saan kohtaamisiini väriä. Värejä jotka antavat suuntaa siitä, mitä minä edustan, mistä pidän, millainen olen.

 

MUUTETTUANI SUOMESTA Britanniaan sain huomata valtavan muutoksen siinä, miten minua kohdellaan vähemmistönä, tummempana kuin muut.

Enää ei ole uskomuksia, joiden avulla keskustelukumppani saa pelkällä katseella luoda persoonalleni ääriviivat.

Kun ääriviivat on kerran piirretty, niiden muuttaminen on hankalaa. Suomessa minulta odotetaan ulkonäköni puolesta hyvää ja monipuolista kielitaitoa. Kun kerron, etten puhu sen useampaa kieltä kuin moni muukaan, koen häpeää siitä, että aiheutan pettymyksen. Kanssakeskustelija saattaa tajuta, etten täytä hänen ennalta luomaansa muottia. Silloin on helppo ajatella, että vika on muotin sijaan minussa ja taidoissani.

On paljon vaikeampaa myöntää omien oletustensa paikkansapitämättömyys tai kapeakatseisuus; myöntäessä täytyy myös oman ajatustavan, ja siten maailmankuvan muuttua.

Toista on helpompi pitää erikoisena.

 

ENNEN MUUTTOA Englantiin olin juuri oppinut käyttämään hyväkseni omaa erilaisuuttani. Osasin vetää oikeasta narusta oikeassa paikassa. Työhaastatteluissa koin haastattelijan usein maalaavan ulkonäköni perusteella mielikuvan täydellisestä kielitaidosta ja työpaikan kansainvälisestä imagosta.

 

“Olin juuri oppinut

käyttämään hyväkseni

omaa erilaisuuttani.”

 

Kerroinkin haastattelijoille omasta erilaisuudestani ja sen tuomista hyvistä puolista. Sanottuani nämä asiat ääneen, tuli välillemme aina tyytyväinen ymmärrys siitä, että mielikuva muuttuu todeksi.

Kuvaillessa itseäni opin kertomaan, miten tykkään sienten poimimisesta. Lisäksi kerron, miten rakastan hiihtoa Rovaniemellä ja runoutta suomen kielellä. Nämä tiedot toimivat todisteina suomalaisuudestani, ettei kenenkään tarvitse enää epäillä tai kyseenalaistaa kansalaisuuttani.

Toisissa tilanteissa, toisten ihmisten kanssa, on eduksi jakaa tieto siitä, kuinka sieluni ja lantioni syttyvät salsalle, kuinka rakastan ja kaipaan aurinkoa tai kuinka kihara tukka minulla oikeasti on. Tämä on eksoottista, seksikästä ja kiehtovaa joillekin.

Sopivalla hetkellä on aina hauskaa nostaa ennakkoluulot pöydälle. Mainita, ettei tummasta tytöstä kannata pimeällä kuvaa ottaa, silloin hohtaa vain hampaat. Voin myös sanoa, ettei ”africa booteyllä” farkkuja Suomesta löydä, vanhoja miehiä likaisine ajatuksineen kylläkin.

Olen ollut rehellinen ja aito ajatuksieni kanssa, mutta olisinko sanonut näitä asioita, jos en haluaisi murtaa tai vahvistaa niitä näkymättömiä oletuksia, joita oletan keskustelukumppanillani olevan?

 

NYT UUDESSA kaupungissa kohtaamiset tuntuvat kamalan paljastavilta ja rehellisiltä. En voi piiloutua oletusten taakse ja pelata niillä. Vain minun tavallani olla on väliä. Se miten käyttäydyn, mitkä sanat valitsen tai millaisen paidan puen määrittävät minut.

Enää ihonvärini ei määrittele minua tai kerro, missä olen hyvä ja missä huono. Mitä minun kannattaisi opiskella tai mitä ei. Oma vartalonikin, fyysiset ääriviivani, tuntuvat antavan minulle enemmän tilaa kuin aiemmin.

Erilaisten mutta ennen kaikkea hyväksyttyjen vartalomallien ja -värien keskellä oma kehoni tuntuu yhtäkkiä paljon paremmalta. Reiteni eivät enää kanna samanlaista taakkaa turhasta pyöreydestä, vartaloni osat ovat vapautuneet omista soimaavista ajatuksistani.

Väitänkin, että rodullisen eriarvoistamisen vähentyessä vartalon muodot määrittävät ihmisen mahdollisuuksia ja taustaa entistä vähemmän. Kun hyväksymme erilaiset värit ja niiden yhdistelmät, tulevat muodot ja mallit siinä samassa.

 

MILTÄ SITTEN tuntuu elää hieman vähemmän ennakkoluuloisessa yhteiskunnassa kahdenkymmenen Suomessa eletyn enemmän ennakkoluuloisen elinvuoden jälkeen? Minusta tuntuu oudolta. Aluksi koin vapautta. Vapautta ennakkoluuloista ja muiden toiveista. Vapautta roolista, jota olin kantanut jo niin pitkään.

 

“Kuka ‘minä’ edes on,

jos se ei enää voi

olla salsa-Julia?”

 

Sitten tuli tyhjyys ja hämmennys. Miten olla nyt minä? Tai kuka ‘minä’ edes on, jos se ei enää voi olla ‘salsa-Julia’, ‘nappisilmä’ tai ‘se tumma tyttö’? Täällä niillä nimillä kutsutaan niin monia muitakin.

Huomaan olevani jumissa ääriviivoissani. Eikä yksin Suomen kansa ole piirtänyt niitä minulle, vaan olen piirtänyt niitä myös itse, käsi kädessä kansan kanssa.

Nyt kun yhteiskuntani käsi on irrotettu minua piirtävästä kynästä, minä en haluakkaan päästää irti. Nämä värit ja linjat ovat jo minussa, muuttuneet minuksi.

Huomaan yrittäväni pelata entisillä Suomi-ennakkoluuloilla, mutta kommentteihini reagoidaan Britanniassa eri tavalla kuin Suomessa. Lauseeni aiheuttavat hämmentyneitä naurahduksia, jopa ihmetteleviä kommentteja.

Kerron usein olevani kotoisin Suomesta, mutta sitten huikkaan nopeasti, että en kuitenkaan näytä suomalaiselta, koska juurissani on muitakin mutkia. Sitten pitäisi nauraa. Usein britti naurahtaa, koska minä nauran, ei siksi että vitsi olisi hauska. Täällä on ihan tavallista olla kotoisin mistä hyvänsä, eikä ulkonäöllä ole väliä.

Ehkä täällä, minulle uudessa yhteiskunnassa, minun kynästäni on hiljakseen tartuttu uudella otteella ja värillä. Pikkuhiljaa voin yhdessä muiden kanssa luoda uusia ääriviivoja vanhoja jatkamaan ja koristamaan. Nyt uskallan jopa sanoa, että muutos on alkanut.

 

Teksti: Julia Silverio

Kirjoittaja työskentelee EVS-vapaaehtoisena Ison-Britannian Punaisella Ristillä Nottinghamissa. Kaupungilla on pitkä historia maahanmuuttajien kanssa, ja monikulttuurisuus läpäisee kaikki yhteiskuntaluokat.