03 May

Homoudessa pelottavat erilaisuus, normista poikkeaminen ja yhteisön ulkopuolelle jääminen

 

‒ Oma sukupuoli-identiteetti ja seksuaalinen suuntautuminen voivat muuttua vuosien varrella. Ulkopuolinen ei voi lähteä muuttamaan niitä, vaan ne muuttuvat elämän aikana jos ovat muuttuakseen, sanoo yhteisöpedagogi Pekka Laukkanen. Kuva: Ida Kannisto

 

Seksuaalisuuteen liittyy paljon epävarmuutta ja jännitystä. Yleisiä kysymyksiä ovat, kelpaanko sellaisena kuin olen, löydänkö ketään ja osaanko olla.

 

HERMOSTUTTAA. Päässä pyörii kysymys, sopiiko paikalliseen jalkapallojoukkueeseen. Äijäporukassa omana itsenään oleminen ei tunnu luonnolliselta, eikä sopivia sanoja meinaa löytyä.

Väestöliiton nuorten asiantuntija ja Poikien puhelimen työntekijä Anders Huldén arvelee, että poikien kokemat seksuaalisuuteen ja mahdolliseen erilaisuuteen liittyvät pelot ovat melko yleisiä. Vaikka ilmapiiri yhteiskunnassa on muuttunut sallivammaksi, moninaisuus ei vieläkään ole arkipäivää.

Yhteisöpedagogi Pekka Laukkaselle tunteiden kirjo on tuttu vuosien varrelta. Miehen kanssa parisuhteessa elävä Laukkanen on seitsenkuisen Olivia-vauvan tuore isä. Sateenkaariperheen onni kuuluu äänestä, kun Laukkanen kertoo ylpeänä tyttärestään.

Laukkasen nuoruusmuistot ovat myönteisiä. Päällimmäisenä mielessä on helpotuksen tunne, jonka saivat aikaan ymmärtäväinen ystäväpiiri ja perhe sekä järjestöharrastuksen kautta löytynyt turvallinen ja inhimillinen yhteisö. He antoivat nuoren toteuttaa omaa identiteettiään ja tarpeitaan. Laukkanen on ollut Punaisen Ristin toiminnassa mukana kymmenisen vuotta.

‒ Koskaan ei tarvinnut feikata, mitä on tai kehen on ihastunut tai rakastunut. Itselläni on ollut helppoa.

Homoseksuaalisuus ei kuitenkaan ollut tavanomaista nyt 36-vuotiaan Laukkasen ollessa teini-ikäinen.

‒ Luulen, että pelon tunteita tulee väkisinkin. Itse olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta Itä-Suomesta. Homous ei ollut arkipäivää, ja homot olivat syvällä kaapissa. Omassa nuoruudessa aihe oli tabu, eikä siitä juuri puhuttu.

Vaikka Laukkanen vaikuttaa olevan avoimesti sinut itsensä kanssa, hän kertoo, että vaikeitakin tilanteita on tullut vastaan, eikä omaa seksuaalista suuntautumista ole aina ollut helppo paljastaa. Joskus opiskeluvuosina poikaporukka innostui maanantaiaamuna kertaamaan viikonlopun tapahtumia, kuka kävi naisissa ja kenellä kävi flaksi. Samaan aikaan Laukkasella oli poikaystävä ja hän pohti, miten kertoisi asiasta.

 

EI OLE OIKEAA tapaa tai paikkaa puhua ystäville ja vanhemmille. Laukkanen sanoo, että kertominen saattaa aiheuttaa pelkoa siitä, että kun ei kuulu tiettyyn muottiin, yhteisö voi jättää ulkopuolelleen. Esimerkiksi miehisiä joukkuelajeja on pitkään leimannut ajatus siitä, että lajin parista voidaan sulkea ulos ne, jotka eivät sinne sovi.

Asenteet näyttävät hiljalleen muuttuvan. Viime vuonna koripallojoukkue Espoo United purki silloisen general managerinsa työsopimuksensa tämän julkaistua Twitterissä homovastaisia twiittejä.

‒ Esimerkit vahvistavat, että seurassa ei hyväksytä kiusaamista. Urheilujärjestöt ovat tuoneet tätä esille aktiivisesti.

Sukupuoli ja seksuaalinen suuntautuminen herättävät yhä paljon keskustelua ja jakavat mielipiteitä. Laukkanen huomauttaa, että seksuaalisuudessa ei ole kyse mielipiteestä, vaan ominaisuudesta ja keskeisestä osasta omaa identiteettiä.

Turvallinen ja salliva ympäristö oli Laukkaselle tärkeä apu, kun hän alkoi tarkastella seksuaalisuuttaan.

‒ Kaapista ulos tulemista ei helpota ilmapiiri, jossa moninaisuutta ei arvosteta. Osa jää kaveripiirin tai perheyhteisön ulkopuolelle ja kokee aina olevansa poikkeus. He saattavat ajatella, että ”nyt olen taas ainut, joka ei ole tässä mukana”. Aikuinen on tärkeässä roolissa tiedon tarjoajana ja tukijana.

Laukkanen arvelee, että kouluissa ja nuorisotiloissa työskentelevät kohtaavat yhä enemmän LHBTI-nuoria, eli lesboja, homoja, biseksuaaleja, transihmisiä ja intersukupuolisia. Käsitteisiin liittyy yhä paljon stereotypioita.

Moninaisuus on Laukkasen mukaan fakta, johon nuorten kulttuurissa törmätään. Sen sijaan sitä ei voi varmaksi tietää, miten ja keneen kukin ihastuu. Moninaisuutta tukee se, että kaikkien annetaan näkyä. Näkyvyyttä voi lisätä esimerkiksi esitteiden avulla, joiden kautta nuoret voivat löytää samastumisen kohteita ja huomata, että myös heitä halutaan ymmärtää.

Laukkasen mukaan on tärkeää miettiä myös kielenkäyttöä, kuten sitä miten seksuaalivähemmistöistä ja sukupuolesta puhutaan, jotta kukaan ei joudu esimerkiksi koulun seksuaalivalistustunnilla naurunalaiseksi.

Se että oppitunneilla käsitellään miehen ja naisen välistä seksiä, ei auta kaikkia nuoria. Laukkasen mukaan olisikin syytä välttää ainoastaan heteroseksuaalisuuteen keskittynyttä opetusta. Sukupuolittuneet käsitteet ja käsitykset vahvistavat heteronormatiivista ajattelutapaa.

‒ Yhteiskunnassa on tiukat vaatimukset sille, millä tavalla pitää olla tyttö tai poika. Esimerkiksi lelukuvastot, joissa pojat leikkivät autoilla ja tytöt barbeilla, vahvistavat tätä. Siitä pitäisi päästä eroon. Sen sijaan voisi keskittyä ajatukseen, että nuori kelpaa omana itsenään, olipa minkälainen tahansa.

 

TUTKIMUSTA SIITÄ, miten nuoret kokevat seksuaalisuutensa, on tehty jonkin verran, mutta tarkkoja lukuja aiheesta on vaikea saada. Tulokset vaihtelevat, koska vastaajat ymmärtävät kysymykset eri tavoin, eivätkä kaikki uskalla vastata totuudenmukaisesti edes nimettöminä.

Väestöliiton ylläpitämään Poikien puhelimeen tulee vuodessa noin 10 000 soittoa. Poikien puhelimen Anders Huldénin mukaan homous ja seksuaalisuus ylipäätään näkyvät puheluissa yhtenä teemana. Viime vuonna vajaassa 500 puhelussa aihetta käsiteltiin perusteellisesti, mutta seksuaaliseen suuntautumiseen viitataan jollain tapaa joka päivä.

‒ Usein seksuaalinen suuntautuminen huolettaa poikia ja aiheuttaa heissä epävarmuutta. Moni pohtii, mistä tietää, onko homo vai hetero. Osa taas miettii, onko kaveri homo, ja miten siihen pitäisi suhtautua.

Toisinaan soittajat haluavat tietää, onko homous vaarallista tai jopa sairaus. Huldénin mukaan keskusteluissa korjataan ennakkoluuloja ja väärinkäsityksiä.

Sekä Laukkanen että Huldén toteavat yhteiskunnan ahtaiden normien näyttäytyvän pojille vaativampina kuin tytöille. Huldénin mukaan miehillä on paljon paineita olla tietynlainen mies, kun taas naisilla vaihtoehtoisia rooleja on enemmän.

‒ Esimerkiksi homottelu on yhä osa poikien arkea ja siihen liittyy vallankäyttöä. Samalla se ylläpitää perinteistä asetelmaa. Homofobinen ilmapiiri rakentaa yksipuolista miehen mallia.

Homous voi pelottaa, koska mielikuvat homoseksuaaleista ovat usein kapeita ja ne voivat olla ristiriidassa omien ja muiden asettamien odotusten kanssa. Ongelmia saattaa tulla myös silloin, jos nuorelle ei ole kerrottu homoudesta. Saman sukupuolen edustajista kiinnostuneen nuoren voi olla vaikea hyväksyä omaa seksuaalisuuttaan, jos ainoa oman yhteisön tarjoama malli on heteroidentiteetti.

Huldén huomauttaa, että mustavalkoisen homo‒hetero-asetelman väliin mahtuu vaihtoehtoja.

‒ Jokainen on vapaa määrittelemään itse itsensä. Nykyään nuoret eivät edes ole niin kiinnostuneita määrittelemään itseään. Joskus identiteetin avulla voi olla helpompi hakeutua vertaisporukkaan, mutta kaikille se ei ole tarpeellista.

Huldénin mielestä se, että homouden pelko koskettaa vahvemmin poikia, liittyy sukupuoleen. Heterous on hänen mukaansa keskeisempi peruskivi mieheydessä kuin naiseudessa.

‒ Miesten välinen intiimiys on tuomitumpi asia kuin naisten välinen. Jos miehet istuvat lähekkäin, halaavat tai koskettavat, se on yhteiskunnassa tarkemmin valvottu asia. Asenteissa on kuitenkin tapahtunut muutoksia, ja suhtautuminen vaihtelee esimerkiksi eri kouluissa. Myös kuvat miesten välisestä rakkaudesta ovat hitaasti lisääntyneet.

Paljon edistystä on tapahtunut erityisesti viimeisten kymmenen vuoden aikana. Muutosta tukee myös kehittynyt lainsäädäntö.

‒ Lisäksi pitää muistaa, että seksuaalinen suuntautuminen on vain yksi ominaisuus ihmisessä, Huldén sanoo.

 

Teksti: Ida Kannisto

27 Oct

“Ääriviivani ovat piirtyneet ennakkoluuloista”

image

Julia Silverio (kuvassa keskellä) kirjoittaa, miten erilaiset kohtaamiset ovat vaikuttaneet hänen tapaansa olla ja ajatella. Kuva: Julia Silverio

 

Täällä olen kuin kuka vaan, leimaton. Oikeasti vain huulipunani värillä ja vaatteilla, ilolla ja surulla saan kohtaamisiini väriä. Värejä jotka antavat suuntaa siitä, mitä minä edustan, mistä pidän, millainen olen.

 

MUUTETTUANI SUOMESTA Britanniaan sain huomata valtavan muutoksen siinä, miten minua kohdellaan vähemmistönä, tummempana kuin muut.

Enää ei ole uskomuksia, joiden avulla keskustelukumppani saa pelkällä katseella luoda persoonalleni ääriviivat.

Kun ääriviivat on kerran piirretty, niiden muuttaminen on hankalaa. Suomessa minulta odotetaan ulkonäköni puolesta hyvää ja monipuolista kielitaitoa. Kun kerron, etten puhu sen useampaa kieltä kuin moni muukaan, koen häpeää siitä, että aiheutan pettymyksen. Kanssakeskustelija saattaa tajuta, etten täytä hänen ennalta luomaansa muottia. Silloin on helppo ajatella, että vika on muotin sijaan minussa ja taidoissani.

On paljon vaikeampaa myöntää omien oletustensa paikkansapitämättömyys tai kapeakatseisuus; myöntäessä täytyy myös oman ajatustavan, ja siten maailmankuvan muuttua.

Toista on helpompi pitää erikoisena.

 

ENNEN MUUTTOA Englantiin olin juuri oppinut käyttämään hyväkseni omaa erilaisuuttani. Osasin vetää oikeasta narusta oikeassa paikassa. Työhaastatteluissa koin haastattelijan usein maalaavan ulkonäköni perusteella mielikuvan täydellisestä kielitaidosta ja työpaikan kansainvälisestä imagosta.

 

“Olin juuri oppinut

käyttämään hyväkseni

omaa erilaisuuttani.”

 

Kerroinkin haastattelijoille omasta erilaisuudestani ja sen tuomista hyvistä puolista. Sanottuani nämä asiat ääneen, tuli välillemme aina tyytyväinen ymmärrys siitä, että mielikuva muuttuu todeksi.

Kuvaillessa itseäni opin kertomaan, miten tykkään sienten poimimisesta. Lisäksi kerron, miten rakastan hiihtoa Rovaniemellä ja runoutta suomen kielellä. Nämä tiedot toimivat todisteina suomalaisuudestani, ettei kenenkään tarvitse enää epäillä tai kyseenalaistaa kansalaisuuttani.

Toisissa tilanteissa, toisten ihmisten kanssa, on eduksi jakaa tieto siitä, kuinka sieluni ja lantioni syttyvät salsalle, kuinka rakastan ja kaipaan aurinkoa tai kuinka kihara tukka minulla oikeasti on. Tämä on eksoottista, seksikästä ja kiehtovaa joillekin.

Sopivalla hetkellä on aina hauskaa nostaa ennakkoluulot pöydälle. Mainita, ettei tummasta tytöstä kannata pimeällä kuvaa ottaa, silloin hohtaa vain hampaat. Voin myös sanoa, ettei ”africa booteyllä” farkkuja Suomesta löydä, vanhoja miehiä likaisine ajatuksineen kylläkin.

Olen ollut rehellinen ja aito ajatuksieni kanssa, mutta olisinko sanonut näitä asioita, jos en haluaisi murtaa tai vahvistaa niitä näkymättömiä oletuksia, joita oletan keskustelukumppanillani olevan?

 

NYT UUDESSA kaupungissa kohtaamiset tuntuvat kamalan paljastavilta ja rehellisiltä. En voi piiloutua oletusten taakse ja pelata niillä. Vain minun tavallani olla on väliä. Se miten käyttäydyn, mitkä sanat valitsen tai millaisen paidan puen määrittävät minut.

Enää ihonvärini ei määrittele minua tai kerro, missä olen hyvä ja missä huono. Mitä minun kannattaisi opiskella tai mitä ei. Oma vartalonikin, fyysiset ääriviivani, tuntuvat antavan minulle enemmän tilaa kuin aiemmin.

Erilaisten mutta ennen kaikkea hyväksyttyjen vartalomallien ja -värien keskellä oma kehoni tuntuu yhtäkkiä paljon paremmalta. Reiteni eivät enää kanna samanlaista taakkaa turhasta pyöreydestä, vartaloni osat ovat vapautuneet omista soimaavista ajatuksistani.

Väitänkin, että rodullisen eriarvoistamisen vähentyessä vartalon muodot määrittävät ihmisen mahdollisuuksia ja taustaa entistä vähemmän. Kun hyväksymme erilaiset värit ja niiden yhdistelmät, tulevat muodot ja mallit siinä samassa.

 

MILTÄ SITTEN tuntuu elää hieman vähemmän ennakkoluuloisessa yhteiskunnassa kahdenkymmenen Suomessa eletyn enemmän ennakkoluuloisen elinvuoden jälkeen? Minusta tuntuu oudolta. Aluksi koin vapautta. Vapautta ennakkoluuloista ja muiden toiveista. Vapautta roolista, jota olin kantanut jo niin pitkään.

 

“Kuka ‘minä’ edes on,

jos se ei enää voi

olla salsa-Julia?”

 

Sitten tuli tyhjyys ja hämmennys. Miten olla nyt minä? Tai kuka ‘minä’ edes on, jos se ei enää voi olla ‘salsa-Julia’, ‘nappisilmä’ tai ‘se tumma tyttö’? Täällä niillä nimillä kutsutaan niin monia muitakin.

Huomaan olevani jumissa ääriviivoissani. Eikä yksin Suomen kansa ole piirtänyt niitä minulle, vaan olen piirtänyt niitä myös itse, käsi kädessä kansan kanssa.

Nyt kun yhteiskuntani käsi on irrotettu minua piirtävästä kynästä, minä en haluakkaan päästää irti. Nämä värit ja linjat ovat jo minussa, muuttuneet minuksi.

Huomaan yrittäväni pelata entisillä Suomi-ennakkoluuloilla, mutta kommentteihini reagoidaan Britanniassa eri tavalla kuin Suomessa. Lauseeni aiheuttavat hämmentyneitä naurahduksia, jopa ihmetteleviä kommentteja.

Kerron usein olevani kotoisin Suomesta, mutta sitten huikkaan nopeasti, että en kuitenkaan näytä suomalaiselta, koska juurissani on muitakin mutkia. Sitten pitäisi nauraa. Usein britti naurahtaa, koska minä nauran, ei siksi että vitsi olisi hauska. Täällä on ihan tavallista olla kotoisin mistä hyvänsä, eikä ulkonäöllä ole väliä.

Ehkä täällä, minulle uudessa yhteiskunnassa, minun kynästäni on hiljakseen tartuttu uudella otteella ja värillä. Pikkuhiljaa voin yhdessä muiden kanssa luoda uusia ääriviivoja vanhoja jatkamaan ja koristamaan. Nyt uskallan jopa sanoa, että muutos on alkanut.

 

Teksti: Julia Silverio

Kirjoittaja työskentelee EVS-vapaaehtoisena Ison-Britannian Punaisella Ristillä Nottinghamissa. Kaupungilla on pitkä historia maahanmuuttajien kanssa, ja monikulttuurisuus läpäisee kaikki yhteiskuntaluokat.

11 Aug

”Parempi nähdä maailmaa omin silmin”

23-vuotiaat nuoret miehet, Lauri Ketonen ja Antti Aittola, ovat kotiutumassa pitkältä ja opettavaiselta matkalta. Kaksi vuotta ja noin 25 000 kilometriä siinä meni, mutta nyt he ovat pyöräilleet maapallon ympäri. Soitimme maailmanmatkaajille ja tenttasimme heiltä, miten pyöräseikkailu muuttaa käsitystä maailmasta, Suomesta ja matkustamisesta.

Jos vertaatte itseänne nyt ja ennen matkaa, niin mikä muuttui?

Lauri: Ennen lähtöä valitin usein asioita, joihin olisi ollut helppo tehdä muutos. Matkan aikana opin, että kaikki järjestyy, eikä asioita kannata jäädä murehtimaan. Opiskelupaikan saaminen Suomessa ja muut isotkin kysymykset järjestyvät kyllä, kun pysyy itse aktiivisena.

Antti: Lähtiessäni olin ehkä hieman kapinallinen. Kun joku esimerkiksi varoitteli maista, joihin ei turvallisuuden takia kannata mennä, mielenkiintoni päinvastoin lisääntyi. Ajattelin, että kaikki ei voi olla niin huonosti kuin tarinat kertovat. Halusin nähdä kaiken omin silmin, ja opinkin että maailma on oikeastaan tosi turvallinen paikka. Ihmiset ovat samanlaisia, olet sitten missä päin maailmaa tahansa.

Miltä kotimaa ja sen ongelmat tuntuvat paluun jälkeen?

Antti: Muistan matkalla lukeneeni Facebookissa keskustelua, jossa valiteltiin yksittäistä kuoppaa Hämeentiessä. Se tuntui jotenkin hassulta. Suomi on monin tavoin niin täydellinen paikka, että pieniin valituksen aiheisiin on nyt vähän vaikea samaistua.

Lauri: Suomi on erityislaatuinen maa. Me ollaan ainutlaatuisella paikalla lännen ja idän välissä − ja se näkyy ihan kaikessa. Suomea parempaa lähtökohtaa elämässä on vaikea saada.

Antti: Meillä on suomalaisina liikkumisen vapaus, jota monella ei ole. Sitä ei kannata heittää hukkaan. Kumpikaan meistä ei ole Suomessa etuoikeutettu ja esimerkiksi matkamme maksoimme omalla työllämme. Silti suomalaisina olemme etuoikeutettuja maailman tasolla.

”Meillä on suomalaisina liikkumisen vapaus, jota monella ei ole. Sitä ei kannata heittää hukkaan.”

Antti ja Lauri vakuuttavat, että pyörän selässä maailma tuntuu pieneltä. 

Miten kokemukseenne vaikutti se, että kuljitte pyörillä? 

Antti: Pyöräily mahdollisti sen, että meille tultiin juttelemaan joka paikassa. Ehkä se on nöyrä ja harmiton liikkumatapa, ainakin maastureihin verrattuna. Lähtiessä minua kiehtoi se ajatus, että kun lähdettäisiin kotitieltä ja käännyttäisiin muutaman kerran, niin voitaisiin päätyä jossain vaiheessa aavikolle. Maailma tuntuu oikeastaan tosi pieneltä, kun vaihtaa ihan uusiin maisemiin omalla lihasvoimalla.”

Lauri: Joo, juuri näin. Tuntui melkein, että saimme useissa paikoissa pikkuisen paikallisen roolin. Kukaan ei olettanut, että joku olisi pyöräillyt hirveän matkan sinne.

Minkä vinkin antaisit nuorelle, joka suunnittelee lähtemistä?

Lauri: Kaikki ennakkoluulot ovat aina enemmän tai vähemmän vääriä ja siksi on parempi nähdä maailmaa omin silmin. Kun liikkuu ilman odotuksia, on helpompi sopeutua. On hyvä pitää mielessä, että parhaatkin suunnitelmat muuttuvat. Pitkällä reissulla vapaus on parempi kuin varautuminen.

Antti: Ei pidä suunnitella asioita loputtomiin. Lähteminen on tärkeintä. Hyvät varusteet auttavat matkalla etenemistä, mutta kaikkea ei voi hankkia etukäteen. Reissun aikanakin voi pysähtyä etsimään varusteita, odottamaan viisumia tai tekemään töitä rahan eteen. Asiat järjestyvät – yleensä.

Mitä suunnitelmia teillä on nyt?

Lauri: Haen nyt ensi keväänä taideteolliseen korkeakouluun. Haluan yhdistää intohimoni työhön, mutta ensin pitää selvitä pääsykokeista. Katsotaan, mitä tapahtuu. 

Antti: Olen hakenut rauhanturvaajaksi ja odottelen tietoa siitä. Jos en pääse, voi olla, että lähden uudelle reissulle viimeistään vuonna 2018.

Antin vaatimaton leiri Atacaman autiomaassa Chilessä. 

Tien päällä yhdessä ja erikseen

Ystävykset lähtivät matkalle 28. maaliskuuta 2014 ja palasivat Suomeen 18. heinäkuuta 2016. Antti kävi matkalla kaikkiaan kahdessakymmenessä maassa ja Lauri viidessätoista.

Heidän reittinsä kulki Venäjän ja Keski-Aasian kautta Kaakkois-Aasiaan ja sieltä Australiaan, missä he lähtivät eri suuntiin. Lauri eteni Japaniin ja Antti Etelä-Amerikkaan.

Tiimi palasi yhteen Yhdysvalloissa, josta Antti ja Lauri jatkoivat yhdessä Ruotsin kautta kotiin – Porvooseen.

Teksti: Sami Kotiranta
Kuvat: Antti Aittolan ja Lauri Ketosen matka-albumi

Lue lisää Antin ja Laurin seikkailusta heidän blogistaan.

Pyöräily on myös yksi vaihtoehto tehdä hyvää. Lue lisää Punaisen Ristin Ketjureaktio-keräyksestä ja tule mukaan!

28 Jul

Vloggaaja Timo Wilderness tutustuu: Rasismiin puuttumisen treenikehä

Vloggaaja Timo Wilderness tutustuu heinäkuun ajan Punaisen Ristin kotimaan toimintaan ja esittelee parhaita paloja videomuodossa. Timo vieraili rasismiin puuttumisen treenikehässä ja selvitti, mitä treenikehän vetäjä tekee.  

Rasismiin puuttumisen treenikehä -työpajassa osallistujat oppivat tunnistamaan rasismia ja saavat tietoa ja kokemuksia siihen puuttumisesta.

Työpajassa hyödynnetään toiminnallista Forum-teatterimenetelmää. Painopisteenä ovat arkipäiväiset vuorovaikutustilanteet esimerkiksi julkisilla paikoilla, sosiaalisessa mediassa, koulussa, työpaikalla, harrastuksissa tai kaveriporukassa.

”Ideana on se, että me luodaan lyhyitä kohtauksia, joissa vaihdetaan näyttelijöiden paikkaa. Kaikki pääsevät testaamaan, miltä tuntuu puuttua ja mitkä ne oikeat keinot voisivat olla”, kertoo treenikehän vetäjänä toimiva Annika.

Vapaaehtoiseksi rasisminvastaiseen toimintaan?

Rasisminvastaiselle työlle on valtava tarve ja vapaaehtoisia kaivataan erilaisissa ryhmissä kouluttajina.

Lue lisää treenikehän vetäjäksi kouluttautumisesta ja katso tulevat koulutukset.

Tutustu myös Ei rasismille! -hankkeeseen.

Kuka Timo Wilderness

Timo Korpi alias Timo Wilderness on 27-vuotias helsinkiläinen vloggaaja, joka on tehnyt videoita lapsesta asti.  Ennen kuin Timo tutustui vapaaehtoistyöhön, Punainen Risti oli hänelle kaukainen asia — vaikka toiminta kiinnostikin. Lue, kun Timo esittelee itsensä.

Katso muut Timon vlogit, joissa hän tutustuu Punaisen Ristin toimintaan Suomessa. Tutustu Timon omaan vlogiin täällä.