30 Nov

Reilu ikkuna maailmaan

Kuvaaja Jenni Toivonen otti muotokuvan Samuel-nimisestä miehestä Adjumanissa Pohjois-Ugandassa. Toivosen ja muiden nuorten kuvaajien otokset Ugandasta ja Keniasta ovat esillä Sanomatalossa Helsingissä.

 

Valokuvaajalla on aina valtaa siihen, miten hän esittää kuvattavansa. Kun kuvien kohteet ovat erityisen haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä, kuvaajan vastuu korostuu.

 

JOUKKO ETELÄ-SUDANISTA paenneita ihmisiä on juuri saapunut Pohjois-Ugandan Adjumanissa sijaitsevalle suurelle pakolaisleirille. Vähäinen omaisuus lojuu lopen uupuneiden ihmisten jaloissa. Kahdeksanlapsisen perheen 24-vuotiaan äidin pitää rakentaa koko elämänsä uudestaan.

Sinä olet valokuvaaja. Miten kuvaisit näitä ihmisiä? Miksi kuvaisit näitä ihmisiä?

 

ADJUMANISSA huhtikuussa käynyt Hannele Kauppinen uskoo, että haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten tilanteesta on tärkeä kertoa. Koko ajan on kuitenkin puntaroitava, miten esimerkiksi pakolaisia kuvaa muulle maailmalle, kun itse on hyvinvoiva länsimaalainen.

– Haluan perehtyä tilanteeseen, tutustua ihmisiin ja hakea aitoa kontaktia edes hetkeksi, jotta en kuvaa pelkkää pintaraapaisua. En haluaisi olla yksi turisteista, mutta lopulta tietenkin aina olen sellainen, Kauppinen kertoo.

Adjumanin-vierailulla mukana ollut Jenni Toivonen ajattelee samalla tavalla.

– Mietin matkan aikana monta kertaa, mitä teen siellä kameran kanssa, kun mieleni olisi tehnyt auttaa ihmisiä suoraan. Pohdin paljon omaa esittämistapaani, etten kuvillani leimaa ihmisiä epäreilusti.

Näyttelyn nimi Daima Mbele on swahilin kieltä ja tarkoittaa ”aina eteenpäin”.

 

VIIME KEVÄÄNÄ Tampereen yliopiston toimittajakoulutus järjesti kenttämatkan Keniaan ja Ugandaan. Toivonen ja Kauppinen olivat mukana valokuvaamassa.

Matka oli kummallekin ensikosketus Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan. Paikan päällä he näkivät selvästi, kuinka yksipuolinen kuva mantereen maista helposti annetaan, kun uutiskynnys ylittyy lähinnä ikävissä asioissa.

Maiden sisällä on suuri kulttuurien ja elämäntilanteiden kirjo. Kuvaajat näkivät samoilla seuduilla sekaisin suurta köyhyyttä, toivoa, yritteliäisyyttä ja uskoa koulutuksen voimaan. Ja kun Nairobissa Kiberan slummialueella juhlittiin nuubialaisia häitä, humu jatkui kolme päivää.

 

MATKALLA OLI mukana monta kuvaajaa, mutta valtaosa heidän kuvistaan uhkasi jäädä somistamaan arkistoja. Hyvien kuvien jääminen pimentoon olisi ollut harmi, joten Kauppinen ja Toivonen kokosivat kuvaajien parhaista otoksista valokuvanäyttelyn.

Tuotosten näyttäminen on kaksikolle tärkeää. Kauppiselle valokuva on väline, jolla voi vaikuttaa yhteiskuntaan. Kuvaamalla voi nostaa esiin asioita, jotka muuten olisivat näkymättömiä.

Toivoselle kyse on siitä, että ihmisille tarjotaan ikkuna maailmaan ja siihen, millaisia ihmisiä ja kohtaloita siellä on. Siksi kuvaamisen ydin on ihmisten lähestymisessä. Kun toisen ihmisen kanssa onnistuu luomaan yhteyden ja molemminpuolisen luottamuksen, kuvaan voi tallentua jotain erityistä.

– Suoraan auttamalla en voi pelastaa kaikkia. Tiedonvälittäjänä voin kuitenkin yrittää auttaa isommassa mittakaavassa, Toivonen sanoo.

 

Valokuvanäyttely Daima Mbele – Tarinoita Itä-Afrikasta on nähtävillä Helsingin Sanomatalossa 4.12.2016 asti. Suomen Punainen Risti tuki opiskelijoiden matkaa Keniaan ja Ugandaan.

Teksti ja kuvat: Tapio Pellinen

06 Oct

“Etelä-Sudanin lyhyt itsenäisyyden historia on ollut murheellista aikaa”

Kansainvälisen Punaisen Ristin komitean lentokone pudottaa hirssisäkkejä Etelä-Sudanissa, Jonglein Tochissa, Kolapachin kylään, jossa on  maansisäisiä pakolaisia. Etelä-Sudanin Punaisen Ristin vapaaehtoiset ja työntekijät varmistavat, että ruoka-apu päätyy sitä eniten tarvitseville. Avustuslento, avustus, ruuanjakelu, nälkä, ruoka, hirssi.

Kansainvälisen Punaisen Ristin komitean lentokone pudotti viime keväänä hirssisäkkejä eteläsudanilaiseen kylään, jossa oli maansisäisiä pakolaisia. Kuva: Yamila Castro/ICRC

 

Rauhansopimus solmittiin yli vuosi sitten, mutta aseet eivät ole vaienneet. Nuoret pystyvät kuitenkin edelleen rakastamaan ja haaveilemaan paremmasta tulevaisuudesta.

 

Etelä-Sudanin itsenäistyminen Sudanista vuonna 2011 valoi toivoa alueen rauhanomaiseen kehitykseen. Maan lyhyttä itsenäisyyden historiaa on kuitenkin leimannut äärimmäinen väkivalta.

Orivedellä asuva Greta Andersén, 35, työskenteli viime vuonna kuuden kuukauden ajan sairaanhoitajana Etelä-Sudanin konfliktin keskellä. Millaisena hän näkee maan tilanteen, ja mistä kaiken turvattomuuden keskellä voi löytää toivoa?

 

Greta, miten nuoret käsittelevät kohtaamaansa väkivaltaa?

“On hyvin surullista ajatella kuinka arkipäiväistä nuorten kohtaama väkivalta Etelä-Sudanissa on. Tuskin on perhettä tai yhteisöä, jossa ei olisi menetetty jotakuta läheistä väkivaltaisuuksien takia, tai jota konflikti ei olisi koskettanut. Ihmisen luonteeseen kuuluu kuitenkin onneksi vahva eteenpäinpyrkimys, ja arkipäiväiset ilot tuovat lohtua myös konfliktin keskellä. Nuoret haaveilevat, rakastuvat ja yrittävät elää normaalia elämää. Toivoa pidetään yllä, vaikka ympäristö ei teekään siitä helppoa.”

 

Miten väkivalta ja turvattomuus näkyvät Etelä-Sudanin arjessa?

“Aseistautuneiden ihmisten jokapäiväinen läsnäolo muistutti konfliktista, vaikkei Etelä-Sudanin savanneilla ja savimajakylissä esimerkiksi Syyrian tapaan olekaan kerrostaloja tuhottavaksi. Etelä-Sudan on monin tavoin jakautunut maa, eivätkä väkivaltaisuudet rajoitu vain kahden selkeän ryhmittymän välille. Kerrostuneet ongelmat ja konfliktien luoma epävarmuus estävät yhteiskunnan kehitystä. Konfliktin jäljet näkyvät perusasioissa. Kulkuyhteyksien ylläpitäminen tai materiaalien ja lääkkeiden toimittaminen terveysasemille eivät välttämättä onnistu ilman Punaisen Ristin apua. Pitkään jatkunut epävarmuus estää lapsia saamasta koulutusta, mikä taas edelleen ruokkii epätoivoa ja luo turvattomuuden tunnetta. Ongelmat juontuvat kauas, mutta Etelä-Sudanin lyhyt itsenäisyyden historia on ollut murheellista aikaa.”

 

Miten Etelä-Sudanissa elävät miljoonat maansisäiset pakolaiset jatkavat elämäänsä?

“Elämä ei voi pysähtyä. Väkivaltaisuuksista ja olosuhteiden kaoottisuudesta huolimatta pakolaisilla ei ole mahdollisuutta odottaa aseistetun konfliktin loppua, vaan jokainen yrittää elää parhaan kykynsä mukaan. Monet hakeutuvat kansainvälisten avustusjärjestöjen, kuten Punaisen Ristin toimintaan saadakseen koulutusta ja työtä. Nämä kanavat antavat mahdollisuuden oppia käytännön taitoja, joita käyttää yhteisön hyväksi. Etenkin klinikoilla työskennelleiden vapaaehtoisten työ on erittäin arvokasta.”

 

Millaisena muistat aikasi Etelä-Sudanissa?

“Etelä-Sudan oli ensimmäinen komennukseni Suomen Punaisen Ristin kautta. Avun tarve on maassa valtava, mutta niin on toisaalta tekemämme työn merkityskin. Toimin osana Punaisen Ristin liikkuvaa kirurgista tiimiä, johon kuului kirurgi, lääkäri ja kaksi sairaanhoitajaa. Tiimin toimialueeseen kuului lähes koko maa ja liikuimme paikasta toiseen esimerkiksi helikopterilla tai pienkoneella lentäen. Suoritimme kirurgisia operaatioita ja toimimme paikallisen henkilökunnan tukena paikallisilla klinikoilla. Tarjosimme materiaalien, kuten sidetarpeiden ja lääkkeiden, lisäksi myös terveydenhuollon koulutusta paikallisille hoitajille ja vapaaehtoisille.”

 

Mistä maahan auttamaan tullut ammentaa voimansa?

“Oma työpanos tuntuu tietenkin aina riittämättömältä avun tarpeeseen verrattuna. Kuitenkin keskittymällä juuri siihen ihmiseen, jonka hengen pelastan tai jolle annan koulutusta, näen oman työni suuren vaikutuksen hänen elämälleen. Ei kai parempaa voimavaraa voi olla kuin toivon ruokkiminen ja sen vaikutusten näkeminen. Sillä tätä työtä tehdään.”

 

 

Konfliktin taustat

Vuosikymmeniä väkivallan kierrettä

Lukuisten aseistettujen konfliktien Sudanin islamilaisen pohjoisosan ja enimmäkseen kristityn eteläosan välillä toivottiin päättyvän Etelä-Sudanin itsenäistyessä vuonna 2011. Tätä seuranneet Etelä-Sudanin sisäiset ongelmat ovat kuitenkin jatkaneet väkivallan kierrettä itsenäistyneessä Etelä-Sudanissa.

Etelä-Sudanin merkittävimpien aseellisten ryhmittymien välille vuonna 2015 solmittu rauhansopimus ei ole pitänyt ja Etelä-Sudanin humanitaarinen tilanne on yksi maailman vakavimmista.

Yhä suurempi määrä ihmisiä on joutunut lähtemään kodeistaan. Vuonna 2015 arviolta jo 1,7 miljoonaa ihmistä oli jättänyt kotinsa Etelä-Sudanin sisällä, ja lisäksi 600 000 ihmisen arvioitiin paenneen naapurimaihin, kuten Ugandaan, Keniaan tai Sudaniin.

Väkivaltaisuuksien aikana kymmeniätuhansia ihmisiä on kuollut, loukkaantunut ja joutunut seksuaalisen väkivallan kohteeksi.

Ruoan, terveydenhuollon ja puhtaan veden sekä sanitaation puute ovat johtaneet aliravitsemukseen ja tauteihin, kuten koleraan. Yli 686 200 lasta kärsii aliravitsemuksesta.

Etelä-Sudanissa lähes joka kolmas koulu on tuhottu, vahingoittunut, vallattu tai suljettu.

Humanitaarisen avun tarpeessa Etelä-Sudanissa uskotaan elävän ainakin noin 6,1 miljoonaa ihmistä.

 

Teksti: Sami Kotiranta