17 May

Analyysi: Maailmaaselittävä rasismi tuntuu hyvältä, sillä sen kautta elämälleen voi löytää merkityksen (Rasismin kaksi pilaria, osa 2)

Kuva: Tapio Pellinen

 

Rasistisilla ideologioilla monimutkainen maailma voidaan selittää tavoilla, jotka tekevät omasta elämästä merkityksellisen, arvioi Henry Goes Liven päätoimittaja Tapio Pellinen.

 

Lue täältä rasismia pohtivan juttuparin ensimmäinen osa!

 

IHMISESSÄ ON LUONNOSTAAN pisara rasistia. Siitä syntyy nykypäivän rasismin toinen kantava pilari, kun omat luontaiset epäluulon tuntemukset jalostetaan ideologian asemaan. Niistä rustataan maailmanselitys, jonka kautta maailma tuntuu ymmärrettävältä ja oma elämä merkitykselliseltä.

Maailma on iso ja käsittämätön koneisto, jossa sokea sattuma pompottelee pientä ihmistä. “Se on monimutkaista” on epätyydyttävä selitys. “Meillä on vihollisia!” on äärimmäisen tyydyttävä näkemys: oma paikka on silloin hyvin helppo hahmottaa. Olen hyvien eli omien puolella ja pahaa vastaan!

 

VÄITÄN, ETTÄ ORGANISOITUNUT RASISMI vetää ihmisiä mukaan toimintaansa juuri tästä syystä.

Tarina on suuri: vedä maiharit jalkaan ja lähde äärikansallismieliseen katupartioon, niin olet osa pyhää sotaa, joka suojelee meidän elämäntapaamme sitä halveksuvilta vihollisilta. Uhan tunteen luominen motivoi ihmisiä toimimaan. Siks äärinationalistista tulevaisuudenkuvastoa hallitsevat erilaisiksi oletettujen ihmisten perhekokotilastot, visiot 2050-luvun islamilaisesta “Eurabiasta” ja eurooppalaisen elämäntavan katoamisesta suvakkisalaliittojen sokealla myötävaikutuksella.

Sotasankarifantasiat ovat tenhoava tapa selittää itselleen nykymaailmaa, jossa elämän merkityksen ja suunnan keksiminen on sysätty kokonaan yksilön omille harteille. Rasistisen ideologian omaksuva ihminen tuntee, ettei hän ole enää vain epämääräinen sivustakatsoja. Hänestä tulee osa aikamme kriittistä kamppailua. Herjaavien tekstiviestien lähettäminen pizzerian omistajalle, 20 hengen rasistisen mielenosoituksen järjestäminen nukkumalähiössä tai polttopullojen heittäminen vastaanottokeskukseen ylevöityy joksikin jaloksi ja tärkeäksi. Tällä on väliä!

Ei ole lainkaan sattumaa, että ideologisen kentän toisella laidalla väkivaltaiseen islamintulkintaan nojaava Isis-järjestö korosti värväyspropagandassaan hyvin tutunkuuloista näkemystä. Isisin soturina Syyriassa, Irakissa tai Ranskassa voisi auttaa kärsiviä muslimiveljiä ja osallistua ihmiskunnan lopulliseen hyvän ja pahan taisteluun. Vaikka tuo sota tarkoittaisi ihmisen puukottamista torilla tai rekalla väkijoukkoon ajamista, se on oikein ja kohtuullista. Tekijällä ja hänen elämällään on ollut väliä!

 

VIHOLLISTEN LUOMINEN ei ole muuttunut.

Samat puheenpainot pulpahtavat pintaan niin Ruandan kansanmurhassa, nykyajan äärioikeiston verkkokeskusteluissa kuin talvisodassakin. Vihollisilta riisutaan inhimillisyys, heitä verrataan eläimiin ja luonnontuhoihin ja heidän aiheuttamaansa uhkaa omalle elämäntavalle korostetaan. Omasta ryhmästä rakennetaan myyttinen kuva ylväänä ja oikeasydämisenä.

Heimossa ihmisen on hyvä olla, ja se saa ideologisen rasismin juurtumaan.

Psykologi Roya Rad kirjoittaa, että ihmisellä on kaksi identiteettiä eli minäkuvaa: yksilöllinen ja yhteisöllinen. Ensimmäinen kertoo, kuka minä olen, kun taas toinen kertoo, mihin minä kuulun. Radin mukaan ihminen, jonka on vaikea muodostaa mielekästä kuvaa itsestään, voi korvata sitä kiinnittymällä voimakkaasti johonkin yhteisölliseen minäkuvaan.

Jos joku ei itse aivan tiedä, kuka haluaisi tai voisi olla, ääriryhmistä löytyy kyllä ehdotuksia. Teollisuuden työpaikat katoavat ja pikkupaikkakunnat näivettyvät, mutta ainakin olen ylpeästi Suomen valkoisen kansan puolustaja, en mikään petturisuvakki tai maahantunkeutuja!

 

KUN KERRAN MINÄKUVAN RAKENTAA, sitä rakastaa ja tarvitsee. Siitä ja siihen liittyvistä maailmankatsomuksista on hyvin vaikea päästää irti, ellei tilalle ole laittaa jotain muuta. Ylen jutussa haastateltu äärioikeiston tutkija Tommi Kotonen arvioi, että monet ääriliikkeisiin nuorena liittyneet pysähtyvät arvioimaan elämänsä suuntaa muutosten kynnyksellä. Ikää karttuu, opinnot alkavat, lapsi syntyy tai työpaikka löytyy. Vaikeampaa ääriliikkeistä luopuminen on niille, joita olisi odottamassa vain seinän tuijottaminen vuokrayksiössä.

Tähän merkityksenkaipuuseen kiteytyy yksi nykyisen maailmanajan suurimmista haasteista. Ilman merkitystä ihmiset ovat tuuliajolla, mutta yhteisöjen ote yksilöistä on sirpaloitunut hyvässä ja pahassa. Ihmiset saavat monin tavoin olla vapaammin omia itsejään kuin koskaan aiemmin maailmanhistoriassa. Kääntöpuolena oman paikkansa maailmassa joutuu rakentamaan yksin. Niille, joilla on vahva näkemys oman elämän suunnasta, se sopii mainiosti. Niille, jotka eivät sopineet vanhan maailman laatikoihin, se on kaltoinkohtelua parempi vaihtoehto. Mutta entä niille, jotka eivät oikein tiedä, mihin menisivät? Heidän rattaisiinsa lentää uusi kapula.

Tämäkään analyysi ei tarjoa helppoja ratkaisuja rasismin vastustamiselle. Se kuitenkin toivottavasti valaisee sitä, millaisia asioita merkityksenkaipuu saa ihmiset pahimmillaan tekemään. Rasismin tai radikalismin maailmanselityksekseen ottaneet eivät luultavasti muutu, ellei heille ole tarjolla jotain parempaa tarinaa, yhteisöä ja paikkaa maailmassa. Miten sellaisia rakennettaisiin?

Teksti: Tapio Pellinen

10 May

Äitiyden käsite laajenee – tiukat roolit ja odotukset jäävät hiljalleen historiaan

Pullantuoksuinen kotiäitiys ei ole ainoa tapa olla äiti. Kuva: Pixabay.

 

Äitiys ei ole enää pitkään aikaan mahtunut pelkkään ydinperheen ihannemalliin, jossa ahkera mies tuo leivän pöytään ja vaimo jää vuosikausiksi kotiin hoitamaan lapsia. Siinä, missä vain puoli vuosisataa sitten äitien rooli oli paljon tiukemmin määritelty, nykypäivän äitiydellä on monia eri muotoja ja ulottuvuuksia. Yhteiskunnan ja lääketieteen kehityksen huimatessa päätä tuskin kukaan osaa ennustaa, miten äitiys määritellään seuraavan viidenkymmenen vuoden kuluttua.

 

VUOSISATOJEN AJAN YLEINEN IHANNE oli äitiys, joka muodostui perinteisessä perheessä, jossa kaksi avioliitossa olevaa eri sukupuolta olevaa ihmistä saavat lapsen. Vaikka edelleen 80 prosenttia lapsista syntyy perinteiseen äidin ja isän muodostamaan perheeseen, viime vuosikymmenten aikana äitiys on saanut monia uusia muotoja.

Ensimmäisen mullistuksen äitiyden määritelmä sai 1980-luvulla. Hedelmöityshoidot kehittyivät, ja lapsi saattoi saada alkunsa luovutetuista munasoluista. Suomen ensimmäinen koeputkihedelmöityksen avulla alkunsa saanut lapsi syntyi vuonna 1984. Tämä tarkoitti sitä, että äitiyttä ei voitu enää määrittää yhteisen geeniperimän perusteella.

Äiti määritellään biologiseksi tai sosiaaliseksi lapsensa vanhemmaksi. Nykyisen äitiyssäännöksen mukaan lapsen synnyttäjä on aina lapsen äiti Suomessa. Kun perhemuotojen kirjo ydinperheiden rinnalla on lisääntynyt, on selvää, että äitiydessä on kyse muustakin kuin vain synnyttämisestä ja säädöksistä.

 

SOSIAALISEN ÄITIYDEN MÄÄRITTELYSSÄ biologian sijaan keskeistä on yhteisen kodin jakaminen lapsen kanssa sekä päivittäinen yhdessäolo. Sosiaalinen äiti osallistuu biologisen vanhemman tavoin lapsen kasvatukseen ja ottaa vastuun arjen ratkaisuista.

Uusperheiden määrä on kasvanut hitaasti 1990-luvulta lähtien, jolloin uusperheitä alettiin tilastoida. Nykyään joka kymmenes suomalainen perhe on uusperhe, ja uusperheen äitipuolen rooli onkin ehkä tunnetuin muoto sosiaalisesta äitiydestä. Äitipuoli voi olla lapselle äiti käytännössä kaikilla muilla tavoilla paitsi biologisella: hän huoltaa, opettaa ja asettaa rajoja siinä missä lapsen isäkin.

On yleinen ajatus, että jokaisella on äiti – nimenomaan yksi äiti. Tämä malli on kuitenkin murenemassa. Rekisteröidyn parisuhteen ympärille rakentuneiden perheiden, eli sateenkaariperheiden, määrä on lisääntynyt koko 2000-luvun ajan. Kun vuonna 2002 sateenkaariperheitä oli 32, niin vuonna 2016 sateenkaariperheitä oli jo 651. Lähes kaikki suomalaiset sateenkaariperheet ovat naisparien muodostamia, jolloin lapsella onkin kaksi äitiä.

Toisaalta äiti voi muodostaa perheen yksin lapsensa kanssa. Kun vielä isovanhempiemme nuoruudessa aviottomia lapsia saatettiin jopa hävetä, avioerojen yleistyttyä asenteet yhden vanhemman perheitä kohtaan ovat onneksi muuttuneet. Nykyään Suomessa viidennes kaikista lapsiperheistä on yhden vanhemman perheitä, ja joka kolmas lapsi elää jossain vaiheessa elämäänsä yhden vanhemman perheessä. Tähän ryhmään kuuluu niin yksinhuoltajia, yhteishuoltajia, vuoroviikkovanhempia kuin suunnitellusti yksin lasta odottavia.

Äitejä syntyy muuallakin kuin avioliitossa tai raskauden kautta. Kuva: Pixabay.

 

ÄITIYS ON AIHEENA monesti vaikea ja tunteisiin iskevä asia. Kaikki naiset eivät halua biologisia lapsia, ja jotkut eivät tule äidiksi toiveistaan huolimatta. Vaihtoehdoista biologiselle äitiydelle on alettu puhumaan äänekkäämmin vasta viimeisten vuosikymmenten aikana.

Yksi tie äidiksi on adoptio. Suomessa lähes kaikki adoptiot olivat perheen sisäisiä adoptioita vielä 1970-luvulle asti, jonka jälkeen ulkomaan adoptioiden määrät ovat hiljalleen kasvaneet. Nykyään Suomessa adoptoidaan vuosittain keskimäärin parisataa lasta kotimaasta ja ulkomailta. Maailmalla tunnettuja esimerkkejä ovat Madonna ja Angelina Jolie, ja kotimaassa politiikasta tutut Suvi Lindén ja Paula Risikko ovat antaneet kasvonsa adoptioäitiydelle. Adoptio voi olla myös ensisijainen lastenhankintakeino, jolloin taustalla ei ole tahatonta lapsettomuutta.

Yksi äitiyden muoto on sijaisäitiys. Sijaisvanhemmat tarjoavat kodin lapselle, joka on otettu huostaan syntymävanhemmiltaan. Lapsi saattaa palata myöhemmin takaisin syntymäperheeseensä tai jäädä sijaisperheeseen aikuisuuteen saakka.

On tärkeää, että erilaisista poluista äidiksi puhutaan avoimesti ja lokeroivia myyttejä pyritään murtamaan tietoisesti. Presidentti Tarja Halonen oli aikoinaan tyttärensä yksinhuoltaja ja uraäiti, joka ajoi kuuluvasti seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Myöskään tänä vuonna pojan saaneet presidentti Sauli Niinistö ja rouva Jenni Haukio eivät ole stereotyyppinen perhe; Niinistöllä on aiemmasta liitostaan lapsia ja lapsenlapsia, joiden myötä Haukiokin sai äitipuolen ja isoäitipuolen roolin.

 

TULEVAISUUDESSA ÄITIYDEN KIRJO tullee saamaan lisää värejä ja äitiyssäädöksiä joudutaan kirjaamaan uudestaan.

Tämä vuosi jäi historiaan, kun miehestä tuli maaliskuussa ensimmäistä kertaa äiti Suomessa. Lapsen synnyttänyt isä oli määritelty syntyessään naiseksi, mutta hän on käynyt läpi sukupuolen korjausprosessin, saanut miehen henkilöllisyystunnuksen ja elänyt jo vuosia miehenä. Nykyisen äitiyssäädöksen mukaan lapsen synnyttänyt henkilö on kuitenkin automaattisesti lapsen äiti, vaikka olisikin sukupuoleltaan mies.  

Yksi erityisesti äitiyden rajoja venyttävä perheenmuodostustapa tulee olemaan sijaissynnytys, joka ei toistaiseksi ole sallittua Suomessa. Samoin epigenetiikan ja ihmisen geenimuuntelun uskotaan avaavan uusia näkökulmia äitiyden muodostumiseen tulevaisuudessa. Näiden kehityssuuntien vuoksi joudutaan uudelleen määrittelemään kuka on lapsen biologinen, geneettinen ja juridinen äiti.

Teksti: Maria Hietajärvi

 

Lähteet:  

Duodecim: Hedelmöityshoidot Suomessa. http://duodecimlehti.fi/lehti/1998/21/duo80465

www.neuvolainfo.fi

www.sateenkaariperheet.fi

Suomen virallinen tilasto (SVT): Perheet. ISSN=1798-3215. Vuosikatsaus 2016, 1. Lapseton aviopari on yleisin perhetyyppi. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 7.5.2018].  http://www.stat.fi/til/perh/2016/02/perh_2016_02_2017-11-24_kat_001_fi.html

19 Apr

Uusi tablettisovellus on koululaisten ikkuna maailmaan, jossa ihmiset elävät riskien keskellä

Sovelluksen kautta pääsee näkemään sellaisia puolia maailmasta, jotka usein jäävät pimentoon. Alkuperäinen kuva: Benjamin Suomela / SPR

 

Punaisen Ristin uusi kouluille suunnattu sovellus antaa kokonaiskuvan planeettaamme ja sen asukkaita uhkaavista riskeistä, kuten luonnonkatastrofeista, ilmastonmuutoksesta ja sairauksista, mutta se kertoo myös ihmisistä, jotka elävät arkeaan niiden keskellä. Sovelluksen tarinat auttavat ymmärtämään toisella puolella maailmaa asuvien todellisuutta ja rohkaisevat yhteisiin ponnistuksiin paremman huomisen saavuttamiseksi.

 

OLEMME KAIKKI kuulleet koulussa, että jotkut maanosat ovat alttiimpia maanjäristyksille kuin toiset. Mutta minkälaista on olla nepalilainen alakoululainen, joka lapsesta asti opetetaan kyykistymään pulpetin alle, kun maa alkaa täristä?

Uutisissa kerrotaan viikoittain, kuinka tuhannet ihmiset ovat jumissa Etelä-Euroopan rannikoilla matkattuaan Välimeren yli pakoon sodan kauhuja. Vaan mitä ajattelee tilanteen keskellä elävä nuori mies, joka joutuu elämään erossa raskaana olevasta vaimostaan?

Muun muassa näihin kysymyksiin vastaa Punaisen Ristin uusi Riskien keskellä -sovellus, joka auttaa koululaisia ymmärtämään maailman haasteita ja niitä ihmisiä, joille esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja konfliktien vaikutukset ovat todellisuutta.

Uusi sovellus on kaikkien koulujen, opettajien ja oppilaiden käytettävissä ilmaiseksi.

Sovelluksen lukuisat valokuvat on suunniteltu näkymään nimenomaan tablettien laajoilla ruuduilla. Kuvakaappaus: Mikaela Remes

 

SOVELLUS HYÖDYNTÄÄ sitä tietoa, jota Punaisen Ristin sisällä on: organisaation ympäri maailmaa toimivat avustustyön ammattilaiset näkevät asioita, jotka monelle suomalaisille ovat tuttuja lähinnä uutisista ja oppikirjoista. Kokemusten pohjalta syntyneet tarinat on kerätty sovellukseen, jonka kautta annetaan kasvot ilmiöille, kuten konflikteille, kulkutaudeille ja ilmastonmuutokselle.

Sovelluksen teossa pedagogeina toimineet opettajat Hanna Hjerppe ja Helena Antikainen ovat pohtineet, miten materiaali tehdään kiinnostavaksi ja käyttökelpoiseksi kouluille.

– Sovellus on valtava tietopaketti, mutta se on myös monikäyttöinen: ilmiöitä voi tarkastella suurien kokonaisuuksien kautta tai vaikkapa henkilötasolla, Hjerppe kuvailee.

Tämä tarkoittaa, että oppilas voi saada yleistä tietoa esimerkiksi trooppisten myrskyjen esiintymisestä maailmanlaajuisesti, tai uppoutua siihen, miten hurrikaani Matthew muutti haitilaisen kylän elämää vuonna 2016.

 

MATERIAALI ON tällä hetkellä suunnattu yläkoululaisille, mutta tavoitteena on, että Riskien keskellä -sovellusta voisi tulevaisuudessa hyödyntää myös alakoulussa ja lukiossa.

Sovelluksen käyttö ei rajoitu tiettyyn oppiaineeseen, vaan opettajat voivat poimia materiaalin joukosta opetukseensa sopivia teemoja.

– Maantiedossa voi käsitellä muun muassa luonnonkatastrofeja, kun taas esimerkiksi konfliktien taustoja voi pohtia historian tunneilla. Kokonaisuus painottaa myös monialaista oppimista, eli teemoja voidaan käsitellä yli oppiainerajojen. Sovellus ja Punaisen Ristin Opettajaportaali soveltuvat myös kielten opetukseen, sillä kaikki materiaalit löytyvät suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi, Hanna Hjerppe kertoo.

Opettajaportaali on opettajien tueksi kehitetty jatkuvasti päivittyvä materiaalipankki. Se sisältää esimerkiksi sovelluksen pohjalta annettavia tehtäviä sekä ideoita siihen, miten materiaalia voi käyttää opetuksessa. Myös Opettajaportaali on ilmainen, ja palveluun rekisteröityminen tapahtuu muutamassa minuutissa.

Sovelluksesta näkee, millaisia riskejä eri puolilla maailmaa on. Kuvakaappaus: Mikaela Remes

 

YKSINKERTAISIMMILLAAN RISKIEN KESKELLÄ -sovellusta voi käyttää keskustelun
avaajana ja tapana ymmärtää kanssaihmisten kokemuksia ja historiaa.

– Monessa luokassa on lapsia, jotka itse – tai heidän vanhempansa – ovat tulleet riskialueilta. He eivät välttämättä tahdo kertoa kokemuksistaan, mutta keskustelemalla sovelluksen pohjalta alueen riskeistä, nuoret voivat ymmärtää paremmin luokkakaverinsa taustoja, ilman, että keskustelun tarvitsee henkilöityä tiettyyn ihmiseen, Hanna Hjerppe kuvailee.

Ideana on myös helpottaa luotettavan tiedon löytämistä informaatiotulvassa.

– Nykyään tietoa on valtavasti. Jos etsit esimerkiksi tietoa ilmastonmuutoksesta Google-haun avulla, saat loputtomasti osumia ja tiedon laatu on hyvin vaihtelevaa. Tämän sovelluksen kanssa voi olla varma siitä, että lähde on luotettava.

Sovelluksen avulla halutaan välittää nuorille kuva siitä, mitä maapallolla tällä hetkellä todella tapahtuu ja minkälaisten riskien ympäröiminä ihmiset elävät. Ajatuksena ei kuitenkaan ole rypeä maailman ongelmissa, vaan suunnata katse eteenpäin.

– Ei ole tarkoitus vain näyttää ja shokeerata sillä, että näin kamalia asioita tapahtuu jollekulle, vaan yhdessä miettiä, mitä voimme tehdä, jotta maailma muuttuisi, Hjerppe sanoo.

Teksti: Mikaela Remes

Vaikka sovelluksessa käsitellään rankkoja aiheita, se on suunniteltu yläasteikäisille sopivaksi. Alkuperäinen kuva: Jarkko Mikkonen / SPR

 

22 Mar

Analyysi: Älyllinen laiskuus ja lauma-ajattelu ovat rasismin peruspilari. Mitä niille voisi tehdä? (Rasismin kaksi pilaria, osa 1)

Kuva: Tapio Pellinen

 

Rasismin juuri on haluttomuus tai kyvyttömyys nähdä vaivaa ajattelussaan, väittää Henry Goes Liven kirjoittaja Tapio Pellinen. Aihe on ajankohtainen, kun rasisminvastaista viikkoa vietetään 19.-25.3.2018. Juttusarjan toinen osa löytyy täältä!

 

IHMISLUONTO ON KARKEAKSI LUOTU: jokaisella meistä on alttius rasismiin, ihmisten ryhmittelyyn ja ennakkoluuloihin, koska ne palvelivat lajimme selviytymistä muinaisajan pienissä heimokunnissa. Muukalaiset saattoivat olla oikeasti uhka, ja hengissä ei selvinnyt ilman omaa yhteisöä. Onneksi joku keksi ajatuksen yhteiskunnasta, jossa ristiriitoja ratkotaan muillakin keinoilla kuin kirveillä, ajan pyörä pyöri muutaman tuhat vuotta eteenpäin, ja tässä olemme nyt.

Vaikka maailma on muuttunut, ihmisessä on vielä paljon samaa esi-isiensä kanssa. Tämä lajityypillinen taipumus älylliseen laiskuuteen on toinen kahdesta pylväästä, jotka ylläpitävät nykyajan rasismia. Aivot ovat huikaiseva masiina, joka kykenee tekemään monimutkaisia päätelmiä mitättömän pienellä energiankulutuksella (lukekaa Read Montaguen kirja Why choose this book? How we make decisions jos haluatte hämmästyä), mutta tuo tehokkuus saavutetaan tarkkuuden kustannuksella.

Tuntemattomia ihmisiä on helpompi ajatella ryhminä kuin ottaa huomioon heidän yksilöllisyytensä. Ulkonäköasioiden pohjalta tehdään perusteettomia oletuksia älystä, johtamiskyvystä tai kiinnostuksenkohteista. On helppoa ja luontevaa jakaa ihmisiä “meihin” ja “heihin” ja suosia omaa ryhmää muiden kustannuksella, vaikka jako tehtäisiin kolikkoa heittämällä. Samoin ihmisen käsitys itsestään muotoutuu poissulkemisen avulla. On vaikea saada selvää vastausta kysymykseen “kuka minä olen” mutta “kuka ainakaan en ole” on paljon yksinkertaisempi asia. Molempiin kysymyksiin vastaamisessa pääosaa näyttelee se, mitä muut ihmiset osoittavat arvostavansa ja halveksuvansa.

 

RASISMI KUMPUAA TÄLLAISISTA ihmiselle helpoista ja luontevista ajattelun tavoista. Niiden yläpuolella noustaan samalla työkalupakilla, jolla muitakin ihmisenä olemisen ikäviä puolia hillitään: kasvatuksella (omalla tai muiden), tiedostamalla oman päättelynsä harhat ja päättämällä, millaisten arvojen mukaan haluaa elää. Ja vaikka rasististen asenteiden syntyyn vaikuttaa sattuma siinä, millaisia kokemuksia kukin saa erilaisista ihmisistä, jokaisella meistä on osansa siinä, millaisia arvoja toiset ympärillään näkevät. Jokainen rasismia vastaan nousija antaa oman äänensä siihen kuoroon, jonka perusteella muut muodostavat käsityksiään oikeasta ja väärästä.

Tässä oli pähkinänkuoressa rasismin ensimmäinen pilari. Analyysin seuraavassa osassa hypätään toisen pilarin kimppuun, kun aiheena on ideologinen rasismi. Pysykää kanavalla!

Teksti: Tapio Pellinen