15 Nov

Kolumni: Pelot ovat osa elämää – ja niin kuuluukin

Kuva: Ulriikka Myöhänen

 

Sydän tykyttää, korvissa humisee ja mieli kirkuu ‘pakene!’. Jokainen tietää, miltä kauhu tuntuu. Pelko voi lamauttaa täysin tai pelastaa monelta.

 

UISKENTELEN kaikessa rauhassa kapeassa solassa, kun yhtäkkiä ymmärrän olevani virran vietävissä ja syvissä vesissä.

Missioni on uida Ruotsiin. Katson kauhuissani, miten isolta edelläni puksuttava Silja Line näyttää.

Älä antaudu laivan imuun, älä antaudu, toistelen itselleni samalla kun räpiköin mieli säpäleinä.

 

UNI on toistunut lapsuudesta asti. Nykyään katselen sitä nahkalapuiltani muutaman kerran vuodessa. Vaikka tiedän, miten kaikki päättyy, olen silti ahdistunut.

Pelkään vettä. En niin, että pelkäisin hypätä uima-altaaseen tai polskia käsipohjaa ranta-aallokossa. Pelkään vettä sen syvimmässä olemuksessa: mustanpuhuvana, kylmänä ja loputtomana aallokkona.

Suomalainen pelkää eniten, että hän tai joku hänen läheisensä sairastuu vakavasti. Suomalaiset kärsivät myös kuolemanpelosta, joka kohdistuu paitsi omaan itseen, myös läheisiin (Terve.fi). Vattenfallin tuoreen tutkimuksen mukaan suomalaislapset pelkäävät sairastumisen lisäksi esimerkiksi terrorismia ja onnettomuuteen joutumista.

Oma veteen liittyvä kauhuni on nimenomaan sekoitus kuolemanpelkoa ja huolta onnettomuuteen joutumisesta. Pelkoon liittyy myös ripaus luonnon voiman kunnioitusta.

Kuva: Ulriikka Myöhänen

 

PELOILLE on monia syitä. Taustalla voi olla lapsuuden tai aikuisuuden traumoja, pelottavia uutispätkiä tai ennakkoluuloja. Sydämentykytykset voivat olla niin aiheellisia kuin aiheettomia. Joskus tieto ruokkii pelkoa, toisinaan taas hälventää pelon tunnetta.

Omat pelkoni saattavat johtua siitä, että tutustuin uppoavan Titanicin tarinaan vähän liian nuorena. Tai sitten eräs aikuisiän snorklausreissu Punaisella merellä sai mielen järkkymään. Laiva pullotti väkeä ja snorklauspaikan aallot meinasivat viedä mukanaan. Pelastusliivitkin uupuivat.

Pahimmillaan pelkääminen voi estää ihmistä tekemästä asioita. Niin sanottu terve pelko voi kääntyä fobiaksi, jolloin pelko kohdistuu tiettyyn asiaan tai tilanteeseen ja on suhteettoman suurta, hallitsevaa ja  jopa epärealistista (Terveyskirjasto.fi). Ihminen saattaa pelätä korkeita ja ahtaita paikkoja, nielemistä, hämähäkkejä tai vaikkapa itse pelon tunnetta.  

Parhaimmillaan pelko saattelee ihmisen ulos palavasta talosta ja estää istumasta rattijuopon kuljettamaan autoon. Taistelutahto puolestaan pakottaa pelokkaan kohtaamaan pahimmat painajaisensa – olipa kyse esiintymisestä, tunteiden tunnustamisesta tai läheisen kuolemasta.

 

UNESSANI minut valtaa helpotus, kun alan tunnistaa tuttuja rantoja ja saaria. Sama maisema on nähtävissä, kun ruotsinlaiva aamuauringon paisteessa lipuu kohti Tukholman satamaa.

Pelkääminen on luonnollista. Ihmislajia ei itse asiassa olisi olemassa ilman pelkoa. Pelon tunne ja sitä seuraava taistelutahto ovat auttaneet meitä läpi historiamme selviämään erilaisista uhkaavista tilanteista.

Ruotsiin en silti lähtisi uiden.

Teksti ja kuvat: Ulriikka Myöhänen

 

01 Nov

Yhä useammin kuolema koittaa kirjaimellisesti pois nukkumalla – palliatiivisen lääketieteen professori avaa sitä, mikä ihmisiä kuolemassa pelottaa

Ihmisille elämän loppuvaiheessa annettava lääketieteellinen hoito on kehittynyt paljon viime vuosikymmeninä.

 

Kun kuolemaa ei näe sairaaloiden ulkopuolella, voi siitä syntyä helposti harhakäsityksiä. Todellisuus ei kuitenkaan ole niin karu kuin ihmisten pelot, kertoo palliatiivisen lääketieteen tohtori Tiina Saarto HYKS:n syöpäkeskukselta.

 

KUOLEMA ON YHTEISKUNNASSAMME eristetty sairaaloihin, mutta toisaalta sitä käsitellään esimerkiksi mediassa paljon. Muun muassa vanhusten hoitoa käsittelevissä artikkeleissa kuvastuu hyvin nykyihmisen pelko yksin jäämisestä kuoleman hetkellä, kuolemaa edeltävistä kivuista sekä huonosta saattohoidosta.

– Siihen liittyy mielikuvia, jotka eivät välttämättä vastaa todellisuutta. Puhutaan paljon esimerkiksi huonosta saattohoidosta. Se herättää ihmisissä pelkoa siitä, miten heidän elämänsä loppuvaihe hoidetaan. Arki ei kuitenkaan välttämättä ole niin karua kuin mitä ihmisten pelot ovat, Tiina Saarto kertoo.

 

SAARRON MUKAAN vanhempi sukupolvi pelkää usein kipua, sillä he ovat nähneet elämänsä aikana enemmän tuskaisia kuolemia. Esimerkiksi syöpään menehtyminen on aiemmin ollut hyvin kivuliasta.

– Muistan, etten opiskeluaikana sairaanhoitajan sijaisena ollessani saanut antaa kipulääkettä kuin ihan vähän. Syöpäpotilailla oli silloin valtavasti kipuja. Minun ikäluokkani ja sitä vanhemmat ovat nähneet sen omin silmin. Tällaiset perimätiedot välittyvät sitten eteenpäin, Saarto avaa.

Saarron mukaan kuolema on nykyään usein kivuton. Jos kyseessä ei ole äkkikuolema, niin kuoleva hiipuu pois vähitellen, monesti hyvin rauhallisesti.

– Kuoleva nukkuu päivä toisensa jälkeen vain enemmän ja enemmän. Viimeisinä päivinä tajunnan taso on laskenut, eikä hän ole enää hirveästi mukana tässä maailmassa – kunnes sitten ei vain enää herää, Saarto selittää.

 

MONESTI KUOLEMASTA PUHUTTAESSA nousee esiin myös pelko yksinäisyydestä. Vaikka suomalaiset kuolevatkin yleensä terveyskeskusten vuodeosastoilla muiden ihmisten keskellä, se ei välttämättä takaa sitä, etteikö kuoleva tuntisi viimeisillä hetkillään yksinäisyyttä.

– Kiireisellä henkilökunnalla ei välttämättä ole paljoa aikaa pysähtyä siihen vierelle. Kyllä varmaan on paljon vanhuksia, jotka siinä kuoleman hetkellä ovat aika yksin, jos sukulaiset vaikka asuvat kauempana, Saarto kertoo.

Suomessa on mahdollisuus ottaa läheisen kuoleman koittaessa palkatonta vapaata, mutta kaikille ei ole taloudellisesti mahdollista pitää sitä kovin montaa päivää.

– Tämän takia esimerkiksi Ruotsissa on saattohoitovapaa-järjestely. Jos läheinen on kuolemassa, niin on mahdollista saada vapaata, jossa on myös jonkinlainen taloudellinen turva, Saarto avaa.

Yksinäisyyden lisäksi myös avuttomuus voi pelottaa kuolevaa.

– Ihmisillä on nykyään enemmän ja enemmän vahvaa autonomian tunnetta – on halu itse päättää ja vaikuttaa. Ajatus siitä, ettei kykene siihen, vaan on riippuvainen täysin vieraista ihmisistä, voi olla pelottava. Kuolevalle olisi tärkeää taata turvallisuuden tunne. Hänen ei pitäisi joutua pelkäämään, että jää yksin tai ilman hoitoa, Saarto selittää.

 

NUOREN IHMISEN KUOLEMAA pidetään tragediana. Kuoleman hyväksyminen ei monesti ole nuoremmalle helppoa, ja siihen liittyy monia hyvin vaikeitakin tunteita. Kuolema on hyppy tuntemattomaan, ja pelkoon sekoittuu monesti myös elämästä luopumiseen liittyvää surua. Terveestä ihmisestä myös ajatus sängyn vangiksi joutumisesta voi olla puistattava.

– Pitkällisen sairauden uuvuttamana kuolemaan suhtautuu eri tavalla kuin terveenä. Jaksaminen elää on monesti hiipunut, kun on pitkällisesti ja kroonisesti sairas. Se, että viettää enemmän aikaa vuoteessa, ei välttämättä ole niin kauhistuttava ajatus, kun on väsynyt ja nukkuu paljon, Saarto kertoo.

Tärkeää olisikin tällöin ennen kaikkea taata kuolevalle turvallinen ja lämmin ympäristö.

– Jos siinä on ihmisiä ympärillä, jotka hoitavat ja luovat turvallisuuden tunnetta, niin ei se kuolema ole varmasti niin kauhistuttava, Saarto toteaa.

 

KUN KUOLEMA ON ERISTETTYNÄ sairaaloihin, eivät ihmiset usein tiedä elämän loppuvaiheesta ja sen hoidosta paljoa. Pelottava tuntematon on helppo karistaa mielestä, kun siihen ei törmää niin usein. Toisaalta juuri tietämättömyyden vuoksi lehtien otsikot esimerkiksi huonosta saattohoidosta voivat herättää pelkoa.

– Pelkoja ruokkii paljon se, etteivät ihmiset enää kohtaa kuolemaa  – eli ei oikeastaan tiedetä, mitä kuolemassa tapahtuu ja millaista on olla lähellä kuolemaa. Se herättää sitten mielikuvia ja pelkoja, Saarto summaa.

Teksti: Milla Asikainen

Kuvat: Pixabay.com

18 Oct

Kuoleman näkeminen voi järkyttää jopa vahvaa ammattilaista, mutta kokemus auttaa käsittelemään sen kohtaamista

Sairaalan syöpäosastolla sairaanhoitajana työskentelevä Linda Kulmala, 25, on joutunut sopeutumaan siihen, että kuoleman näkeminen on osa elämää. Kuva: Ida Kannisto.

 

Kuolema on luonnollinen osa elämää. Sen kohtaaminen voi kuitenkin olla traumaattista ja pahimmillaan viedä kyvyn työskennellä tai opiskella. Vaikka kuolema on etääntynyt arjestamme, joidenkin ihmisten elämässä se on vahvasti läsnä. Näin on esimerkiksi hoitajan työssä.

 

KUOLEMA PELOTTAA, sitä on vaikea ymmärtää ja ruumiita näkee vain kauhuelokuvissa. Etenkin nuori ihminen voi kokea elämän päättymisen tällaisena. Äskettäin 25 vuotta täyttänyt Linda Kulmala sen sijaan pohtii, suhtautuuko hän kuolemaan jotenkin liian kevyesti: se ei pelota, vaan tuntuu olevan osa normaalia elämän kiertokulkua.

Kulmala valmistui vajaat pari vuotta sitten sairaanhoitajaksi. Hän työskentelee syöpäosastolla Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Siellä kuolema on joskus jopa helpotus.

– Jos syöpä on edennyt niin pitkälle, että kuolema on lähellä, se voi olla jopa toivottua. Ihminen ei voi hyvin silloin, kun syöpä on levinnyt kehossa useaan paikkaan, Kulmala kertoo.

 

KUOLEMA ON KULMALAN MUKAAN syöpäosastolla arkipäivää. Vaikka elämän päättyminen tuntuu nyt luonnolliselta, kesti pitkään ennen kuin Kulmala kohtasi työelämässä ensimmäisen kuoleman. Harjoitteluissa hän hoiti paljon saattohoitopotilaita, mutta kuolema ei koskaan sattunut oman vuoron aikana. Lopulta se osui kohdalle keikkatyössä vanhustenhoidon puolella.

– Olin hoitanut tätä ihmistä edellisenä iltana. Hän oli saattohoidossa ja tiedettiin, että kuolema on tulossa pian. Asia oli mielessä koko vuoron ajan, ja yön aikana hän kuoli. Koska kyseessä oli vanhusten palvelutalo, vainaja oli siellä vielä aamulla.

Kulmala ei saapunut paikalle ensimmäisenä. Siksi kuolleen kohtaaminen tuntui turvalliselta: hän osasi odottaa, mitä on vastassa, ja mukana oli kokenut työkaveri.

 

VAHVASTA ASENTEESTA ei käy kiittäminen ainoastaan ammattitaitoa ja kasvattavia työkokemuksia. Kulmala uskoo, että oman henkisen kantin taustalla vaikuttaa myös oma kokemus syövästä.

– Sairastin syövän 11-vuotiaana. Silloin pälkähti idea siitä, että haluan sairaanhoitajaksi.

Nyt hän työskentelee aikuisten syöpäpotilaiden hoitajana. Kulmala ei pelkää puhua sairaudesta. Sen sijaan häntä hämmästyttää, että syöpä on yhä tabu, josta ei välttämättä uskalleta puhua tai kysyä.

– Uskon, että se teki paljon vahvemmaksi. Enää en hätkähdä ihan pienimmästä asiasta. Olen aina ollut peruspositiivinen ihminen ja olin sellainen jo ennen sairautta, mutta ehkä se on vielä jotenkin tuplaantunut sen jälkeen. Elämästä osaa nauttia ihan eri tavalla, eikä kaikista turhista pikkuasioista jaksa valittaa, Kulmala kertoo.

– Omalla kohdallani ei ollut suurta vaaraa kuolemasta tai ainakaan minulle ei niin kerrottu, hän jatkaa.

Syöpäosastolla tärkeää on Kulmalan mukaan niin potilaiden kuin omaistenkin huomioiminen ja heistä huolehtiminen, keskustelu ja kuulevana korvana toimiminen. Kuolema herättää aina tunteita, ja itkeminenkin on sallittua. Kulmala huomauttaa, että kovin toivottu ei kuitenkaan ole tilanne, jossa potilaan omaiset lohduttavat hoitajaa.

 

KULMALAN AJATUKSET saavat vahvistusta Ylöjärvellä sijaitsevan palvelutalon Keihäsniemen kodin vastaavalta hoitajalta Sanna Haapaselta, joka sanoo, että kuoleman kohtaaminen tuntuu, vaikka olisi työssään kuinka vahva ammattilainen.

Haapanen kertoo, että työpaikalla keskustellaan läpi jokainen kuolemantapaus. Uusilta opiskelijoilta hän usein tiedustelee, ovatko he kohdanneet kuolemaa, onko siitä keskusteltu opinnoissa ja millaisia ajatuksia opiskelijalla on kuolevan hoidosta.

Hoitajan ammatti-identiteettiin kuuluu ajatus siitä, että elämää ylläpidetään ja ihmistä kohdellaan ihmisenä loppuun saakka. Haapanen pyrkii valmistamaan opiskelijoita siihen, että vanhustyössä kuolema voi olla oven takana. Se voi olla vastassa esimerkiksi aamulla työpaikalle mentäessä.

– Jos opiskelija on kauhean nuori, hänellä ei välttämättä ole valmiuksia kohdata tai käsitellä kuolemaa, Haapanen pohtii.

– Toisaalta olen huomannut, että nuoremmat suhtautuvat usein kuolemaan teknisesti ja pystyvät kohtaamaan sen helpommin ilman tunnetaakkaa.

 

MYÖHEMMÄLLÄ IÄLLÄ ELÄMÄNKOKEMUS voi muuttaa suhtautumista. Jos esimerkiksi kuolleen ikä on lähellä omien vanhempien ikää, kuolema voi tulla tunnetasolla liian lähelle. Haapanen kertoo törmänneensä uransa aikana siihen, että jo valmistunut ja ammattitaitoinen hoitaja onkin kuolemantapauksen kohdatessaan heikoilla.

Taustalla voivat vaikuttaa esimerkiksi liian nuorena koetut tapahtumat: kuolema on voinut yllättää liian rajusti väkivaltatilanteessa tai nuori on voinut joutua hoitamaan omia vanhempiaan. Kokemuksista voi seurata epävarmuutta ja pelkoa siitä, että hoidettava kuolee.

– Tällöin hoitaja voi tuntea syyllisyyttä ja miettiä, aiheuttiko hän kuoleman. Syyllisyys voi olla dramaattista. Siihen voi loppua ura tai opinnot. Jos tapahtunutta ei pysty käsittelemään, se voi seurata mukana todella pitkään.

 

KUN OPISKELIJA KEHITTYY vuosien aikana ammattinsa osaavaksi hoitoalan ammattilaiseksi, myös tiedot, taidot ja tunnetaidot kehittyvät, ja hän kykenee näkemään kuoleman kokonaisuutena ja elämään kuuluvana. Tällöin kuolemaa osaa lähestyä vahvana ammattilaisena ja toisaalta säilyttää omat tunnepuolen kokemukset ominaan. Jos kuolema on luonnollinen, elintoiminnot hiipuvat hiljalleen. Elimistö voi tehdä kuolemaa usean päivän ajan, kunnes elintoiminnot lopulta lakkaavat. Sitä hetkeä ei voi ennustaa.

Haapanen kertoo, ettei opiskelijoiden ole pakko osallistua esimerkiksi saattohoitoon. Kenenkään onnistuminen työssään määräydy sen mukaan, uskaltaako hän koskettaa kuollutta.

Teksti ja kuva: Ida Kannisto

26 Apr

Ystävyyssuhteen päättymistä on lupa surra

Ystävyys ei aina kestä. Kuva: Pixabay

 

Ero ystävästä tekee kipeää, mutta on joskus ainoa oikea ratkaisu. Jatkuvan huonon ilmapiirin taustalla voi olla esimerkiksi kateutta, joka kalvaa etenkin sitä tuntevaa. Psykoterapeutti Piritta Pitkäsen mukaan huonoon ystävyyssuhteeseen ei kannata jäädä roikkumaan.

 

PARHAIMMILLAAN YSTÄVÄ voi olla hengenpelastaja. Tällaisen määritelmän ystävyydelle antaa Väestöliitto. Hyvä ystävyys on kallisarvoinen asia, jota kannattaa vaalia. Joskus suhde voi kuitenkin muuttua – joko hiljaa hiipumalla tai dramaattisesti repeytymällä.

Ystävyyden päättyminen voi tehdä kipeää, mutta on kuitenkin tilanteita, joissa kaveruuden katkaiseminen on oikea ratkaisu.

Syyt nuorten välisen ystävyyden päättymiselle ovat usein hieman erilaisia kuin aikuisiässä. Psykoterapeutti Piritta Pitkäsen mukaan aikuisena elämäntilanteen ajavat joskus luontaisesti erilleen, kun ura ja perheen perustaminen tulevat elämässä keskeisiksi. Nuorilla taas ystävyyssuhteiden päättymisen taustalla on usein luottamuspulaa, jatkuvaa negatiivisuutta sekä toisen arvostelemista ja lannistamista.

– Jos ystävä ei osaa iloita sinun puolestasi tai ystävyys on yksipuolista ja sen teema pyörii toisen tarpeiden ympärillä, kehottaisin nostamaan asioita keskusteluun mahdollisuuksien mukaan, sanoo Pitkänen.

Parisuhteessa ikävistä tunteista puhuminen on tavallisempaa, ja Pitkäsen mukaan kumppanit saattavat pitää toisensa ajantasalla yhdessäoloon liittyvista odotuksistaan ja toiveistaan. Ystävyyssuhteissa samanlaisia kehityskeskusteluja kuitenkin käydään harvemmin.

Sen lisäksi, että ystävyyteen kuuluu kyky surra ja iloita yhdessä, keskeisiä piirteitä toimivalle ihmissuhteelle ovat tasa-arvoisuus ja vastavuoroisuus. Pitkänen lisää listaan sen, että hyvä ystävyys on luontevaa. Esimerkiksi velvollisuudentunne ystävyydestä voi aiheuttaa jännitteitä.

– Jos ystävän kohtaaminen on jatkuvasti jännitteistä, se ei tuota sitä iloa, mitä luonteva ja hyvä ystävyys tuottaa. Silloin on syytä miettiä, mistä jännite tulee.

 

YSTÄVYYTTÄ VOIVAT rikkoa monet asiat, mutta eräs kivuliaasti kalvava vaiva on kateus. Tavanomainen ihailu kuuluu hyvään ystävyyteen. Lisäksi Pitkänen huomauttaa, että kateus on inhimillinen tunne, joka voi nostaa päätään ystävyyssuhteissa.

– Silloin, kun tunne on jollain tavalla hallinnassa, se on niin sanotusti normaalia. Pientä kateutta liittyy erilaisiin ihmissuhteisiin. Tunne on kuitenkin hyvä tunnistaa silloin kun se herää. Jos kateus saa liikaa valtaa, se alkaa muodostaa negatiivista ilmapiiriä ystävyyssuhteen ympärille.

Kateus voi aiheuttaa erilaisia ilmiöitä ja se näkyy usein puhumattomuutena tai ikävinä kommentteina. Joskus kateuden kohdetta aletaan vältellä tai hänelle ollaan kiukkuisia. Pitkänen sanoo, että vaikka kateus vaikuttaa myös sen kohteena olevan oloon, se vaikuttaa vahvasti myös kateellisen itsensä vointiin.

Kateuden taustalla voi olla omaan itsetuntoon ja huonommuuteen liittyviä kysymyksiä. Pitkäsellä on vastaus siihen, miten kateuden aiheuttamaa pahaa oloa voi hoitaa: kun kateuden tunnistaa, omaa mieltään voi ruokkia myönteisemmillä ajatuksilla.

– Kannattaa esimerkiksi miettiä asioita, jotka ovat itsellä hyvin ja suunnata ajatuksiaan enemmän niihin.

 

OMISTA RAJOISTAAN ystävyydessä on Pitkäsen mukaan tärkeää olla tietoinen. Itsekseen voi pohtia, millaiseksi hyvän ystävyyden mieltää. Toisinaan on hyvä pysähtyä tarkastelemaan myös sitä, millainen ystävä itse on.

Huonossa ystävyyssuhteessa ei kannata kärsiä. Pitkänen korostaa keskustelun tärkeyttä ja toteaa, että ystävän kanssa kannattaa ainakin yrittää puhua. Hänen mukaansa etenkin nuorille on tyypillistä se, että jos asioista ei jutella, oma mieli alkaa rakentaa tarinoita.

Jos keskustelu ei auta, Pitkänen kehottaa irrottautumaan kaveruudesta. Ratkaisua kannattaa pohtia etenkin, jos suhteessa on koko ajan huono olla ja siihen liittyy negatiivisuutta ja arvostelua.

– Ystävyys on yhteistä vaivannäköä. Jos ystävää kohtaan on kriittisiä ajatuksia , voi pohtia, millaiset ystävyyden edellytykset annan itse, kuinka paljon olen ystävyyteen antanut ja millaisia asioita ne ovat.

Vaikka ystävyyssuhde olisi muuttunut tukalaksi, sen päättäminen voi tehdä kipeää. Pitkäsen mukaan on tärkeää antaa itselleen lupa surra. Luopumisen ja surun tunteita ei kannata padota sisälleen, vaan ennemmin antaa niiden tulla ulos esimerkiksi muille puhumisen muodossa.

Selviytymiseen vaikuttaa myös se, miten kaveruus on katkennut: rikki revitty ystävyys vaatii enemmän käsittelyä ja voi Pitkäsen mukaan aiheuttaa itsesyytöksiä. Tällöin toipuminen on hyvin erilaisia kuin esimerkiksi silloin, kun ystävyys katkeaa välimatkan tai päättyneen harrastuksen takia.

– Kuulostaa kliseiseltä, mutta aika vie meitä eteenpäin ja auttaa haavoihin.

 

Teksti: Ida Kannisto