29 Nov

Joulu voi ajaa päihteitä käyttävän vanhemman kriisiin, mutta siitä voi löytyä mahdollisuus muutokseen

Suomessa on monia perheitä, joissa alkoholinkäyttö lähtee lapasesta juhlapyhinä. Kuva: Pixabay.com

 

Vanhemman raitis tulevaisuus on lapselle paras joululahja: on parempi olla päihteettömänä koko loppuelämä kuin vain joulunpyhien ajan. Tätä mieltä on perhe- ja päihdeterapeutti Riitta Koivula.

 

JOULUAATTO ON MONESSA perheessä yksi vuoden odotetuimmista päivistä. Lähestyvän juhlan ajatteleminen voi aiheuttaa etenkin perheen pienimmissä jännittynyttä kipristelyä vatsanpohjassa. Aina vatsan nipistely ei kuitenkaan johdu ilosta ja odotuksesta.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) vuonna 2017 esittämän arvion mukaan 70 000 suomalaislasta varttuu perheessä, jossa vanhemmalla on päihdeongelma. THL:n arvio perustuu tietoon hoitoa hakeneista. Todellisuudessa elämä päihderiippuvaisen vanhemman kanssa lienee arkipäivää paljon useammalle lapselle.

− Lapsen näkökulmasta päihdeperheen joulu voi olla monenlainen. Itse olen alkoholistiperheen aikuinen lapsi, ja alkoholi oli lapsuudenkodissani suuressa roolissa. Isä ei kuitenkaan koskaan juonut jouluisin, ja omassa lapsuudessa joulu oli helpotus, kertoo Riitta Koivula.

Koivula on avopäihdehoito Oikeahetken toimitusjohtaja sekä perhe- ja päihdeterapeutti. Perheyrityksen toiminta on lähtöisin perheen omasta toipumiskokemuksesta.

− Myös oma mieheni on päihdeperheen lapsi. Hänessä se on näkynyt siten, ettei joulumieltä oikein ole ollut aikuisenakaan. Ennemmin joulu nostaa pintaan lapsuuden traumat eli pelon, jännityksen, surun ja huolen.

 

JOULU ON ALKON myymälöissä vuoden kiireisintä aikaa, ja jouluviikon aikana Alkossa vierailee arviolta jopa kaksi miljoonaa suomalaista, yhtiö kertoi toissavuonna.

Huolella valittu viini voi olla tarkoitettu juhlaillallisen pariksi tai lahjapakettiin, mutta jos vanhemmista toinen tai molemmat heiluvat koko joulun ajan viinilasi kädessä, perheen joulumieli joutuu koetukselle.

Riitta Koivula sanoo, että lapsella on aina toivo ja usko siitä, että kaikki menee hyvin. Jossain vaiheessa usko rapistuu ja suhtautuminen juhlapyhiin muuttuu kyyniseksi. Monet päihdeperheessä kasvaneet eivät pidä joulusta, ja sille on Koivulan mukaan syynsä.

− Oman mieheni lapsuudessaan joulupukit olivat aina kännissä, ja pukki ennemmin pelottava kuin ilahduttava.

Runsas päihteidenkäyttö voi tehdä lapsen odottamasta juhlasta ilmapiiriltään ikävän ja raskaan, jolloin ruoka ei maistu ja vatsaan koskee.

Myös Koivulan mies on toipunut alkoholisti. Omassa perheessä joulut kuitenkin sujuivat Koivulan mukaan hyvin silloinkin, kun perheen isä vielä joi. Raitistuminen on kuitenkin tuonut perheeseen aivan uudenlaisen joulumielen.

Koivulan mukaan päihderiippuvaisella vanhemmalla saattaa olla halua tarjota lapselle hyvä joulu, mutta sairaus ei laita perhettä etusijalle. Se on läsnä joka tapauksessa, sujuivat juhlapyhät alkoholin kanssa tai ilman sitä.

− Suurin merkitys lapselle on sillä, ettei lähestyvää juhlaa tarvitsisi jännittää tai pelätä, eikä hänen tarvitsisi huolehtia tulevasta.

 

AVOPÄIHDEHOIDOSSA joulu näkyy yleensä vasta juhlapyhien jälkeen, jolloin syyllisyyden tunteet saattavat nousta esille. Koivulan mukaan merkittävät tapahtumat, kuten tapaturma tai muu vahinko, voivat pysäyttää riippuvaisen.

− Toipuminen on mahdollista silloin, kun pysähtyy asian äärelle. Yleensä syynä on kriisi, joka on niin mullistava, että päihteidenkäyttäjä hakeutuu hoitoon.

Osa hakeutuu hoitoon jo ennen joulua. Tällöin syynä voi olla se, että ahdistus kasvaa sitä suuremmaksi, mitä lähemmäksi juhla tulee.

− Joulu on mahdollisuus, sillä se voi kriisiyttää perheen.

Koivula huomauttaa, että toisin kuin usein ajatellaan, alkoholismia sairastavat ovat yleensä perheellisiä ja työssäkäyviä, arvostettuja ihmisiä ja erinomaisia työntekijöitä. Kotona päihdeperheen elämä voi olla hyvin erilaista kuin sen ulkopuolella.

− Paras joululahja, mitä alkoholisti voi lapselleen antaa, on päätös lähteä hoitoon. Se on loppuelämän lahja vanhemmalta, ei vain lupaus olla yksi päivä juomatta.

Teksti: Ida Kannisto

22 Nov

Asiantuntija kertoo, miten läheisensä menettänyttä ei kannata kohdella – ”Suurin virhe on olla tekemättä mitään”

Ystävän tai läheisen lohduttamisessa tärkeintä on huomiointi ja läsnäolo. Kuva: Pixabay.com

 

Mielenterveyden keskusliiton kuntoutussuunnittelija Outi Ståhlbergin mukaan surevan auttamisessa on tärkeintä läsnäolo. Läheisensä menettäneeltä voi myös kysyä, miten hän haluaisi tulla autetuksi.

 

KUN LÄHEISTÄ KOHTAA suuri suru, voi auttaminen tuntua vaikeammalta kuin olisi osannut odottaa. Sanojen voi pelätä kuulostavan kornilta tai niitä ei löydä ollenkaan. On hankala sanoa, voiko tuki olla vääränlaista. Ihminen on erehtyväinen, joten on inhimillistä, että tukeminenkaan ei aina suju luontevasti. Kuntoutussuunnittelija Outi Ståhlberg Mielenterveyden keskusliitosta kertoo Henrylle, miten välttää yleisimmät sudenkuopat tukiessa läheisensä menettänyttä.

 

JOS ITSE ON kokenut läheisen menetyksen, voi olettaa virheellisesti tietävänsä, miltä toisesta tuntuu. Oletus saattaa kuitenkin olla täysin väärä.

– Minun äitini on kuollut, mutta en silti voi tietää, miltä toisesta saman kokeneesta tuntuu. Merkitykset ovat yksilöllisiä, Outi Ståhlberg selittää.

Vertaistukea voi tarjota, mutta ei pidä olettaa, että toinen käsittelisi tapahtunutta samalla tavoin kuin itse. Toisen toipumisprosessi voi esimerkiksi kestää pidemmän aikaa kuin oma, eikä se tarkoita sitä, että hän olisi jäänyt märehtimään asiaa.

 

RATKAISUJEN TAI SELVIYTYMISKEINOJEN tuputtaminen ei myöskään ole paras tapa lohduttaa. Surevaa ei kannata kehottaa lähtemään lenkille tai yksinkertaisesti piristymään. Myös ”kyllä se siitä ajan kanssa” on fraasi, jota tulee helposti käyttäneeksi lohduttaessa. Surutyöhön ei kuitenkaan ole valmista käsikirjoitusta. Joskus voi olla, että ihminen jää loppuiäkseen kantamaan surua jossain muodossa.

– Esimerkiksi lapsensa menettäneet puhuvat ajasta ennen ja jälkeen tapahtuneen. Suru jää siis jollain tavalla läsnäolevaksi, vaikka fyysinen tuska helpottaakin ajan mukana, Ståhlberg kertoo.

Läheisensä menettäneellä on oikeus särkyä ja olla surullinen. Suru on luonnollista menetyksen kohdatessa, eikä sitä pidä yrittää tukahduttaa. Tukijan ei aina tarvitse osata keksiä maailmaa mullistavia ratkaisuja tuskan vähentämiseksi. Esimerkiksi arjen askareissa auttamisella voi tukea toisen toipumista. Joskus ei välttämättä tarvita edes sitä.

– Pelkkä tietoisuus siitä, että olet läsnä, on lohduttavaa, Ståhlberg selittää.

 

JOSKUS PELKO SIITÄ, että tekee jotain väärää voi johtaa siihen, ettei tee mitään. Läheisen menettänyt henkilö kuitenkin tarvitsee tukea ja apua. Ainakin osanottonsa olisi kohteliasta ilmaista.

– Jos on epävarma siitä, miten toimia, voi kysyä surevalta, että ”Mitä haluaisit minun tekevän? Onko jotain, mitä voisin tehdä tai sanoa?” Ståhlberg kertoo.

On tärkeää kertoa halustaan auttaa ja lohduttaa. Sureva kertoo kyllä, mikäli ei halua puhua. Läheisen menettäneellä on suuri riski sairastua esimerkiksi masennukseen, joten häntä ei pitäisi jättää yksin.

– Surevasta voi huolehtia pitämällä silmällä sitä, ettei hän eristäydy liikaa muista, ja ettei suru muutu katkeruudeksi. Minä tein makaronilaatikkoa ystävälleni, joka menetti läheisensä. Istuin hänen seuranaan monta iltaa ja huolehdin, että nenäliinat riittävät, jääkaapissa on ruokaa ja lapsilla puhtaat vaatteet aamulla kouluun, Ståhlberg kertoo.

 

MYÖS AMMATTIAVUN hakemiseen kannattaa kehottaa aina, jos ihmistä kohtaa odottamaton tai muuten traumaattinen menetys ja kriisi. Mikäli kuollut läheinen on ollut esimerkiksi vanhus, jonka kuolemaa on osattu odottaa, voi lähipiirin tuki riittää.

Mihin sitten ottaa yhteyttä, kun kohtaa kriisin?

– Suomen Mielenterveysseuralla on kriisikeskus. Yhteyttä voi ottaa myös Mielenterveyden keskusliiton neuvontapuhelimeen, terveyskeskukseen tai yksityiseen lääkäriasemaan, Ståhlberg listaa.

– Koulun psykologi, kuraattori ja oppilasterveydenhuolto voivat myös auttaa, samoin kuin seurakunnan ja järjestöjen sururyhmät sekä vertaistukiryhmät. Apua saa, jos sitä osaa hakea. Siinä läheinen voi olla suureksi avuksi. Hän voi soitella, sopia aikatauluista ja huolehtia, että sureva menee sovittuihin tapaamisiin, hän lisää.

Mikäli uskot, että tekstin neuvoista voisi olla jollekulle tuntemallesi apua, voit jakaa sitä somessa!

Teksti: Milla Asikainen

15 Nov

Kolumni: Pelot ovat osa elämää – ja niin kuuluukin

Kuva: Ulriikka Myöhänen

 

Sydän tykyttää, korvissa humisee ja mieli kirkuu ‘pakene!’. Jokainen tietää, miltä kauhu tuntuu. Pelko voi lamauttaa täysin tai pelastaa monelta.

 

UISKENTELEN kaikessa rauhassa kapeassa solassa, kun yhtäkkiä ymmärrän olevani virran vietävissä ja syvissä vesissä.

Missioni on uida Ruotsiin. Katson kauhuissani, miten isolta edelläni puksuttava Silja Line näyttää.

Älä antaudu laivan imuun, älä antaudu, toistelen itselleni samalla kun räpiköin mieli säpäleinä.

 

UNI on toistunut lapsuudesta asti. Nykyään katselen sitä nahkalapuiltani muutaman kerran vuodessa. Vaikka tiedän, miten kaikki päättyy, olen silti ahdistunut.

Pelkään vettä. En niin, että pelkäisin hypätä uima-altaaseen tai polskia käsipohjaa ranta-aallokossa. Pelkään vettä sen syvimmässä olemuksessa: mustanpuhuvana, kylmänä ja loputtomana aallokkona.

Suomalainen pelkää eniten, että hän tai joku hänen läheisensä sairastuu vakavasti. Suomalaiset kärsivät myös kuolemanpelosta, joka kohdistuu paitsi omaan itseen, myös läheisiin (Terve.fi). Vattenfallin tuoreen tutkimuksen mukaan suomalaislapset pelkäävät sairastumisen lisäksi esimerkiksi terrorismia ja onnettomuuteen joutumista.

Oma veteen liittyvä kauhuni on nimenomaan sekoitus kuolemanpelkoa ja huolta onnettomuuteen joutumisesta. Pelkoon liittyy myös ripaus luonnon voiman kunnioitusta.

Kuva: Ulriikka Myöhänen

 

PELOILLE on monia syitä. Taustalla voi olla lapsuuden tai aikuisuuden traumoja, pelottavia uutispätkiä tai ennakkoluuloja. Sydämentykytykset voivat olla niin aiheellisia kuin aiheettomia. Joskus tieto ruokkii pelkoa, toisinaan taas hälventää pelon tunnetta.

Omat pelkoni saattavat johtua siitä, että tutustuin uppoavan Titanicin tarinaan vähän liian nuorena. Tai sitten eräs aikuisiän snorklausreissu Punaisella merellä sai mielen järkkymään. Laiva pullotti väkeä ja snorklauspaikan aallot meinasivat viedä mukanaan. Pelastusliivitkin uupuivat.

Pahimmillaan pelkääminen voi estää ihmistä tekemästä asioita. Niin sanottu terve pelko voi kääntyä fobiaksi, jolloin pelko kohdistuu tiettyyn asiaan tai tilanteeseen ja on suhteettoman suurta, hallitsevaa ja  jopa epärealistista (Terveyskirjasto.fi). Ihminen saattaa pelätä korkeita ja ahtaita paikkoja, nielemistä, hämähäkkejä tai vaikkapa itse pelon tunnetta.  

Parhaimmillaan pelko saattelee ihmisen ulos palavasta talosta ja estää istumasta rattijuopon kuljettamaan autoon. Taistelutahto puolestaan pakottaa pelokkaan kohtaamaan pahimmat painajaisensa – olipa kyse esiintymisestä, tunteiden tunnustamisesta tai läheisen kuolemasta.

 

UNESSANI minut valtaa helpotus, kun alan tunnistaa tuttuja rantoja ja saaria. Sama maisema on nähtävissä, kun ruotsinlaiva aamuauringon paisteessa lipuu kohti Tukholman satamaa.

Pelkääminen on luonnollista. Ihmislajia ei itse asiassa olisi olemassa ilman pelkoa. Pelon tunne ja sitä seuraava taistelutahto ovat auttaneet meitä läpi historiamme selviämään erilaisista uhkaavista tilanteista.

Ruotsiin en silti lähtisi uiden.

Teksti ja kuvat: Ulriikka Myöhänen

 

01 Nov

Yhä useammin kuolema koittaa kirjaimellisesti pois nukkumalla – palliatiivisen lääketieteen professori avaa sitä, mikä ihmisiä kuolemassa pelottaa

Ihmisille elämän loppuvaiheessa annettava lääketieteellinen hoito on kehittynyt paljon viime vuosikymmeninä.

 

Kun kuolemaa ei näe sairaaloiden ulkopuolella, voi siitä syntyä helposti harhakäsityksiä. Todellisuus ei kuitenkaan ole niin karu kuin ihmisten pelot, kertoo palliatiivisen lääketieteen tohtori Tiina Saarto HYKS:n syöpäkeskukselta.

 

KUOLEMA ON YHTEISKUNNASSAMME eristetty sairaaloihin, mutta toisaalta sitä käsitellään esimerkiksi mediassa paljon. Muun muassa vanhusten hoitoa käsittelevissä artikkeleissa kuvastuu hyvin nykyihmisen pelko yksin jäämisestä kuoleman hetkellä, kuolemaa edeltävistä kivuista sekä huonosta saattohoidosta.

– Siihen liittyy mielikuvia, jotka eivät välttämättä vastaa todellisuutta. Puhutaan paljon esimerkiksi huonosta saattohoidosta. Se herättää ihmisissä pelkoa siitä, miten heidän elämänsä loppuvaihe hoidetaan. Arki ei kuitenkaan välttämättä ole niin karua kuin mitä ihmisten pelot ovat, Tiina Saarto kertoo.

 

SAARRON MUKAAN vanhempi sukupolvi pelkää usein kipua, sillä he ovat nähneet elämänsä aikana enemmän tuskaisia kuolemia. Esimerkiksi syöpään menehtyminen on aiemmin ollut hyvin kivuliasta.

– Muistan, etten opiskeluaikana sairaanhoitajan sijaisena ollessani saanut antaa kipulääkettä kuin ihan vähän. Syöpäpotilailla oli silloin valtavasti kipuja. Minun ikäluokkani ja sitä vanhemmat ovat nähneet sen omin silmin. Tällaiset perimätiedot välittyvät sitten eteenpäin, Saarto avaa.

Saarron mukaan kuolema on nykyään usein kivuton. Jos kyseessä ei ole äkkikuolema, niin kuoleva hiipuu pois vähitellen, monesti hyvin rauhallisesti.

– Kuoleva nukkuu päivä toisensa jälkeen vain enemmän ja enemmän. Viimeisinä päivinä tajunnan taso on laskenut, eikä hän ole enää hirveästi mukana tässä maailmassa – kunnes sitten ei vain enää herää, Saarto selittää.

 

MONESTI KUOLEMASTA PUHUTTAESSA nousee esiin myös pelko yksinäisyydestä. Vaikka suomalaiset kuolevatkin yleensä terveyskeskusten vuodeosastoilla muiden ihmisten keskellä, se ei välttämättä takaa sitä, etteikö kuoleva tuntisi viimeisillä hetkillään yksinäisyyttä.

– Kiireisellä henkilökunnalla ei välttämättä ole paljoa aikaa pysähtyä siihen vierelle. Kyllä varmaan on paljon vanhuksia, jotka siinä kuoleman hetkellä ovat aika yksin, jos sukulaiset vaikka asuvat kauempana, Saarto kertoo.

Suomessa on mahdollisuus ottaa läheisen kuoleman koittaessa palkatonta vapaata, mutta kaikille ei ole taloudellisesti mahdollista pitää sitä kovin montaa päivää.

– Tämän takia esimerkiksi Ruotsissa on saattohoitovapaa-järjestely. Jos läheinen on kuolemassa, niin on mahdollista saada vapaata, jossa on myös jonkinlainen taloudellinen turva, Saarto avaa.

Yksinäisyyden lisäksi myös avuttomuus voi pelottaa kuolevaa.

– Ihmisillä on nykyään enemmän ja enemmän vahvaa autonomian tunnetta – on halu itse päättää ja vaikuttaa. Ajatus siitä, ettei kykene siihen, vaan on riippuvainen täysin vieraista ihmisistä, voi olla pelottava. Kuolevalle olisi tärkeää taata turvallisuuden tunne. Hänen ei pitäisi joutua pelkäämään, että jää yksin tai ilman hoitoa, Saarto selittää.

 

NUOREN IHMISEN KUOLEMAA pidetään tragediana. Kuoleman hyväksyminen ei monesti ole nuoremmalle helppoa, ja siihen liittyy monia hyvin vaikeitakin tunteita. Kuolema on hyppy tuntemattomaan, ja pelkoon sekoittuu monesti myös elämästä luopumiseen liittyvää surua. Terveestä ihmisestä myös ajatus sängyn vangiksi joutumisesta voi olla puistattava.

– Pitkällisen sairauden uuvuttamana kuolemaan suhtautuu eri tavalla kuin terveenä. Jaksaminen elää on monesti hiipunut, kun on pitkällisesti ja kroonisesti sairas. Se, että viettää enemmän aikaa vuoteessa, ei välttämättä ole niin kauhistuttava ajatus, kun on väsynyt ja nukkuu paljon, Saarto kertoo.

Tärkeää olisikin tällöin ennen kaikkea taata kuolevalle turvallinen ja lämmin ympäristö.

– Jos siinä on ihmisiä ympärillä, jotka hoitavat ja luovat turvallisuuden tunnetta, niin ei se kuolema ole varmasti niin kauhistuttava, Saarto toteaa.

 

KUN KUOLEMA ON ERISTETTYNÄ sairaaloihin, eivät ihmiset usein tiedä elämän loppuvaiheesta ja sen hoidosta paljoa. Pelottava tuntematon on helppo karistaa mielestä, kun siihen ei törmää niin usein. Toisaalta juuri tietämättömyyden vuoksi lehtien otsikot esimerkiksi huonosta saattohoidosta voivat herättää pelkoa.

– Pelkoja ruokkii paljon se, etteivät ihmiset enää kohtaa kuolemaa  – eli ei oikeastaan tiedetä, mitä kuolemassa tapahtuu ja millaista on olla lähellä kuolemaa. Se herättää sitten mielikuvia ja pelkoja, Saarto summaa.

Teksti: Milla Asikainen

Kuvat: Pixabay.com