04 May

Aseet pienissä käsissä – lapsisotilaaksi kaapataan, maanitellaan ja synnytään

Suurin osa maailman lapsisotilaista palvelee Afrikassa, mutta viime vuosina lapsisotilaita on käytetty myös esimerkiksi Syyriassa, Afganistanissa, Myanmarissa, Kolumbiassa ja Filippiineillä. Kuva: Hagop Vanesian / ICRC

 

Osa lapsisotilaista voi löytää uuden perheyhteisön aseellisista joukoista. Paluu kotiin on usein yhtä traumaattinen kokemus kuin rintamalle lähtö.

 

NUORI POIKA tuijottaa kameraan tuima ilme kasvoillaan. Lapsen olalla roikkuu raskas Kalashnikov-rynnäkkökivääri, joka ei lainkaan näytä kuuluvan sinne.

Nämä mielikuvat nousevat ensimmäisinä monen mieleen, kun puhutaan lapsisotilaista. Mielikuvia vahvistaa mediakuvasto, jossa lapsisotilaina esiintyy usein pieniä poikia. Sotilas voi kuitenkin olla yhtälailla nuori tyttö, sillä arviolta jopa 40 prosenttia  maailman lapsisotilaista on tyttöjä.

Lapsisotilaista ennen ja nyt keskusteltiin viime viikolla SPR:n Learning cafe -tilaisuudessa Tampereella. Keskustelua veti Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRIn väistökirjatutkija Katri Tukiainen.

Lapset ovat yhä osa aseellista konfliktia useassa maassa. Viime vuosina lapsisotilaita on taistellut esimerkiksi Syyriassa, Afganistanissa, Myanmarissa, Kolumbiassa, Somaliassa ja useissa Keski-Afrikan valtioissa. Tukiaisen mukaan suurin osa maailman lapsisotilaista palvelee Afrikassa.

Lapsen sotilasuran taustalla on monia tekijöitä, kuten köyhyys, tietämättömyys ja kostonhalu. Toisinaan köyhyys ja pula ruuasta toimivat houkutuksina, sillä lapselle saatetaan luvata ruokaa ja hänen perheelleen valoisampaa tulevaisuutta. Nälässä ja köyhyydessä eläville lapsille lupaus ravinnosta saattaa olla riittävä syy liittyä aseellisiin joukkoihin.

Aina valinta ei kuitenkaan ole lapsen oma. Tukiaisen mukaan esimerkiksi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa tapahtuu lasten sieppauksia sotilasryhmiin. Kapinallisryhmien ja kodinturvajoukkojen lisäksi myös maiden viralliset armeijat voivat siepata lapsia joukkoihinsa.

YK:n lastenjärjestö Unicef määrittelee lapsisotilaiksi kaikki alle 18-vuotiaat. Alaikäisten sotilaiden määrää on kuitenkin hankala arvioida. YK:n alueellinen tiedotuskeskus UNRIC arvioi vuonna 2015 lapsisotilaiden määräksi 300 000, kun taas Unicefin esittämä arvio on kymmeniä tuhansia.

Aseellisissa joukoissa lapsilla on monia muitakin työtehtäviä kuin varsinaiset sotilaan tehtävät. Lapsia käytetään muun muassa keittäjinä, viestinviejinä, kantajina ja seksiorjina. YK:n lapsen oikeuksien sopimus kieltää pakottamasta alle 18-vuotiasta lasta asevoimiin ja taisteluihin. Vuonna 2000 YK:n  yleiskokous hyväksyi lisäpöytäkirjan, jossa pakollisen asevoimiin värväyksen ja vihollisuuksiin osallistumisen vähimmäisikä nostettiin 15 ikävuodesta 18 vuoteen.

Tampereella järjestetyssä tilaisuudessa keskustelua heräsi etenkin siitä, voiko lapsi tietää, minne on todella menossa lähtiessään sotaan.

Tukiaisen mukaan tietämättömyys on yksi ongelma. Moni saattaa ajatella, että sotilaan ura on työ siinä missä muutkin työt. Sotilasyhteisö voi myös tuoda turvaa nuorelle. Osa löytää kotiyhteisön armeijasta. Jotkut puolestaan kaipaavat jännitystä ja haluavat lähteä etsimään niin kutsuttua suurta maailmaa kodin ulkopuolella.

Levottomilla alueilla lapsi voi kohdata myös erilaisia tragedioita, jotka muovaavat hänen elämäänsä perusteellisesti. Esimerkiksi oman perheensä tappamisen todistanut lapsi voi hakeutua sotilasjoukkoihin, koska haluaa kostaa perhettään satuttaneille ihmisille.

– Joskus lapsisotilaaksi myös synnytään, sillä ryhmissä syntyy suhteita ja myös lapsia. Tällöin lapsisotilaan ura siirtyy sukupolvelta toiselle, Tukiainen kertoo.

 

LAPSISOTILAITA VOIDAAN SITOUTTAA ja houkutella toimintaan mukaan kovilla keinoilla. Joillakin alueilla manipulaation apuna toimivat huumeet, jotka pahimmillaan ovat mukana jokapäiväisessä elämässä.

Tukiaisen mukaan esimerkiksi Liberiassa ja Sierra Leonessa lapsille luotiin huumeiden avulla kuvitelma, että he ovat luodinkestäviä ja selviävät mistä tahansa.

Vaikka sotatanner tuntuu väärältä paikalta alaikäiselle lapselle, traumat eivät pääty siihen, kun lapsi palaa kotiin. Sen sijaan kotiinpaluu voi Tukiaisen mukaan olla yhtä suuri trauma kuin rintamalle lähtö. Hän muistuttaa, että sotilaiden elämä ei ole pelkkää taistelemista ympäri vuorokauden. Armeijakunnan sisällä on omia perheyhteisöjä, joista luopuminen voi olla kivuliasta. Toisaalta kotiinpalaajia varjostaa usein lapsuuden kotiyhteisön asettama stigma ja heidät mielletään tappajiksi.

– Osa lapsista voi pettyä siihen, mikä kotona odottaa, Tukiainen kertoo.

Erilaiset kotouttamiskeskukset tarjoavat apua lasten sopeuttamiseksi takaisin heidän omaan kotiyhteisöönsä. Aina sopeuttaminen ei kuitenkaan onnistu, ja joskus lapset haluavat palata takaisin taisteluihin.

Afrikan lapsisotilaisiin perehtynyt Tukiainen on haastatellut entisiä lapsisotilaita Kongon demokraattisessa tasavallassa. Hänen mukaansa lapset viettävät kotouttamiskeskuksessa yleensä kolme kuukautta, joiden aikana heille opetetaan uudelleen elämän perustaitoja.

Tukiaisen mukaan Kongossa useat kansainväliset tahot ovat mukana tukemassa sitä, etteivät lapset ajautuisi takaisin sotilaaksi. Lisäksi Kongon hallituksella on oma ohjelma entisten lapsisotilaiden tukemiseksi. Tukiaisen mukaan maassa on kuitenkin paljon kiinnostavia luonnonvaroja, mikä vaikeuttaa avun saamista lapsisotilaille.

– Kongossa on esimerkiksi paljon taloudellisia intressejä, mikä aiheuttaa ongelmia. Maassa on paljon mineraaleja, kuten litiumia, jota länsimaat tarvitsevat muun muassa puhelimien akkuihin. Monet kansainväliset tahot eivät halua puuttua liikaa maan tilanteeseen, koska pelkäävät sen vaarantavan taloudellisia intressejä.

 

IRAKISSA JA SYYRIASSA lapsisotilaita käyttää ainakin terroristijärjestö Isis. Tukiainen jakaa alueen lapsisotilaat kolmeen ryhmään. Osa on länsimaissa asuvia 15–18-vuotiaita nuoria miehiä, jotka radikalisoituvat tietokoneen äärellä. Lisäksi Isis pakottaa valtaamiensa alueiden jesidi-vähemmistöön kuuluvia lapsia palvelukseensa.

Osa lapsisotilaista on puolestaan järjestön jäsenten omia lapsia, jotka kasvatetaan taistelijoiksi. Heitä käytetään myös itsemurhatehtävissä. Kotiväki tukee lapsia lähtemään taistelijoiksi, koska taustalla vaikuttava ideologia on niin vahva.

– Tietoa alueilta tulee vain vähän. Se mitä me kuulemme, on vain jäävuoren huippu, Tukiainen sanoo.

Entisiä lapsisotilaita saattaa olla Suomeenkin tulleiden turvapaikanhakijoiden joukossa, mutta tarkoista lukumääristä ei ole tietoa. Tampereella sijaitsevan SPR:n Messukylän osaston humanitaarisen oikeuden vapaaehtoinen Pauliina Sillanpää on toiminut paljon turvapaikanhakijoiden kanssa.

Vastaanottokeskuksissa lasten mahdollinen sotilastausta ei näy, vaan Sillanpää huomauttaa, että siellä eletään normaalia arkea ja ilmapiiri on myönteinen. Toisaalta esimerkiksi sodan jaloista paenneet turvapaikanhakijat saattavat kärsiä erilaisista oireista. Niitä voi ilmaantua, kun turvapaikkaa hakevat pääsevät fyysisesti turvaan, eivätkä ole enää jatkuvassa hengenvaarassa.

Vastaanottokeskuksissa asuvilla saattaa puhjeta esimerkiksi selittämättömiä, somaattisia kiputiloja ja univaikeuksia. Naisilla näkyy masennuksen kaltaista lannistuneisuutta, joka laskee toimintakykyä. Aina traumat eivät aiheuta oireita heti, vaan ne saattavat kyteä mielessä pitkään.

– Suomessakin monilla sotaveteraaneilla traumat eivät näkyneet heti, vaan vasta eläkkeelle jäädessä, Sillanpää sanoo.

 

SUOMEN SODISSA ON niin ikään käytetty lapsisotilaita. Esimerkiksi Yle on esittänyt dokumentin Tosi tarina: Lapsisotilas, joka kertoo Karjalassa varttuneen Veikko Ilmastin tarinan. Ilmasti lähti jatkosotaan 12-vuotiaana, jolloin hänet hyväksyttiin mukaan vanhempien suostumuksella.

Johan Ludvig Runeberg taas kirjoittaa Vänrikki Stoolin tarinoissa Wilhelm von Schwerinistä, joka niin ikään osallistui 1800-luvulla Suomen sotaan jo 15-vuotiaana, mutta ei koskaan palannut sieltä.

Viimeviikkoinen keskustelutilaisuus avasi Miila Leisiön silmiä sille, etteivät lapsisotilaat ole mustavalkoinen ilmiö. Lapsisotilaan elämä ei ole ympärivuorokautista taistelua, sillä sotilasryhmiin saattaa muodostua turvaa antavia perheyhteisöjä. Lasten paikka ei kuitenkaan koskaan ole rintamalla. Kuva: Ida Kannisto

 

Keskustelua Suomen sotien lapsisotilaista heräsi myös Tampereen Learning cafe -tilaisuudessa. Eräs osallistuja pohti, että jos Suomessa on selvitty sota-ajasta, ehkä se on mahdollista muuallakin. Toisaalta traumat ovat nähtävissä edelleen.

Kauppatieteitä opiskeleva Miila Leisiö osallistui tapahtumaan, koska on kiinnostunut humanitaarisesta työstä ja lapsisotilaiden tilanteesta. Leisiötä kiinnostaa myös avustustyö ja hän painottaa, että haluaa päästä oikeasti auttamaan.

– Tilaisuus avasi silmäni sille, että aihe ei ole mustavalkoinen. Lapsisotilaana ei välttämättä ole pelkästään hirveää, vaan sotilaan ura voi tarkoittaa lapsille myös yhteisöä ja turvaa.

Teksti: Ida Kannisto

06 Apr

Eloa raunioissa, teltoissa ja taistelussa ‒ mitä kuvat kertovat Syyriasta

Syyrian yli kuusivuotisen konfliktin aikana maa ja sen asukkaat on  ikuistettu lukuisiin kuviin, jotka kertovat tilanteen vakavuudesta. Tämä pikkulapsi kuvattiin pakolaisleirillä vuonna 2014. Kuva: Ibrahim Malla/IFRC

 

Valokuvat luovat Syyrian konfliktin kauhuja seuraaville ikkunan paikallisten ihmisten todellisuuteen. Kuvia käytetään todisteena vaarasta, vetoomuksena ihmisarvosta ja avunhuutona epätoivoisen tilanteen keskeltä.

 

VALOKUVA LINKITTÄÄ ihmisiä ympäri maailmaa saman asian ääreen. Jo kymmeniä vuosia sitten napalmia alasti pakenevat lapset käännyttivät yhdysvaltalaiset Vietnamin sotaa vastaan. Viime vuonna kuva, jossa pieni poika istuu tyhjin silmin ambulanssin oranssilla penkillä kasvot veressä, nousi yhdeksi Syyrian konfliktin vastaiseksi symboliksi. Kuva levisi ympäri maailmaa. Sen vaikuttavuudesta kertoo hyvin tapaus, jossa CNN:n uutisankkuri puhkesi kyyneliin suorassa lähetyksessä kertoessaan pojan tarinaa.

Valokuva vaikuttaa katsojaan empatian kautta. On tutkittu, että ihmisen aivoissa on ”peilineuroneja”, jotka aiheuttavat empatian kokemuksen. Neuronit auttavat meitä ymmärtämään kanssaihmistemme tuntemuksia. Tutkimusten mukaan samat neuronit aktivoituvat myös silloin, kun ihminen katsoo valokuvaa. Sen vuoksi valokuva luo muuhun kanssakäymiseen verrattavissa olevan tunnereaktion. Kuvasta on tullut jo niin yleinen tapa kommunikoida, että siitä on syntynyt universaali kieli, jota ei tarvitse kääntää.

Näiden ominaisuuksien ansiosta valokuva on tehokas keino viestiä kriisialueen tilanteesta. Syyrian konfliktista julkaistu kuvamateriaali näyttää, millaista tulitaistelun ja pommitusten keskellä on elää.

Kansainvälisen Punaisen Ristin Komitean ja Syyrian Punaisen Puolikuun jäsenet pääsivät viime marraskuussa arvioimaan Aleppon itäosassa sijaitsevan Hananon elinolosuhteita. Kuva: Sevim Turkmani/ICRC

 

TAISTELUT ALEPPOSSA alkoivat vuonna 2012. Väkivaltaisuuksien tuloksena Syyrian suurin kaupunki ja Unescon suojelukohde on muuttunut vain varjoksi entisestä. Ikkunat ovat räjähtäneet sisään, eikä yksikään julkisivu ole enää ehjä.

Sortuneet rakennukset ovat tehokasta kuvastoa kahdesta syystä. Ensinnäkin, kuvat ovat todisteita iskuista, jotka ovat kohdanneet kaupunkia. Toiseksi, kuvat rakennuksista eivät itsessään sisällä väkivaltaa. Katsojan on helpompi lähestyä ja tutkailla niitä kuin esimerkiksi ihmisuhreja sisältäviä kuvia. Jokainen voi kuitenkin kuvitella, millaisia vammoja rakennuksen murskaava pommi aiheuttaa ihmiselle.

Isä ja poika keittivät vettä itse tehdyllä liedellä Aleppossa marraskuussa 2015. Ruokaa ja lämpöä oli pommitusten keskellä vaikea saada. Kuva: Pawel Krzysiek/ICRC

 

KUVIA ALEPPON tuhoutuneesta kaupungista voidaan lukea vertauksena kaupungin ihmisten hädästä. Kuvat vettä keittävästä miehestä ja lapsesta, tuhoutuneesta seinästä ja saranoillaan roikkuvista ovenkarmeista kertovat koko Aleppon tarinan. Kaupunkia ja sen asukkaita on pommitettu kerta toisensa jälkeen, eivätkä he pysty itse korjaamaan tilannetta. Monet eivät voi tehdä muuta kuin yrittää elää tilanteen keskellä.

Kuvat, joissa ihmiset tekevät arkisia asioita, kuten ovat ostoksilla tai peseytyvät, ovat voimakkaita samaistuttavuuden vuoksi. Katsoja voi nähdä itsensä tekemässä juuri samoja asioita kuin kuvan henkilö. Syyriasta julkaistavissa kuvissa halutaan tuoda esiin maailma, jossa kaaos on asettunut osaksi ihmisten arkea.

Samaistumisen lisäksi katsojan halutaan tuntevan kuvissa myös toiseutta. Repaleiset vaatteet, tuhoutuneet talot ja roskia täynnä oleva maa kertovat länsimaalaiselle katsojalle, että kuvassa oleva henkilö elää hyvin erilaisessa todellisuudessa kuin hän itse. Kun katsoja samaistuu kuvassa olevaan ihmiseen, mutta tuntee toiseutta tämän erilaisen elämäntilanteen vuoksi, syntyy halu auttaa.

Tytöt väestönsuojaksi muutetussa koulussa Syyrian pääkaupungissa Damaskoksessa helmikuussa 2016. Kuva: Ibrahim Malla/IFRC

 

SYYRIAN KONFLIKTIN uhreiksi on joutunut kymmeniätuhansia alaikäisiä. Lasten ja nuorten näyttäminen Syyriasta tulevassa kuvastossa on vetoomus maailmalle. Valokuva Kreikan rannalle huuhtoutuneesta punapaitaisesta pikkupojasta on osuva esimerkki siitä, miten yksi lapsi voi edustaa kaikkia maailman lapsia kuvassa oleva poika voisi yhtä hyvin olla Suomessa kuvaa katsovan ihmisen oma.

Lapsiin kohdistuva epäoikeudenmukaisuus herättää yhden suurimmista tunnereaktioista. Sen vuoksi lasten kuvia käytetään oikeastaan kaikissa humanitaariseen apuun liittyvissä kampanjoissa. Naisten ja lasten nostaminen hätää kärsivien keskiöön on tyypillistä. Suomalaisten reaktioista julkisessa keskustelussa on ollut hyvin luettavissa se, miten turvapaikkaa hakevaan nuoreen mieheen suhtaudutaan varauksellisemmin verrattuna naiseen tai lapseen. Avuntarve ei kuitenkaan katso ikää tai sukupuolta.

Syyrian konfliktia pakeneville jaettiin peittoja ja hygieniapakkauksia Pohjois-Libanonissa vuonna 2014. Tuolloin edessä olivat kylmyys ja talvimyrskyt. Kuva: Ibrahim Malla/IFRC

 

SYYRIAN KONFLIKTISTA julkaistavaan kuvastoon kuuluvat oleellisesti myös kuvat pakolaisista. Noin 11 miljoonaa syyrialaista on joutunut jättämään kotinsa. Suurin osa pakolaisista on paennut maan muihin osiin sekä naapurimaihin. Euroopasta turvapaikkaa on hakenut noin miljoona syyrialaista.

Pakolaisleirikuvissa korostuu tilanteen epämukavuus. Tilaa on vähän, ruuanlaitto vaikeaa ja jätehuolto alkeellinen. Ihmiset kuvataan välitilassa telttamaisissa asumuksissa. Katsoja kuitenkin tietää, että kuvan ihminen on voinut elää näissä oloissa jo vuosikausia.

Länsimaalaisille esitettävissä kuvissa keskitytään näyttämään, miten sotatoimet vaikuttavat siviilien elämään. Esimerkiksi sotilaita tai muuta aseellista toimintaa ei kuvissa juuri näytetä. Syyrian kansasta tehdään kuvissa samanlainen sivustaseuraaja kuin mitä länsimaalaisetkin ovat paikalliset vain joutuvat kärsimään myös maassaan vallitsevan konfliktin seuraukset.

 

Teksti: Saara Tuominen