19 Feb

Tervetuloa takapihalle!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuva: Irina Herneaho

In this article Irina Herneaho continues with the subject of community thinking and gives valuable viewpoints on 1) how a sense of community can be promoted by individuals,  2) what types of added values it can bring to a society and 3) who are the major players in boosting it.

Ystävänpäivää vietettiin äskettäin, ja moni toivottavasti havahtui tuntemaan kiitollisuutta ympärillään olevista ihmisistä. Ystävät ovatkin ehdottomasti merkkipäivänsä ansainneet. Olisi hienoa, jos edes kerran vuodessa jokainen pysähtyisi miettimään myös sitä, millainen on oma perusasenne ihmisiin ylipäätään – ei vain lähimmäisiin, vaan myös naapuriin, lähikaupan myyjään, vieraaseen kadunmieheen.

Joitakin vuosia sitten entisellä kotipaikkakunnallani vastustettiin perhetukikeskusta, koska osa vanhemmista ei halunnut lastensa näkevän “ongelmaisia perheitä”. Perustelu huvitti minua, vaikkei asiassa sinällään ole mitään hauskaa. Olen nimittäin melko varma, ettei täysin ongelmatonta perhettä ole olemassakaan. Jako ongelmaisiin ja ongelmattomiin tai avunsaajiin ja auttajiin on keinotekoinen, koska elämän ohittamaton realiteetti on, että jokainen tarvitsee joskus tukea. Koskaan ei voi tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu: vaikka kaikki tuntuisi omassa elämässä menevän putkeen, kukaan ei ole immuuni epäonnisille sattumuksille. Huomenna kaikki voi olla toisin, kenen tahansa kohdalla. Senkin takia voi olla tarpeen pohtia suhtautumistaan toisten hätään.

Perhetukikeskuksen vastustamista voi pitää esimerkkinä niin kutsutusta NIMBY-ilmiöstä (lyhenne sanoista not in my backyard – ei minun takapihalleni), jossa leipäjonot, kehitysvammaisten asuntolat ja maahanmuuttajien vastaanottokeskukset halutaan pitää poissa omilta kulmilta, vaikka niitä sinällään tärkeinä pidettäisiinkin. Teot ja asenteet ovat silloin jyrkässä ristiriidassa. Samanaikaisesti ei voi uskottavasti puolustaa yhdenvertaisuutta mutta vastustaa sitä omassa lähiympäristössään.

Nimbyily on myrkkyä yhteisöllisyydelle. Tällainen asenne voi johtaa siihen, ettei eri tavalla elävien arkeen ole mitään kosketuspintaa. Silloin on houkuttelevaa sortua helppoihin vastauksiin ja etsiä syntipukkeja monimutkaisiin ongelmiin muualta, esimerkiksi erilaisista vähemmistöryhmistä. Viholliskuvia on helppo maalailla, mutta niiden muuttaminen on työläämpää.

Ilahduttavasti ihmiset ovat käyneet vastarintaan nurkkakuntaisuutta kohtaan. Suhtauduin edellisessä blogitekstissäni kriittisesti sosiaalisen median narsistisia asenteita ruokkivaan puoleen. Verkko on kuitenkin kiistatta hyödyllinen kasvualusta ruohonjuuritason yhteisöllisyydelle. Esimerkkejä on lukuisia. Pienimmillään yhteisöllisyyttä rakentavat teot voivat olla naapuruston omassa Facebook-ryhmässä tapahtuvaa tutustumista ja palvelusten vaihtoa. Yhteistoiminnalla voi olla myös selkeitä ja kunnianhimoisiakin tavoitteita, kuten vaikkapa kaupunkitilan kehittäminen. Parhaimmillaan vaikutukset yksittäisen ihmisen elämään ovat mullistavia. Kun väsyneet vanhemmat saavat sosiaalisen median kautta matalan kynnyksen tukea vailla pelkoa leimautumisesta, puhutaan mittaamattoman arvokkaista asioista.

Kuva: Irina Herneaho

Kuva: Irina Herneaho

Toki myös verkon ulkopuolella tapahtuu. Yhteisöllinen asuminen, työskentely ja erilaiset pop up -tapahtumat kasvattavat suosiotaan. Yhteistä tälle kaikelle on se, että toiminta lähtee kansalaisista itsestään. Tämänkaltainen kansalaistoiminta ei tietenkään tee julkisia palveluja tai hyvinvointivaltioita tarpeettomaksi vaan tilkitsee aukkoja ja toimii ongelmia ennaltaehkäisevänä turvaverkostona. Ihmisarvoisen elämän perusta on silti tieto siitä, ettei hädän hetkellä ole vain hyväntekeväisyyden varassa.

Mutta miten uusia yhteisöllisyyden muotoja voisi edistää? Ruohonjuuritason liikehdintää ei tule ohjata ylhäältäpäin vaan tarjota sille paremmat puitteet. Yhden ihmisen ajatuksesta alkunsa saanut tempaus voi synnyttää kymmenen uutta. Yksittäiset teot ja tapahtumat kertautuvat niin, että jälkikäteen voi olla vaikeaa paikantaa, miten pienestä kipinästä kaikki sai alkunsa. Tämän mahdollistamiseksi tarvitaan vapaata ja yhteistä tilaa niin verkossa kuin fyysisessä todellisuudessakin. Sen lisäksi tarvitaan taitoa toimia yhdessä. Tulevaisuutta ajatellen erityisen suuressa roolissa on tällöin koulu.

Nuoret viettävät suuren osan valveillaoloajastaan koulussa, ja jos päällimmäiseksi kokemukseksi jää ulkopuolisuuden tunne, seuraukset voivat olla kauaskantoisia – ja ikäviä. Tätä nykyä on muodikasta vaatia kouluihin lisää yrittäjyys- ja työelämäopintoja. Koulutuksen pääasiallisen tavoitteen ei kuitenkaan tulisi olla kansallisen kilpailukyvyn turvaaminen vaan toisia ihmisiä kunnioittavaksi kansalaiseksi kasvaminen. (Erilaisten ihmisten kanssa toimeen tuleminen ei tietenkään ole haitaksi työelämässäkään, päinvastoin.)

Koulujen tulisi taistella välinpitämättömyyttä vastaan ja opettaa nuoria siihen, että yhdessä asioihin voi ja pitääkin vaikuttaa. Yhteistyötaidot eivät ole synnynnäisiä ominaisuuksia, vaan ne opitaan käytännössä niin kuin muutkin taidot. Jos yksilöllisen osaamisen ohella panostettaisiin nykyistä enemmän myös empatian ja ryhmätaitojen kehittämiseen, sosiaaliset siteet vahvistuisivat ja kiusaaminenkin ehkä vähentyisi.

Ryhmässä toimiminen ei ole vain omien näkemysten esiin tuomista ja puolustamista vaan kuuntelemista, keskustelua ja vuorovaikutusta. Se on tehokas rokote kapeakatseisuutta, rasismia ja radikalisoitumista vastaan. Tämä koskee nuorten lisäksi tietenkin myös kaikkia muita. Jos ei koskaan antaudu dialogiin eri tavoin ajattelevien kanssa, voi kiintyä liiaksi omiin näkemyksiinsä ja haksahtaa pitämään niitä erehtymättöminä. Mutta jos suhtautuu kaikkiin kohtaamiinsa ihmisiin kunnioittavasti, yhteisöllisyys saa vapaasti versoa takapihoillakin.

Kuva: Irina Herneaho

Kuva: Irina Herneaho

Yhteisöllisyys on ehdottomasti itseisarvo, mutta se on myös tärkeä väline, kun pitää saada asioita aikaan. Sarjan päättävässä kirjoituksessa pohdin, mitä yhteisöllisyyden kulttuurin nousu voi merkitä laajemmassa mittakaavassa yhteiskunnan kehityksen kannalta.

Leave a Reply, but while doing so Please respect the seven fundamental principles of the Red Cross and Red Crescent Movement (humanity, neutrality, impartiality, independence, voluntary service, unity, universality). Thank you!